Kaiken suhteen, mutta etenkin kirjoittamisen. Vietin viikonlopun jälleen maalla, mökillä, siellä missä olen kaikki lapsuuteni kesät kirmannut, tutkinut luontoa, ihmetellyt, leikkinyt, löytänyt. Joskus puhutaan ihmisten sielunmaisemasta, ja minä olen aina ajatellut että siellä, juuri tuossa kyseisessä paikassa, on minun sieluni maisema.
Muistan kuinka teini-iässä kaveripiirin valtasi levottomuus. Maailma oli avoin, kaikille mahdollisuuksia täynnä ehkä konkreettisemmin kuin koskaan aikaisemmin. Kieliä opiskeltiin, ulkomaille lähdöstä haaveiltiin ja sitä suunniteltiin. Moni sanoi lähtevänsä Suomesta heti kun se olisi mahdollista, sillä kuka tänne nyt jäädä haluaisi. Sama levottomuus tarttui minuun, mutta en koskaan oikein tuntenut omakseni halua lähteä ja jättää. Kyllä minäkin omia siipiäni sitten kokeilin, asuin jonkin aikaa eri maassa, mutta ikäväni takaisin Suomeen oli kova, vaikka maasta pidinkin.
Olen oppinut tunnistamaan itsestäni tarpeen pitää juureni siellä, mistä ne parhaimmin vettä saavat. Minulle se on Tampere ja mainittu kesämökki. "Kesämökki" tuntuu vähän vieraalta sanalta, sillä minulle tuo paikka on niin paljon muuta kuin kesäasuttava lautarakennus, jossa viettää lomiaan. Se on kiinteä osa minua ja merkitsee vuosi vuodelta enemmän.
On ehkä jonkinlainen paradoksi, tai sitten ei ollenkaan, että fantasiakirjailija haluaa pysytellä omissa, tutuissa nurkissa. En pidä matkustamisesta erityisesti, enkä usko (joskaan en tiedä) että tulen koskaan muuttamaan Tampereelta, en ainakaan pysyvästi. Saan voimaa tuttuudesta, turvallisuuden tunteesta ja tiedosta, mitä nurkan takana on. Maisema muuttuu kuitenkin koko ajan, yksityiskohdat kirkastuvat kun ei kiirehdi ohi, kun malttaa katsoa jotakin sata kertaa nähtyä uusin silmin.
Ja sitä eläminen minulle on, katsomista tuttuja asioita uusin silmin. Kenties siksi kirjoitan spefiä, kenties siksi kummalliset mahdollisuudet ja outoudet kiehtovat.
En haluaisi koskaan tuntea olevani juureton. Kun näen sitä joissakin ihmisissä, yritän miettiä miltä se tuntuu. Onko se jatkuvaa kaipausta, tunnetta tyhjyydestä ympärillään? Kaikissa asioissa on myöntöpuolensa ja kieltopuolensa, se on selvä. Joku varmasti saa voimansakin juurettomuuden tunteesta, mutta pelkään että omalla kohdallani se olisi lamaannuttavaa.
Niinpä minä palaan sieluni maisemiin. Ja joka kerran, aivan joka kerran, se täyttää minussa rakkaudella ja kiitollisuudella ne kolot, jotka kaupungissa, työelämässä, urapaineissa, stressiaikataulujen puristuksessa valuvat tyhjiin.
Matkustan, mutta kauimmas matkustan mielikuvituksessani. Sieltäkin palaan.
***
Maisemia viikonlopulta:
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Olen tässä asiassa samanlainen. Matkustaminen on antoisaa, ja olen käynyt töissä useammassa eri kunnassa, mutta olen asunut koko ikäni Tampereella. Ja tahdon asua vastakin. Myös eräs saari Aitolahdella, jossa kesämökkimme sijaitsee, on aina ollut rakas paikka.
