Näytetään tekstit, joissa on tunniste latautuminen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste latautuminen. Näytä kaikki tekstit

7.6.2015

Sanat valuvat ajatukset

Olen tyhjä sanoista. Tarkemmin: tyhjä tarinoiden mittaisista sanoista.

Tässä, juuri nyt, on täytyttävä hetkestä. Läsnäolosta. Tuulesta, joka ajaa eri pilvet saman taivaan halki joka päivä. Valosta, joka aamuisin ja iltaisin venyy, eikä malta mennä levolle lainkaan.

Sykli toistuu.

(c) J.S. Meresmaa

Kohta on jälleen syksy, jolloin kirjoitan. Tulee talvi. Kirjoitan. Kevät. Kirjoitan.

Kesä...

Saatan kirjoittaa silloinkin, mutta ihan vähän ja vain mieleen tarttuvalla musteella.

Juuri nyt on katseltava pilviä. Järven alati muuttuvaa pintaa. Kyykäärmeen sahalaitoja kivikoissa. Luonnonkukkia, joiden kauneus paljastuu vasta läheltä katsottaessa. On nähtävä leinikkiä puskevia pieniä linnoja sammalkummuilla ja todettava räsymatolla kulkeva rautainen jättihyönteinen.


(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa


8.9.2014

Sieluni maisemissa

Tänä aamuna minulla on hyvä, levollinen olo.

Kaiken suhteen, mutta etenkin kirjoittamisen. Vietin viikonlopun jälleen maalla, mökillä, siellä missä olen kaikki lapsuuteni kesät kirmannut, tutkinut luontoa, ihmetellyt, leikkinyt, löytänyt. Joskus puhutaan ihmisten sielunmaisemasta, ja minä olen aina ajatellut että siellä, juuri tuossa kyseisessä paikassa, on minun sieluni maisema.

Muistan kuinka teini-iässä kaveripiirin valtasi levottomuus. Maailma oli avoin, kaikille mahdollisuuksia täynnä ehkä konkreettisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kieliä opiskeltiin, ulkomaille lähdöstä haaveiltiin ja sitä suunniteltiin. Moni sanoi lähtevänsä Suomesta heti kun se olisi mahdollista, sillä kuka tänne nyt jäädä haluaisi. Sama levottomuus tarttui minuun, mutta en koskaan oikein tuntenut omakseni halua lähteä ja jättää. Kyllä minäkin omia siipiäni sitten kokeilin, asuin jonkin aikaa eri maassa, mutta ikäväni takaisin Suomeen oli kova, vaikka maasta pidinkin.

Olen oppinut tunnistamaan itsestäni tarpeen pitää juureni siellä, mistä ne parhaimmin vettä saavat. Minulle se on Tampere ja mainittu kesämökki. "Kesämökki" tuntuu vähän vieraalta sanalta, sillä minulle tuo paikka on niin paljon muuta kuin kesäasuttava lautarakennus, jossa viettää lomiaan. Se on kiinteä osa minua ja merkitsee vuosi vuodelta enemmän.

On ehkä jonkinlainen paradoksi, tai sitten ei ollenkaan, että fantasiakirjailija haluaa pysytellä omissa, tutuissa nurkissa. En pidä matkustamisesta erityisesti, enkä usko (joskaan en tiedä) että tulen koskaan muuttamaan Tampereelta, en ainakaan pysyvästi. Saan voimaa tuttuudesta, turvallisuuden tunteesta ja tiedosta, mitä nurkan takana on. Maisema muuttuu kuitenkin koko ajan, yksityiskohdat kirkastuvat kun ei kiirehdi ohi, kun malttaa katsoa jotakin sata kertaa nähtyä uusin silmin.

Ja sitä eläminen minulle on, katsomista tuttuja asioita uusin silmin. Kenties siksi kirjoitan spefiä, kenties siksi kummalliset mahdollisuudet ja outoudet kiehtovat.

En haluaisi koskaan tuntea olevani juureton. Kun näen sitä joissakin ihmisissä, yritän miettiä miltä se tuntuu. Onko se jatkuvaa kaipausta, tunnetta tyhjyydestä ympärillään? Kaikissa asioissa on myöntöpuolensa ja kieltopuolensa, se on selvä. Joku varmasti saa voimansakin juurettomuuden tunteesta, mutta pelkään että omalla kohdallani se olisi lamaannuttavaa.

Niinpä minä palaan sieluni maisemiin. Ja joka kerran, aivan joka kerran, se täyttää minussa rakkaudella ja kiitollisuudella ne kolot, jotka kaupungissa, työelämässä, urapaineissa, stressiaikataulujen puristuksessa valuvat tyhjiin.

Matkustan, mutta kauimmas matkustan mielikuvituksessani. Sieltäkin palaan.

***

Maisemia viikonlopulta:

(c) J.S. Meresmaa

(c) J.S. Meresmaa


(c) J.S. Meresmaa


(c) J.S. Meresmaa


(c) J.S. Meresmaa

22.6.2014

Keskiyön kestit

Juhannus on takanapäin ja arki edessä. Kolmeen päivään mahtui niin paljon silkkaa olemista ja elementtejä, että tuntuu kuin olisi ollut viikon lomalla. Yhtenä aamuna minä ryökäle vähän kirjoitinkin, mutta enimmäkseen keskityin nautiskelemaan kirjoitushalun tunteesta ja orastavan tarinan läikehdinnästä rinnassa. Ja tietenkin metsästä. Mielikki, metsän emäntä, oli varsin antelias samoojalle: eläinkunnasta pääsi ihastelemaan kaikenlaista peltopyyperheestä käkiin ja peuroista hirveen. Valkoiset vanamomättäät ja maariankämmekät lumosivat. Metsäpurot, sammaljoet ja sateen jälkeen lähes sinertävärunkoiset hongikot.


(c) J.S. Meresmaa
Melko täydellistä, etten sanoisi.