Alkusanat:
Tämän joulukalenterin saa ottaa juuri niin kevyesti tai vakavissaan kuin tahtoo. Tehtäviä ja harjoituksia sopii vapaasti soveltaa ja hyödyntää niin inspiraationa, haasteena kuin lämmittelyharjoituksena. Niiden pohjalta voi kehittää tarinan tai maustaa sillä jotakin toista. Tai vaikka kokeilla editointivaiheessa: tyyli on vapaa!
Harjoitukset ovat oman kirjoittamisen ohessa itse keksimiäni ja painottuvat vahvasti spefistisiin lähtökohtiin, olenhan fantasiakirjailija. Koostan kalenterin tehtävät lopuksi vielä yhdeksi kokonaisuudeksi, josta ne on helppo myöhemmin poimia omaan käyttöön.
***
Luukku 17.
Kiehtovat kämpät
Sanotaan, että koti kertoo paljon ihmisestä. Joskus kun olen hakenut tuntumaa nupullaan olevaan henkilöhahmoon, minua on auttanut hänen asuntonsa kuvitteleminen. Ja tässä on hyvänä apuna -- tadaa -- asuntojen myynti-ilmoitukset esimerkiksi etuovi.comissa! Pohjapiirustusten lisäksi näkee monenlaisia sisustustyylejä ja asumisympäristöjä. Oikein kiehtovan kämpän löydettyään voi myös miettiä, onko kyseinen asunto hahmon unelma-asunto, vai onko se hänelle painajainen.
Tämän luukun harjoitus on ainakin kahtalainen: voit käyttää asuntoa henkilöhahmon kotina ja hahmon taustan rakentamisena tai sitten tapahtumapaikkana.
Kirjoita kohtaus, jossa kuvailet asuntoa vierain silmin. Mitä ajattelee yhdenyön hoito, joka tulee kylään? Entä murhaa selvittävä poliisi?
Jos oikein mielikuvitukselliseksi äidyt, kirjoita kohtaus asunnon näkökulmasta!
***
Aiemmin julkaistu:
Luukku 1. Ideaverryttely
Luukku 2. Törmäyttäminen ja genre
Luukku 3. Ankkuri
Luukku 4. Sanavaraston tuuletus
Luukku 5. Sää tunnelman luojana
Luukku 6. Aistit esiin
Luukku 7. Valot pois!
Luukku 8. Tukeudu kuvaan
Luukku 9. Eläimellistä menoa
Luukku 10. Adverbien ohijuoksutus
Luukku 11. Värikimara
Luukku 12. Kropan virkistystauko
Luukku 13. Sanakirjaselaus
Luukku 14. Dialogin personointi
Luukku 15. Musiikista virtaa
Luukku 16. Polvenkorkuisesta pilvenpituisiin
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koti. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste koti. Näytä kaikki tekstit
6.1.2017
Uuden ja vanhan rajapinnassa, kaaos
Paukkupakkanen hyytää ulkona, mutta vietän loppiaisaamua uudessa kodissa, jossa ei takkatuli räisky eikä nurkissa vedä. 1920-luvun puutaloidylli on vaihtunut 1960-luvun avaruuteen ja valoon. Pesämäinen ahtaus sisäpihanäkymineen kaupungin keskustassa on muuttunut selkeisiin linjoihin, tilaan ja puistonäkymiin. Luovaa työtä tekevälle ja paljon kotona olevalle esteetikolle (kuten minä) ympäristö on ensisijaisen tärkeä. Edelleen olo on vähän puulla päähän lyöty -- niin nopeasti muuttopäätös syntyi ja nyt, monien vaiheiden jälkeen, uusi koti on se, mihin iskimme silmämme heti ensimmäisenä. "Onko tämä todella meidän?" huomaan ajattelevani, kun vaellan huoneissa. (Nyt kun kaikki huonekalut ja etenkin kirjat on muutettu, pakkohan se on uskoa.)
Talven valo kulkee näissä huoneissa kuin unelma. Itäisestä ikkunasta näkyy auringonnousu, eteläisestä sen lasku. Koko päivän valo läpäisee olohuoneen ja sitä kautta lähes koko asunnon. Ero on huikea siihen, että vanhassa kodissa keskitalven valo piiloutui talojen taa. Tämä kelpaisi ateljeeksi, ja huomaan jo miettiväni, mitä mahdollisuuksia huonekasvien suhteen avautuu.
Ensimmäistä kertaa elämässäni saan kirjaston ja työhuoneen. Kirjastosta olen unelmoinut niin kauan kuin muistan, ja koska olen varsin ahkerasti keräillyt kirjoja vuosien mittaan, niiden pitäminen laatikoissa sängyn alla ja komeroissa ja muissa piilotiloissa on tuntunut siltä kuin niitä olisi liikaa, vaikka eihän herrantähden kirjoja voi olla liikaa -- niille on ollut vain liian vähän tilaa. Nyt kun puran muuttolaatikoita, saan viimein lajiteltua kaikki kirjat samaan tilaan. Mikä nautinto!