VastaaPoistaOlen tavannut ihmisiä, jotka ovat ihmetelleet, miten olen viitsinyt asua koko ikäni samassa kaupungissa, heistä kun sellainen olisi tosi tylsää. Itse en koe asiaa ollenkaan niin enkä varsinkaan, että vain yhdessä kaupungissa asuminen olisi mitenkään rajoittanut elämääni, on tässä kaikenlaista tullut tehtyä ja koettua. Toki asia voisi olla eri, jos asuinpaikkakuntani olisi kovin pieni, silloin olisin varmaan halunnut muuttaa ainakin lähimpään isompaan kaupunkiin. Mutta tamperelaisena on ollut hyvä olla.
Ja sitten se kirjoittaminen <3 Minusta me, jotka pääsemme seikkailemaan myös itse luomissamme maailmoissa, olemme etuoikeutettuja.
Kyllä, on hienoa päästä luomaan maailmoita, löytää tarinoita ja eläytyä erilaisiin tilanteisiin ja tunteisiin. Jostain syystä teen sen mieluummin fiktiossa kuin oikeassa elämässä. :)
PoistaEtuoikeutta koen myös siinä, että saa jakaa nuo kirjoittamansa tarinat ja luomansa maailmat toisten kanssa. Sillä juuri kirjojen lukeminen on minut mielikuvitusmatkoille johdattanut.
Kadehdin ihmisiä, joilla on tuollainen koti. Itse olen ajelehtinut paikasta toiseen ihan lapsesta lähtien. Juuret eivät jää minnekään, joten liikkuminen on helppoa. Muuttovalmius on ollut opiskelun ja työnteon kannalta hieno juttu, mutta jokin kyllä kaihertaa, kun maisemat ja ihmiset katoavat eri elämänvaiheiden välillä.
VastaaPoistaAlan uskoa, että tässä vaiheessa kotia voi olla vaikea enää löytää. Elämä on aivan erilaista kaupungissa, jossa on viettänyt kauan aikaa ja luonut yhteyksiä lapsesta lähtien, kuin kaupungissa, jonne ei aikuisiällä muodostu juuri mitään kontakteja (sukulaisia, ystäviä).
Siksi sisäisen maailman tutkiminen kirjoittamalla onkin minulle niin tärkeää. Se kulkee aina mukani. Toisaalta siellä on myös sama tyhjyys ja ulkopuolisuus. Hahmoni ovat usein eksyksissä.
Tuo on hyvä huomio, että lopulta ainoa mitä meillä on, on me itse. Kaupunkia voi tietysti olla vähän vaikeampi tuhota (sota lähinnä tulee mieleen), mutta esimerkiksi rakas koti voi palaa, lempipuu kaadetaan, lapsuusmetsä raivataan asuinalueen tieltä ja niin edelleen.
PoistaMietin joskus Karjalan evakkoja, miltä sen on täytynyt tuntua kun joutuu sillä tavalla kodistaan lähtemään ja lopun elämäänsä kannattelemaan muistoja paikasta, jonne ei koskaan voi palata.
Vaikka itselläni onkin tällainen juurtuminen tapahtunut, huomaan kaikenlaista kaipausta, usein melko epämääräistä, uuttuvan henkilöhahmoihini. Minusta on mielenkiintoista kuulla mihin rakentavat kodin ne vaeltajaluonteiset: onko heillä jokin sisäinen maisema, jonne palata. Tarvitaanko sellaista?
Kirjoittaminen on hyvä syli.
