Kirjamessut monitoimijan näkövinkkelistä

Ihmisiä ja kirjoja. Siinä kiteytetysti se, mistä messuissa on kyse. Yhdessä ne saavat aikaan kohtaamisia, keskusteluita, vaikuttumisia ja vaikuttamisia, yllätyksiä, yhteyksiä ja ylenmäärin ihmiskontakteja. Kun paikalla on niin kirjanostajan, kirjailijan kuin kustantajan ja näytteilleasettajan ominaisuudessa, näkee monet asiat ristivalotuksessa.

Kirjamessuista ollaan montaa mieltä. Iso messuhalli pullollaan kirjoja, kirjallista ohjelmaa ja kirkkaita valoja -- innostavaa ja ahdistavaa.

Näytteilleasettajakustantajalle messut ovat iso panostus niin rahallisesti kuin työmäärältään, mutta ne ovat myös mahdollisuus kertoa, näyttää ja myydä juuri niitä tuotteita, joiden eteen on koko vuosi tehty töitä. Kirjoja, jotka ovat saattaneet kypsyä vuosikausia. Kirjoja, joihin on rakastuttu jo käsikirjoituksina.

Kirjamessuilla on paljon vakikävijöitä, jotka kerran hyvää löydettyään etsivät tutun osaston joka vuosi uudelleen hankintoja tehdäkseen. Uskollinen kirjanostaja (eli lukija), voiko mitään ihanampaa ollakaan? Rahan ja tavaran lisäksi vaihdetaan lukukokemuksia, -vinkkejä ja -toiveita. Toivotetaan hyvää jatkoa, iloa kirjan parissa. Hymyillään.

Kamalaa kaupallisuutta?

Minusta ei.

***

Messut herättävät monessa kirjailijassa ristiriitaisia tuntemuksia. Reissaaminen ja esiintyminen on väsyttävää, raskasta, stressaavaa ja vie sekä aikaa että rahaa. Mutta lukijakohtaamiset jäävät sydämeen pitkäksi aikaa, usein lähtemättömästikin. Pääsee puhumaan asioista, jotka kokee niin tärkeäksi, että niistä on halunnut kirjoittaa. Oma työ saa merkityksen, jota joskus on vaikea hahmottaa ja jonka vaikeina hetkinä kyseenalaistaa. On mukavaa kun ja jos kirja (vuosikausien työ) huomataan.

Kirjailijana olen ollut myös se, joka ei mahdu ohjelmaan tuoreesta kirjasta huolimatta. Se, jonka kirjaa ei löydy ostettavaksi koko messuhallista, niin järjettömältä kuin se kirjapaljouden keskellä tuntuukin. Ja on aivan totta, että tuhansista ohjelmaehdotuksista läpi menee vain satoja. Lukuisia ajankohtaisia kirjailijoita jää ulkopuolelle. Se on väistämätöntä, mutta omalle kohdalle osuessaan tuntuu aina yhtä pahalta.

Sitten toisaalta olen huomannut senkin, että vaikka Helsingin kirjamessut ovat monessa mielessä Se Tapahtuma, kirjailijan uran kannalta sillä on kovin vähän merkitystä. Kokonaisuutta ei huojuta se, osallistuuko messuille vai ei.

Minusta tämä on lohdullinen ajatus. Minua kirjailijana ei määritä se, tuleeko kutsua messuille vai ei. Olen olemassa kaikesta huolimatta. Kirjani on.

***

Toisinaan messuja parjataan kaupallisuudesta. Välillä kaupallisuuskritiikki hämmentää minua. Messut ovat toki kaupallinen tapahtuma monessa mielessä (ja kustantaja saa todeta, kuten yrittäjät yleensäkin, että "kaikki saatana maksaa"), mutta on niinkin, että kirjallisuus kaipaa kauppaa. Se kaipaa sitä kipeästi. Kirjallisuus kaipaa valokeilaa, palkintopöhinää ja rummutusta. Se tarvitsee intoa ja imua. Raha, tuo parjattu, paha raha, on realiteetti, jota ilman ei kirja-ala toimi. Raha pyörittää kustannustoimintaa, jonka koneisto jyskyttää suomalaisen kirjallisuuden ytimessä. Koneesta putkahtelee kirjoja, joita kirjanystävät voivat ostaa ja ahmia.