Muuttamiseen liittyy toki haikeuttakin. Vanhassa kodissa minusta tuli kirjailija. Sain esikoisen kustannuspäätöksen siellä asuessani, ja olen kirjoittanut kaikki paitsi esikoisen se kotiosoitteenani. Nyt on selkeästi uuden ajan alku. Tänä vuonna ilmestyy viimeinen Mifonki (tuskin maltan odottaa, että pääsen julkistamaan sen nimen ja kannen!) mikä samalla tarkoittaa 10 vuotta kestäneen projektin päätöstä. On lohdullista ajatella, että sen jälkeen Mifonki-sarja on viimein valmis ja sitä on mahdollista päästä lukemaan niin kuin olen ajatellut (eli yhtäjaksoisesti). Lohdullista on myös kirjasarjan ajattomuus. Viiden vuoden päästäkin voi joku tarttua Mifonkeihin ensimmäistä kertaa.
Uusi ulkoinen maisema avaa uusia sisäisiä maisemia. Vielä tässä vaiheessa on paljon kaaosta ja stressiä (mitä ei helpota muutamat päällekkäiset deadlinet ja kirjoitusretriittiin lähtöpäivän lähestyminen), mutta luotan siihen, että keskittymällä asiaan kerrallaan kaaoskin asettuu kestettävään muotoon.
Valoisia talvipäiviä eloonne!
 |
| Uuden kodin ensimmäisen aamun kajoa. (c) J.S. Meresmaa |
Talven valo kulkee näissä huoneissa kuin unelma. Itäisestä ikkunasta näkyy auringonnousu, eteläisestä sen lasku. Koko päivän valo läpäisee olohuoneen ja sitä kautta lähes koko asunnon. Ero on huikea siihen, että vanhassa kodissa keskitalven valo piiloutui talojen taa. Tämä kelpaisi ateljeeksi, ja huomaan jo miettiväni, mitä mahdollisuuksia huonekasvien suhteen avautuu.
Ensimmäistä kertaa elämässäni saan kirjaston ja työhuoneen. Kirjastosta olen unelmoinut niin kauan kuin muistan, ja koska olen varsin ahkerasti keräillyt kirjoja vuosien mittaan, niiden pitäminen laatikoissa sängyn alla ja komeroissa ja muissa piilotiloissa on tuntunut siltä kuin niitä olisi liikaa, vaikka eihän herrantähden kirjoja voi olla liikaa -- niille on ollut vain liian vähän tilaa. Nyt kun puran muuttolaatikoita, saan viimein lajiteltua kaikki kirjat samaan tilaan. Mikä nautinto!
 |
| Kirjaston hyllyt tosin vielä puuttuvat. (c) J.S. Meresmaa |
Muuttamiseen liittyy toki haikeuttakin. Vanhassa kodissa minusta tuli kirjailija. Sain esikoisen kustannuspäätöksen siellä asuessani, ja olen kirjoittanut kaikki paitsi esikoisen se kotiosoitteenani. Nyt on selkeästi uuden ajan alku. Tänä vuonna ilmestyy viimeinen Mifonki (tuskin maltan odottaa, että pääsen julkistamaan sen nimen ja kannen!) mikä samalla tarkoittaa 10 vuotta kestäneen projektin päätöstä. On lohdullista ajatella, että sen jälkeen Mifonki-sarja on viimein valmis ja sitä on mahdollista päästä lukemaan niin kuin olen ajatellut (eli yhtäjaksoisesti). Lohdullista on myös kirjasarjan ajattomuus. Viiden vuoden päästäkin voi joku tarttua Mifonkeihin ensimmäistä kertaa.
 |
| Tulevan työhuoneen maisema oli isossa roolissa ostopäätöstä tehtäessä. (c) J.S. Meresmaa |
Valoisia talvipäiviä eloonne!
27.9.2016
Muuttaa, unohtaa, aloittaa, hengittää
Ensimmäinen sumuaamu tänään!
Pumpulinpehmeässä harmaudessa tunsin selvästi, miten keho viestii rauhoittumisesta ja levon tarpeesta. (Tähän mennessä vuotta on matkaan saateltu kolme omaa teosta. Se on vähän liikaa, mutta näin nyt kävi sattumien summana.) Rauhoittuminen on kuitenkin mahdotonta, sillä edessä on asunnon myynti ja uuden etsintä. Että sellainen pikkuhomma.
Tässä pakatessa olen tehnyt kaksi havaintoa: 1) minulla on sittenkin aika mittava kirjasto vaikka se aina tuntuu puutteelliselta, 2) e-kirja ei paina mitään.
Muuttamisessa on outoa se, että kun päättää lähteä, muuttuu rakaskin asunto kodista ihan tavalliseksi asunnoksi ja kotia, jota kantaa itsessään ja läheisissään, hengittää hetken aikaa tiiviimmin. Kirkastuu, ettei koti ole seinissä tai tavarassa tai ikkunan maisemassa. Kaikki ne ovat jo jättäneet jäljen. Muisto on, ja se pysyy jos on pysyäkseen.
Ihmiselle tekee hyvää unohtaakin.
Luonnostaan tähän aikaan vuosirytmissäni olisi käpertymisen aika. Levon. Vaan nyt pitää kohdata, kuunnella, kertoa. Sillekään ei voi mitään, niin kuin ei voi muutolle. Ne pitää vain ottaa vastaan ja varmistaa itselleen mahdollisuus edes hetkittäiseen käpertymiseen. Ihmisten kohtaamisen nostattaman energian tällainen introvertti kuluttaa nopeasti miinukselle.
Muutos on hengittämistä. Sitä, että jokin loppuu ja toinen alkaa. Vähenee, enenee. Kasvaa, kutistuu.
Täytyy muistaa hengittää.
Pumpulinpehmeässä harmaudessa tunsin selvästi, miten keho viestii rauhoittumisesta ja levon tarpeesta. (Tähän mennessä vuotta on matkaan saateltu kolme omaa teosta. Se on vähän liikaa, mutta näin nyt kävi sattumien summana.) Rauhoittuminen on kuitenkin mahdotonta, sillä edessä on asunnon myynti ja uuden etsintä. Että sellainen pikkuhomma.
Tässä pakatessa olen tehnyt kaksi havaintoa: 1) minulla on sittenkin aika mittava kirjasto vaikka se aina tuntuu puutteelliselta, 2) e-kirja ei paina mitään.
Muuttamisessa on outoa se, että kun päättää lähteä, muuttuu rakaskin asunto kodista ihan tavalliseksi asunnoksi ja kotia, jota kantaa itsessään ja läheisissään, hengittää hetken aikaa tiiviimmin. Kirkastuu, ettei koti ole seinissä tai tavarassa tai ikkunan maisemassa. Kaikki ne ovat jo jättäneet jäljen. Muisto on, ja se pysyy jos on pysyäkseen.
Ihmiselle tekee hyvää unohtaakin.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Luonnostaan tähän aikaan vuosirytmissäni olisi käpertymisen aika. Levon. Vaan nyt pitää kohdata, kuunnella, kertoa. Sillekään ei voi mitään, niin kuin ei voi muutolle. Ne pitää vain ottaa vastaan ja varmistaa itselleen mahdollisuus edes hetkittäiseen käpertymiseen. Ihmisten kohtaamisen nostattaman energian tällainen introvertti kuluttaa nopeasti miinukselle.
Muutos on hengittämistä. Sitä, että jokin loppuu ja toinen alkaa. Vähenee, enenee. Kasvaa, kutistuu.
Täytyy muistaa hengittää.
8.9.2014
Sieluni maisemissa
Tänä aamuna minulla on hyvä, levollinen olo.
Kaiken suhteen, mutta etenkin kirjoittamisen. Vietin viikonlopun jälleen maalla, mökillä, siellä missä olen kaikki lapsuuteni kesät kirmannut, tutkinut luontoa, ihmetellyt, leikkinyt, löytänyt. Joskus puhutaan ihmisten sielunmaisemasta, ja minä olen aina ajatellut että siellä, juuri tuossa kyseisessä paikassa, on minun sieluni maisema.
Muistan kuinka teini-iässä kaveripiirin valtasi levottomuus. Maailma oli avoin, kaikille mahdollisuuksia täynnä ehkä konkreettisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kieliä opiskeltiin, ulkomaille lähdöstä haaveiltiin ja sitä suunniteltiin. Moni sanoi lähtevänsä Suomesta heti kun se olisi mahdollista, sillä kuka tänne nyt jäädä haluaisi. Sama levottomuus tarttui minuun, mutta en koskaan oikein tuntenut omakseni halua lähteä ja jättää. Kyllä minäkin omia siipiäni sitten kokeilin, asuin jonkin aikaa eri maassa, mutta ikäväni takaisin Suomeen oli kova, vaikka maasta pidinkin.
Olen oppinut tunnistamaan itsestäni tarpeen pitää juureni siellä, mistä ne parhaimmin vettä saavat. Minulle se on Tampere ja mainittu kesämökki. "Kesämökki" tuntuu vähän vieraalta sanalta, sillä minulle tuo paikka on niin paljon muuta kuin kesäasuttava lautarakennus, jossa viettää lomiaan. Se on kiinteä osa minua ja merkitsee vuosi vuodelta enemmän.