On totta, että Cheek ja Don Rosa vetävät pisimmät nimmarijonot. On totta, että Jari Sillanpäätä on kuuntelemassa viisinkertainen määrä ihmisiä, jos verrataan vaikkapa kotimaiseen fantasiakirjailijaan. Mutta täytyy osata katsoa laajemmin. Kirjamessut tarjoavat jokaiselle jotakin (aivan kuten suomalainen kirjallisuuskin), mutta ihmisillä on tapana nähdä vain se, mihin katse ensimmäisenä kiinnittyy.

Isot kustantamot ovat ehkä näkyvämmin paikalla, mutta kyllä siellä meitä pienempiäkin on. Niin myymässä, ohjelmatuottajina isoilla lavoilla kuin esiintymässä.

Uskottomat kirjailijat vai sitoutumiskammoiset kustantamot? (Eli kuinka kirjasarja jätetään kesken)

Tähän saumaan piti tulla kuvapostaus Berliinin matkasta, mutta toisin kävi. Berliinissä kyllä käytiin, mutta matkaa varjosti kustantamolta tullut yllättävä vaade: julkaisemme Mifonki-sarjan kolmannen osan vain, jos kirjoitat siitä selkeästi päätösosan (jota se ei nyt ole).

Arvaatteko mitä? En suostunut.

Mifongin mahdin muokkaaminen päätösosaksi olisi tarkoittanut sitä, että olisin joutunut typistämään tarinan muotopuoleksi, heittämään romukoppaan kaiken suunnittelemani ja pettämään lukijani mitä kurjimmalla tavalla: hylkäämällä tarinankertojan roolin ja asettumalla markkinointikoneiston kertakäyttöiseksi osaksi.

Kirjailija päättää, mitä kirjoittaa. Kustantamo päättää, mitä julkaisee. Roolit ovat mielestäni varsin selkeät. Kustantamo ei päätä, mitä kirjailija kirjoittaa. Tällä kertaa se johti siihen, että Mifonki-sarja ei jatka Karistolla.

Olenko vaikea kirjailija tai ihminen? Mielestäni en. Mitään sopimuksia trilogiasta minulla ei kustantamon kanssa ollut. Jokainen käsikirjoitus arvioitiin omanaan ja sopimus tehtiin kirjakohtaisesti. Yhtenäistä markkinointisuunnitelmaa ei ollut. Sen sijaan oli pöytäkirjamaininta ensimmäisen osan kohdalla ja huono kommunikaatio, joka oli syynä siihen, että Karistolle tuli uutisena se, ettei Mifonki-sarja olekaan trilogia. Tämä totisesti oli uutinen minulle. Olen ollut kyllä varsin avoin siitä, että sarja jatkuu neljänteen osaan ja siitä eteenpäinkin.

Kustannusala on tyly. Kirjailija on heittopussi, välttämätön paha ja silti ainoa syy, miksi kustantamoja ylipäätään on. Lyhytnäköisyys, nopeiden voittojen perässä juokseminen ja sitoutumiskammoisuus on johtanut siihen, että monilla kirjailijoilla on todella paha olla. Kirjailija elää jatkuvassa epävarmuudessa, koska mitään ei luvata, mutta kaikenlaista oletetaan. Kustantamolla on kaikki valta.

Ei siis ole mikään ihme, että monella kirjailijalla on useampi kuin yksi kustantaja. Jos yksi sanoo käsikirjoitukselle ei, toinen voi sanoa kyllä. Pitkään uraa luonut on samassa tilanteessa esikoiskirjailijoiden kanssa: jokaisen käsikirjoituksen kohdalla kirjailijuus ja yhteistyö punnitaan uudestaan. Siihen on tultu.

***

Miksi kerron tästä blogissani, julkisesti? Eikö tämä ole minun ja kustantamon välinen asia?

Kustannusala kaipaa enemmän läpinäkyvyyttä, niin moni katsoo sitä edelleen ruusunpunaisten lasien läpi. Kirjailijat elävät pelossa, joka kuiskii "entä jos". Entä jos kukaan ei usko enää minuun, entä jos kukaan ei julkaise minulta enää koskaan mitään, entä jos olen kadottanut kyvyn kirjoittaa.

Suurimmassa osassa kustantamoja on unohdettu ihminen, kun täytynyt ajatella vain tuotetta ja kannattavuutta. Kirjat, jotka tuovat iloa, lohtua ja taikuutta elämäämme, syntyvät joskus todellisen kiirastulen ja epätoivon tilassa. Eikä aina ole kyse siitä, että käsikirjoituksessa tai kirjailijassa olisi vikaa. Vika voi löytyä systeemistä.

Blogini olemassaolon syy on kirjata ja kartoittaa kirjailijuuteni alkutaivalta. Tämän apurahakauden alkuun sattui osumaan tällainen pommi, ja haluan olla rehellinen syistä, jotka tilanteeseen johtivat. Vaihtoehtoja kun ei annettu, tulos on tämä. En halua olla kirjailija, joka kirjoittaa kustantamon ja markkinoinnin määräämistä lähtökohdista. Minun täytyy olla uskollinen ja rehellinen itselleni ja tarinalle, sillä jos kirjailija ei seiso työnsä takana, ei sen takana seiso kukaan muukaan.

Niille lukijoille ja mahdollisille faneille, jotka huolestuvat nyt Mifonki-sarjan tulevaisuudesta, haluan sanoa, että sarja jatkuu kyllä. Kustantamon nimi vain vaihtuu.

Jos kustantamon päätös ihmetyttää tai tuntee vahvasti, että haluaa tehdä asialle jotakin, voi Karistolle antaa palautetta heidän päätöksestään. Ehkä se auttaa jotakuta toista kirjailijaa tulevaisuudessa. Ehkä ei.

Kustantamo, kirjailijan koti?

Anna-Riikka Carlsson, joka aikoinaan perusti Avain-kustantamon ja nykyään toimii WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkönä, kirjoitti viimeisimmässä Särö-lehdessä kustannustoiminnasta ja kirjamyynnistä - ja etenkin rahasta.

Kirjailijan toimeentulottomuutta on viime vuosina yritetty nostaa esille, mutta Carlsson mainitsee, että juuri kukaan ei ole tuonut julki huolta siitä, miten kustantamoissa voidaan. Kiire kiusaa, sen voin sanoa, mutta kiinnostaisi tietää onko tämä aivan poikkeuksellista? Onko kirja-alalla ollut joskus kissanpäivät? Mielenkiintoista olisi kuulla myös arvioita siitä, onko vakiväen korvaaminen freelancereilla vaikuttanut laatuun. Tuleeko lapsuksia enemmän kuin ennen, vai haittaako se edes kaiken kirjatulvan keskellä, jossa räpiköimme?

Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tästä.

Jäin miettimään artikkelin lopun "10 faktaa" -luetteloa, jossa Carlsson kirjoittaa muun muassa näin: "[--] menestys mitataan vanhoin mittarein: sillä, kuka löytää parhaimmat tekstit, tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin ja keksii parhaimmat ideat, joilla kirja löytää lukijoiden käsiin."

Tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin.