On ehkä jonkinlainen paradoksi, tai sitten ei ollenkaan, että fantasiakirjailija haluaa pysytellä omissa, tutuissa nurkissa. En pidä matkustamisesta erityisesti, enkä usko (joskaan en tiedä) että tulen koskaan muuttamaan Tampereelta, en ainakaan pysyvästi. Saan voimaa tuttuudesta, turvallisuuden tunteesta ja tiedosta, mitä nurkan takana on. Maisema muuttuu kuitenkin koko ajan, yksityiskohdat kirkastuvat kun ei kiirehdi ohi, kun malttaa katsoa jotakin sata kertaa nähtyä uusin silmin.
Ja sitä eläminen minulle on, katsomista tuttuja asioita uusin silmin. Kenties siksi kirjoitan spefiä, kenties siksi kummalliset mahdollisuudet ja outoudet kiehtovat.
En haluaisi koskaan tuntea olevani juureton. Kun näen sitä joissakin ihmisissä, yritän miettiä miltä se tuntuu. Onko se jatkuvaa kaipausta, tunnetta tyhjyydestä ympärillään? Kaikissa asioissa on myöntöpuolensa ja kieltopuolensa, se on selvä. Joku varmasti saa voimansakin juurettomuuden tunteesta, mutta pelkään että omalla kohdallani se olisi lamaannuttavaa.
Niinpä minä palaan sieluni maisemiin. Ja joka kerran, aivan joka kerran, se täyttää minussa rakkaudella ja kiitollisuudella ne kolot, jotka kaupungissa, työelämässä, urapaineissa, stressiaikataulujen puristuksessa valuvat tyhjiin.
Matkustan, mutta kauimmas matkustan mielikuvituksessani. Sieltäkin palaan.
***
Maisemia viikonlopulta:
Kaiken suhteen, mutta etenkin kirjoittamisen. Vietin viikonlopun jälleen maalla, mökillä, siellä missä olen kaikki lapsuuteni kesät kirmannut, tutkinut luontoa, ihmetellyt, leikkinyt, löytänyt. Joskus puhutaan ihmisten sielunmaisemasta, ja minä olen aina ajatellut että siellä, juuri tuossa kyseisessä paikassa, on minun sieluni maisema.
Muistan kuinka teini-iässä kaveripiirin valtasi levottomuus. Maailma oli avoin, kaikille mahdollisuuksia täynnä ehkä konkreettisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kieliä opiskeltiin, ulkomaille lähdöstä haaveiltiin ja sitä suunniteltiin. Moni sanoi lähtevänsä Suomesta heti kun se olisi mahdollista, sillä kuka tänne nyt jäädä haluaisi. Sama levottomuus tarttui minuun, mutta en koskaan oikein tuntenut omakseni halua lähteä ja jättää. Kyllä minäkin omia siipiäni sitten kokeilin, asuin jonkin aikaa eri maassa, mutta ikäväni takaisin Suomeen oli kova, vaikka maasta pidinkin.
Olen oppinut tunnistamaan itsestäni tarpeen pitää juureni siellä, mistä ne parhaimmin vettä saavat. Minulle se on Tampere ja mainittu kesämökki. "Kesämökki" tuntuu vähän vieraalta sanalta, sillä minulle tuo paikka on niin paljon muuta kuin kesäasuttava lautarakennus, jossa viettää lomiaan. Se on kiinteä osa minua ja merkitsee vuosi vuodelta enemmän.
On ehkä jonkinlainen paradoksi, tai sitten ei ollenkaan, että fantasiakirjailija haluaa pysytellä omissa, tutuissa nurkissa. En pidä matkustamisesta erityisesti, enkä usko (joskaan en tiedä) että tulen koskaan muuttamaan Tampereelta, en ainakaan pysyvästi. Saan voimaa tuttuudesta, turvallisuuden tunteesta ja tiedosta, mitä nurkan takana on. Maisema muuttuu kuitenkin koko ajan, yksityiskohdat kirkastuvat kun ei kiirehdi ohi, kun malttaa katsoa jotakin sata kertaa nähtyä uusin silmin.
Ja sitä eläminen minulle on, katsomista tuttuja asioita uusin silmin. Kenties siksi kirjoitan spefiä, kenties siksi kummalliset mahdollisuudet ja outoudet kiehtovat.
En haluaisi koskaan tuntea olevani juureton. Kun näen sitä joissakin ihmisissä, yritän miettiä miltä se tuntuu. Onko se jatkuvaa kaipausta, tunnetta tyhjyydestä ympärillään? Kaikissa asioissa on myöntöpuolensa ja kieltopuolensa, se on selvä. Joku varmasti saa voimansakin juurettomuuden tunteesta, mutta pelkään että omalla kohdallani se olisi lamaannuttavaa.
Niinpä minä palaan sieluni maisemiin. Ja joka kerran, aivan joka kerran, se täyttää minussa rakkaudella ja kiitollisuudella ne kolot, jotka kaupungissa, työelämässä, urapaineissa, stressiaikataulujen puristuksessa valuvat tyhjiin.
Matkustan, mutta kauimmas matkustan mielikuvituksessani. Sieltäkin palaan.
***
Maisemia viikonlopulta:
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
4.9.2014
Kirjahyllyssä
Kuluneella viikolla Kouvolan Sanomat kirjoitti kirjahyllyjen huonosta sopivuudesta nykyihmisen sisustusmakuun. Myös Kirjasfäärin Taika bloggasi aiheesta.
Tässähän ei ole mitään uutta, jo vuosikausien ajan on kirjoiteltu kirjahyllyjen katoamisesta ihmisten kodeista. Kukin sisustakoon kotinsa tavallaan, eipä minulla ole siihen mitään nokan koputtamista. En myöskään halua tuomita ihmistä jonkinlaiseksi vain sen perusteella, löytyykö kirjahyllyä tai mitä se mahtaa sisältää. Kun on sähkökirjoja, kirjastot, lahjakirjoja ja toistuvia muuttoja, on ihan ymmärrettävää, että kaikkien makuun pullistelevat kirjahyllyt eivät ole. Mutta jos olen vierailulla kodissa, josta löytyy kirjahylly, saatan löytyä sen läheisyydestä melko pian...
Kirjahyllyissä nimittäin on vetovoimaa. On hauska katsoa, mitä toisen kirjahyllystä löytyy. Se voi antaa vihjeitä samoista kiinnostuksen kohteista tai johtaa aivan tyystin harhaan. Keskustelua ainakin saa aikaan!
Tämä blogipostaus olkoon oma pieni oodi kirjahyllyilleni. Kas tässä he ovat:
Luonnollisesti näiden lisäksi kirjoja kertyy kaappeihin ja komeroihin, ja osaa säilytän jopa laatikoissa sängyn alla!
Kaikkien makuun tällainen antikvariaattiympäristö ei ehkä ole, mutta kodin idea lienee se, että se tuntuu kotoisalta. Siellä on hyvä ja turvallinen olla. Minun kohdallani se tarkoittaa kirjoja.
***
Miltä sinun kirjahyllysi näyttävät?
Tässähän ei ole mitään uutta, jo vuosikausien ajan on kirjoiteltu kirjahyllyjen katoamisesta ihmisten kodeista. Kukin sisustakoon kotinsa tavallaan, eipä minulla ole siihen mitään nokan koputtamista. En myöskään halua tuomita ihmistä jonkinlaiseksi vain sen perusteella, löytyykö kirjahyllyä tai mitä se mahtaa sisältää. Kun on sähkökirjoja, kirjastot, lahjakirjoja ja toistuvia muuttoja, on ihan ymmärrettävää, että kaikkien makuun pullistelevat kirjahyllyt eivät ole. Mutta jos olen vierailulla kodissa, josta löytyy kirjahylly, saatan löytyä sen läheisyydestä melko pian...
Kirjahyllyissä nimittäin on vetovoimaa. On hauska katsoa, mitä toisen kirjahyllystä löytyy. Se voi antaa vihjeitä samoista kiinnostuksen kohteista tai johtaa aivan tyystin harhaan. Keskustelua ainakin saa aikaan!
Tämä blogipostaus olkoon oma pieni oodi kirjahyllyilleni. Kas tässä he ovat:
 |
| Katastrofihylly. Tähän usein pinoutuvat viimeksi tulleet, tai lähiaikoina tarvittavat, lainakirjat. Pinot jatkuvat alemmalla tasolla. (c) J.S. Meresmaa |
 |
| Eemu vahtii yksittäistä hyllyä yläkerrassa. Sekahylly. (c) J.S. Meresmaa |
 |
| Jos löytyy tasainen alusta, se sopii kirjojen säilyttämiseen. Vanha puulaatikko käy hyvin. Vanhojen kirjojen selkämykset ovat kertakaikkisen upeita. (c) J.S. Meresmaa |
 |
| Yöpöydän vierushylly, Ahdettu Punainen. Luettua, lukematonta... vielä on matkaa kattoon. (c) J. S. Meresmaa |
 |
| Työhylly ja levytornista modattu kirjatorni. (c) J.S. Meresmaa |
 |
| Valkoinen Torni, oikeanpuoleinen. Pääosin vanhaa perittyä kirjallisuutta ja tietokirjaa. (c) J.S. Meresmaa |
 |
| Valkoinen Torni, vasen. Kirjahyllyt saatiin häälahjaksi. Ne istuvat olohuoneeseen kuin olisivat aina olleet siellä. (c) J.S. Meresmaa |
Luonnollisesti näiden lisäksi kirjoja kertyy kaappeihin ja komeroihin, ja osaa säilytän jopa laatikoissa sängyn alla!
Kaikkien makuun tällainen antikvariaattiympäristö ei ehkä ole, mutta kodin idea lienee se, että se tuntuu kotoisalta. Siellä on hyvä ja turvallinen olla. Minun kohdallani se tarkoittaa kirjoja.