Lause pysäytti. Onko kustantamo kirjailijan koti? Tällä varmastikin viitataan siihen, että kustantamo tarjoaa kirjailijalle tietynlaisen ympäristön, tunnelman ja resurssit, ja jos ne ovat sopivat, kirjailija kotiutuu kustantamoon. Suomen Kuvalehdessä oli alkukesästä juttu "Bulevardi 12" (jos muistan oikein), jossa avattiin WSOY:n historiaa kustantamona. Minulle jäi mieleen, että he panostivat jossain vaiheessa kirjailijoidensa hyvinvointiin ja säilyttivät tämän talon sisäisen kulttuurin vuosituhannen vaihteeseen asti. Ehkä siksi sana "koti" kirvoitti tässä yhteydessä mielestäni kaikenlaisia kysymyksiä.

Tuskin voin myöskään unohtaa otsikoita ajalta, kun Siltalan kustannustoimittajaveljekset lähtivät WSOY:ltä, perustivat oman kustantamon ja vetivät mukanaan joukon nimekkäitä kirjailijoita. Kirjailijalla ja kustannustoimittajalla voi olla erittäin tiivis suhde. Muun muassa Rosa Meriläinen sanoi eräässä haastattelussaan, että kustannustoimittajalta saadut kannustavat tekstiviestit perjantai-iltaisin helpottivat epätoivoa ja epävarmuutta, joita jokainen kirjailija kohtaa.

Ehkä kyse on siitä, että olen nuori, tiettyä ikäpolvea, tottunut silppu- ja pätkätyömaailmaan tai vain luonteeltani erilainen, mutta en minä kustantamolta kotoisuutta odota. Jos kustannustoimittajani lähettäisi minulle tekstiviestejä, ahdistuisin. Ajattelen tätä työsuhteena: teemme kirjan eteen yhteistyötä. Toisaalta voi olla, että työhistoriani on opettanut minut varovaiseksi: työntekijä on korvattavissa, isot yritykset eivät tunteistasi välitä eikä nuori naimisissa oleva lapseton nainen ole heille muu kuin liian suuri riski. Kustannusala on toki hyvin omanlaisensa: kirjailijat ja kustannustoimittajat ystävystyvät, kirjailija on puolittain työnantaja, puolittain työntekijä (hänen valtansa määräytyy sillä, kuinka tuottoisa hän on) ja kirja on muutakin kuin tusinatuote. Kirja rakentaa kulttuuria ja ihmistä. Vaikka kustantamo haluaa jokaisen kirjansa myyvän kuin Puhdistus, realiteettien edessä heitä lohduttanee tieto, että jokainen kirja on jollekin Se Tärkein. He myyvät tietoa, tunteita ja taitoa -- eivät vain sanoja paperilla.

***

Kuinka talouskollisia kirjailijat mahtavat nykyään olla? Onko meno muuttunut? Onko suhde kustannustoimittajaan se tärkein vai käykö toimittajaksi kuka tahansa, kunhan kustannussopimus on tehty?

Tilanne lienee erilainen jokaisen kirjailijan kohdalla. On hyvä tiedostaa, että vaikka olisi saanut julkaistua kirjan kustantamossa, ei se automaattisesti tarkoita, että myös toinen kirja tulisi sieltä. Hylsyjä saavat muutkin kuin he, jotka koettavat saada esikoiskässäriään läpi. Jotkin kustantamot rajaavat julkaisulinjansa tarkkaan, jolloin heille lienee turha tarjota kässäriä, joka ei pysy linjassa. Joskus kustannusohjelma voi olla täynnä ja julkaisu menisi niin kauas epävarmaan tulevaisuuteen, että kirjailija haluaa kokeilla onneaan toisaalla.

Mitähän kustantamot mahtavat tästä ajatella? Jos kirjailija "hyppii kukasta kukkaan", ymmärtävätkö he sen vai kokevatko uhkaavana? Kustantamot kuitenkin kilpailevat keskenään.

Mitä ajatuksia teiltä, arvon lukijat, löytyy kustantamon ja kirjailijan suhteesta? Pitäisikö sen olla BFF, onko siinä jotain suojeltavaa ja pyhää vai onko touhu kylmää kaupankäyntiä? Jos tähtäät julkaisuun tai olet jo julkaissut, onko sinulla jotain odotuksia kustantamolta?