***
Miltä sinun kirjahyllysi näyttävät?
16.5.2013
Paras hetki kirjoittaa
Yleensä töistä tultua kotona iskee turtumuksen ja väsymyksen olotila, johon helposti jumahtaa. Koen olevani hyvin vahvasti aamukirjoittaja: vaadin yöunet työelämän ja kirjoittamisen väliin puhdistamaan pään arjen kuonasta. Kirjoittelen siis hyvin harvoin arki-iltaisin novellien saati romaanien tekstejä. Tuntuu vaikealta vaihtaa raidetta, jolla ajatukset ovat kulkeneet koko päivän.
Toisin kävi tänään.
Minulle uuden Sólstafir-yhtyeen levy Svartir sandar lähti pyörimään soittimessa ja äkkiä iski halu avata eräs tekstitiedosto, jota olen työstänyt silloin tällöin parin vuoden mittaan. Novelli on tuntunut tärkeältä kirjoittaa, mutta se on ollut hidasta ja vaatinut pitkää työstöä. Viimeksi olin muokannut tiedostoa tammikuussa. Olin jäänyt kohtaan, jossa juoni eskaloituu kohti murtumapistettä, mutta jumahtanut siihen, sillä minulla ei ollut tietoa siitä, mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi.
Musiikki kuitenkin avasi jonkinlaisen tukkeutuneen putken, joka oli minun ja novellin välillä. Kun lähdin kirjoittamaan jatkoa, en vielä tiennyt kirjoittavani itse asiassa loppua. Nyt novellille on kirjoitettu lopetus, mutta olen siinä inhottavassa tilassa, jossa ei kykene arvioimaan tekstin toimivuutta lainkaan. Novellissa on monia onnistuneita virkkeitä, rytmistyksiä, tarina ja juonen kaari, mutta toimivatko ne yhdessä? En tiedä. Ihanankamalaa. Ihan kamalaa.
Sen kuitenkin opin (jälleen), että paras hetki kirjoittaa on nyt.
Toisin kävi tänään.
Minulle uuden Sólstafir-yhtyeen levy Svartir sandar lähti pyörimään soittimessa ja äkkiä iski halu avata eräs tekstitiedosto, jota olen työstänyt silloin tällöin parin vuoden mittaan. Novelli on tuntunut tärkeältä kirjoittaa, mutta se on ollut hidasta ja vaatinut pitkää työstöä. Viimeksi olin muokannut tiedostoa tammikuussa. Olin jäänyt kohtaan, jossa juoni eskaloituu kohti murtumapistettä, mutta jumahtanut siihen, sillä minulla ei ollut tietoa siitä, mitä tulisi tapahtumaan seuraavaksi.
Musiikki kuitenkin avasi jonkinlaisen tukkeutuneen putken, joka oli minun ja novellin välillä. Kun lähdin kirjoittamaan jatkoa, en vielä tiennyt kirjoittavani itse asiassa loppua. Nyt novellille on kirjoitettu lopetus, mutta olen siinä inhottavassa tilassa, jossa ei kykene arvioimaan tekstin toimivuutta lainkaan. Novellissa on monia onnistuneita virkkeitä, rytmistyksiä, tarina ja juonen kaari, mutta toimivatko ne yhdessä? En tiedä. Ihanankamalaa. Ihan kamalaa.
Sen kuitenkin opin (jälleen), että paras hetki kirjoittaa on nyt.
23.8.2012
Kustantamo, kirjailijan koti?
Anna-Riikka Carlsson, joka aikoinaan perusti Avain-kustantamon ja nykyään toimii WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkönä, kirjoitti viimeisimmässä Särö-lehdessä kustannustoiminnasta ja kirjamyynnistä - ja etenkin rahasta.
Kirjailijan toimeentulottomuutta on viime vuosina yritetty nostaa esille, mutta Carlsson mainitsee, että juuri kukaan ei ole tuonut julki huolta siitä, miten kustantamoissa voidaan. Kiire kiusaa, sen voin sanoa, mutta kiinnostaisi tietää onko tämä aivan poikkeuksellista? Onko kirja-alalla ollut joskus kissanpäivät? Mielenkiintoista olisi kuulla myös arvioita siitä, onko vakiväen korvaaminen freelancereilla vaikuttanut laatuun. Tuleeko lapsuksia enemmän kuin ennen, vai haittaako se edes kaiken kirjatulvan keskellä, jossa räpiköimme?
Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tästä.
Jäin miettimään artikkelin lopun "10 faktaa" -luetteloa, jossa Carlsson kirjoittaa muun muassa näin: "[--] menestys mitataan vanhoin mittarein: sillä, kuka löytää parhaimmat tekstit, tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin ja keksii parhaimmat ideat, joilla kirja löytää lukijoiden käsiin."
Tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin.
Lause pysäytti. Onko kustantamo kirjailijan koti? Tällä varmastikin viitataan siihen, että kustantamo tarjoaa kirjailijalle tietynlaisen ympäristön, tunnelman ja resurssit, ja jos ne ovat sopivat, kirjailija kotiutuu kustantamoon. Suomen Kuvalehdessä oli alkukesästä juttu "Bulevardi 12" (jos muistan oikein), jossa avattiin WSOY:n historiaa kustantamona. Minulle jäi mieleen, että he panostivat jossain vaiheessa kirjailijoidensa hyvinvointiin ja säilyttivät tämän talon sisäisen kulttuurin vuosituhannen vaihteeseen asti. Ehkä siksi sana "koti" kirvoitti tässä yhteydessä mielestäni kaikenlaisia kysymyksiä.
Tuskin voin myöskään unohtaa otsikoita ajalta, kun Siltalan kustannustoimittajaveljekset lähtivät WSOY:ltä, perustivat oman kustantamon ja vetivät mukanaan joukon nimekkäitä kirjailijoita. Kirjailijalla ja kustannustoimittajalla voi olla erittäin tiivis suhde. Muun muassa Rosa Meriläinen sanoi eräässä haastattelussaan, että kustannustoimittajalta saadut kannustavat tekstiviestit perjantai-iltaisin helpottivat epätoivoa ja epävarmuutta, joita jokainen kirjailija kohtaa.
Ehkä kyse on siitä, että olen nuori, tiettyä ikäpolvea, tottunut silppu- ja pätkätyömaailmaan tai vain luonteeltani erilainen, mutta en minä kustantamolta kotoisuutta odota. Jos kustannustoimittajani lähettäisi minulle tekstiviestejä, ahdistuisin. Ajattelen tätä työsuhteena: teemme kirjan eteen yhteistyötä. Toisaalta voi olla, että työhistoriani on opettanut minut varovaiseksi: työntekijä on korvattavissa, isot yritykset eivät tunteistasi välitä eikä nuori naimisissa oleva lapseton nainen ole heille muu kuin liian suuri riski. Kustannusala on toki hyvin omanlaisensa: kirjailijat ja kustannustoimittajat ystävystyvät, kirjailija on puolittain työnantaja, puolittain työntekijä (hänen valtansa määräytyy sillä, kuinka tuottoisa hän on) ja kirja on muutakin kuin tusinatuote. Kirja rakentaa kulttuuria ja ihmistä. Vaikka kustantamo haluaa jokaisen kirjansa myyvän kuin Puhdistus, realiteettien edessä heitä lohduttanee tieto, että jokainen kirja on jollekin Se Tärkein. He myyvät tietoa, tunteita ja taitoa -- eivät vain sanoja paperilla.
***
Kuinka talouskollisia kirjailijat mahtavat nykyään olla? Onko meno muuttunut? Onko suhde kustannustoimittajaan se tärkein vai käykö toimittajaksi kuka tahansa, kunhan kustannussopimus on tehty?
Tilanne lienee erilainen jokaisen kirjailijan kohdalla. On hyvä tiedostaa, että vaikka olisi saanut julkaistua kirjan kustantamossa, ei se automaattisesti tarkoita, että myös toinen kirja tulisi sieltä. Hylsyjä saavat muutkin kuin he, jotka koettavat saada esikoiskässäriään läpi. Jotkin kustantamot rajaavat julkaisulinjansa tarkkaan, jolloin heille lienee turha tarjota kässäriä, joka ei pysy linjassa. Joskus kustannusohjelma voi olla täynnä ja julkaisu menisi niin kauas epävarmaan tulevaisuuteen, että kirjailija haluaa kokeilla onneaan toisaalla.
Mitähän kustantamot mahtavat tästä ajatella? Jos kirjailija "hyppii kukasta kukkaan", ymmärtävätkö he sen vai kokevatko uhkaavana? Kustantamot kuitenkin kilpailevat keskenään.
Mitä ajatuksia teiltä, arvon lukijat, löytyy kustantamon ja kirjailijan suhteesta? Pitäisikö sen olla BFF, onko siinä jotain suojeltavaa ja pyhää vai onko touhu kylmää kaupankäyntiä? Jos tähtäät julkaisuun tai olet jo julkaissut, onko sinulla jotain odotuksia kustantamolta?
Kirjailijan toimeentulottomuutta on viime vuosina yritetty nostaa esille, mutta Carlsson mainitsee, että juuri kukaan ei ole tuonut julki huolta siitä, miten kustantamoissa voidaan. Kiire kiusaa, sen voin sanoa, mutta kiinnostaisi tietää onko tämä aivan poikkeuksellista? Onko kirja-alalla ollut joskus kissanpäivät? Mielenkiintoista olisi kuulla myös arvioita siitä, onko vakiväen korvaaminen freelancereilla vaikuttanut laatuun. Tuleeko lapsuksia enemmän kuin ennen, vai haittaako se edes kaiken kirjatulvan keskellä, jossa räpiköimme?
Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tästä.
Jäin miettimään artikkelin lopun "10 faktaa" -luetteloa, jossa Carlsson kirjoittaa muun muassa näin: "[--] menestys mitataan vanhoin mittarein: sillä, kuka löytää parhaimmat tekstit, tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin ja keksii parhaimmat ideat, joilla kirja löytää lukijoiden käsiin."
Tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin.
Lause pysäytti. Onko kustantamo kirjailijan koti? Tällä varmastikin viitataan siihen, että kustantamo tarjoaa kirjailijalle tietynlaisen ympäristön, tunnelman ja resurssit, ja jos ne ovat sopivat, kirjailija kotiutuu kustantamoon. Suomen Kuvalehdessä oli alkukesästä juttu "Bulevardi 12" (jos muistan oikein), jossa avattiin WSOY:n historiaa kustantamona. Minulle jäi mieleen, että he panostivat jossain vaiheessa kirjailijoidensa hyvinvointiin ja säilyttivät tämän talon sisäisen kulttuurin vuosituhannen vaihteeseen asti. Ehkä siksi sana "koti" kirvoitti tässä yhteydessä mielestäni kaikenlaisia kysymyksiä.
Tuskin voin myöskään unohtaa otsikoita ajalta, kun Siltalan kustannustoimittajaveljekset lähtivät WSOY:ltä, perustivat oman kustantamon ja vetivät mukanaan joukon nimekkäitä kirjailijoita. Kirjailijalla ja kustannustoimittajalla voi olla erittäin tiivis suhde. Muun muassa Rosa Meriläinen sanoi eräässä haastattelussaan, että kustannustoimittajalta saadut kannustavat tekstiviestit perjantai-iltaisin helpottivat epätoivoa ja epävarmuutta, joita jokainen kirjailija kohtaa.
Ehkä kyse on siitä, että olen nuori, tiettyä ikäpolvea, tottunut silppu- ja pätkätyömaailmaan tai vain luonteeltani erilainen, mutta en minä kustantamolta kotoisuutta odota. Jos kustannustoimittajani lähettäisi minulle tekstiviestejä, ahdistuisin. Ajattelen tätä työsuhteena: teemme kirjan eteen yhteistyötä. Toisaalta voi olla, että työhistoriani on opettanut minut varovaiseksi: työntekijä on korvattavissa, isot yritykset eivät tunteistasi välitä eikä nuori naimisissa oleva lapseton nainen ole heille muu kuin liian suuri riski. Kustannusala on toki hyvin omanlaisensa: kirjailijat ja kustannustoimittajat ystävystyvät, kirjailija on puolittain työnantaja, puolittain työntekijä (hänen valtansa määräytyy sillä, kuinka tuottoisa hän on) ja kirja on muutakin kuin tusinatuote. Kirja rakentaa kulttuuria ja ihmistä. Vaikka kustantamo haluaa jokaisen kirjansa myyvän kuin Puhdistus, realiteettien edessä heitä lohduttanee tieto, että jokainen kirja on jollekin Se Tärkein. He myyvät tietoa, tunteita ja taitoa -- eivät vain sanoja paperilla.
***
Kuinka talouskollisia kirjailijat mahtavat nykyään olla? Onko meno muuttunut? Onko suhde kustannustoimittajaan se tärkein vai käykö toimittajaksi kuka tahansa, kunhan kustannussopimus on tehty?
Tilanne lienee erilainen jokaisen kirjailijan kohdalla. On hyvä tiedostaa, että vaikka olisi saanut julkaistua kirjan kustantamossa, ei se automaattisesti tarkoita, että myös toinen kirja tulisi sieltä. Hylsyjä saavat muutkin kuin he, jotka koettavat saada esikoiskässäriään läpi. Jotkin kustantamot rajaavat julkaisulinjansa tarkkaan, jolloin heille lienee turha tarjota kässäriä, joka ei pysy linjassa. Joskus kustannusohjelma voi olla täynnä ja julkaisu menisi niin kauas epävarmaan tulevaisuuteen, että kirjailija haluaa kokeilla onneaan toisaalla.
Mitähän kustantamot mahtavat tästä ajatella? Jos kirjailija "hyppii kukasta kukkaan", ymmärtävätkö he sen vai kokevatko uhkaavana? Kustantamot kuitenkin kilpailevat keskenään.
Mitä ajatuksia teiltä, arvon lukijat, löytyy kustantamon ja kirjailijan suhteesta? Pitäisikö sen olla BFF, onko siinä jotain suojeltavaa ja pyhää vai onko touhu kylmää kaupankäyntiä? Jos tähtäät julkaisuun tai olet jo julkaissut, onko sinulla jotain odotuksia kustantamolta?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)