Kauniita kuvia! Taianomaisia :)
VastaaPoistaMinäkin jotenkin tykkään olla paikoillaan, vaikka matkustankin paljon kirjojen kautta. En edes tajunnut, kuinka paljon arvostan kotiseutua ja juuria ennen kun muutin ihan muualle vuosi sitten. Oli outoa, kun ei tuntenutkaan kaikkia keskustan oikoreittejä kaupasta toiseen tai sitä, missä on nätein kävelypolku. Vasta vuoden asumisen jälkeen mieli on alkanut rauhoittua, kun suunnilleen osaa kulkea. Edelleen tosin on vaikeuksia sen kanssa, että täällä on niin paljon mäkiä, kun olen kotoisin hyvin tasaiselta alueelta. Mutta koetan ajatella, että ehkä tätä paikan vaihdoin kriisin tunnetta voi hyödyntää joskus jossain tekstissä :)
Kiitos, Reta! Hienoa, jos tunnelma välittyy kuvien kautta, sumuiset syysaamut tulvivat taianomaisuutta. :)
PoistaMinua kiehtoo kotiutuminen, koska itse koin sen niin vaikeaksi Skotlannissa asuessani, vaikka työni oli hurjan mukavaa ja työkaverit ihania. Siinä on varmaan ihan selkeitä jaksoja, joita jokainen käy läpi: ensin uutuudenviehätys ja mahdollisuuksien aavat, sitten taantuminen ja koti-ikävä, sitten tasaannusvaihe. Paljon varmaan on kiinni siitä, omaksuuko kielen helposti ja saako muodostettua paikallisista tuttavapiirin ja ystäviä.
Minulle kieli oli yllättävän vierauttava. Vaikka englantia puhun ja ymmärrän, oli silti jotenkin turhauttavaa yrittää ilmaista sitä OIKEAA itseään vieraalla kielellä. Roolin tuntu oli paljon vahvempi.
Jos olisin viettänyt aikaani siellä pidempään, voi olla että tilanne olisi muuttunut.
Ilmaiset asioita joita olen itse pohtinut, mutten osannut yhtä hyvin ilmaista. Myös tämä sama, että matkustan ja koen uutta mieluiten mielessäni, kirjoittaessani. Silloinhan pääsee jopa Narniaan :-)
VastaaPoistaJa kun matkaa mielessään, ei tarvitse kökkiä lentokentillä tai ahdistua kanssamatkustajista! :)
PoistaTäällä toinen, jolle koti ja juuret ovat tärkeitä. Minulla on aina ollut voimakas tunne kuulumisesta kotiseutuun ja kotimaahan, sielunmaisemaan. Olen muutenkin muutosvastarintainen ihminen ja jokainen kotiseudulla kaatuva puu herättää surua ja uudet nousevat talot vieraannusta.
VastaaPoistaPidän matkustamisestakin tietyssä mitassa, ja parasta on joskus vain se, että ottaa pyörän alleen ja antaa tien videä minne se viekin. Siinä tunteessa, kun ei vielä tiedä mitä seuraavan kukkulan takana on, on jotain seikkailullista. Tosin tässä ajoittaisessa seikkailunhalussa, jota yleensä toteutan omassa mielessäni, on ristiriita kotipaikkarakkauden kanssa. Kaksi kahtaalle vetävää voimaa, ja huomaan blogiemännänkin olevan ainakin jossain määrin kahtaalla Nääsvillen ja seikkailunhalun välillä. Hyvä puoli on se, että oma mielikuvitus usein korvaa tarpeen lähteä toden teolla kotoa pois maailmaan.
Siitä on vaikea sanoa, kuinka paljon juurtumisessa on kyse kokemuksista ja kuinka paljon persoonasta. Omiin asenteisiin on varmasti vaikuttanut paljolti se, että ensimmäinen muutto tapahtui vasta 19-vuotiaana opiskelupaikkakunnalle. Aiemmin kommentoinut Vaarna taas omaa päinvastaiset kokemukset, koska on jo pienestä asti ehtimiseen muuttanut eri paikkojen välillä. Mutta onhan se myös kysymys siitä, mikä sopii kenellekin. Täydellisessä maailmassa himatuikut saisivat rauhassa juurtua turpeeseen ja seikkailijat valloittaa maailmaa. Mutta Murphyn lain mukaisesti se himatuikku voi joutua riepotukseen maailman ympäri, jos sattuu vaikka upseerin perheeseen syntymään. Toisaalta seikkailija voi joutua mädäntymään koko ikänsä kylässä, jonka elinpiiri ei hänen aisteilleen riitä.
Himatuikku... Heh, enpä tuotakaan ollut aikaisemmin kuullut! :)
PoistaFantasiatarinat muuten tuppaavat kertomaan usein noista kylään jumahtaneista seikkailijatyypeistä, jotka janoavat jotakin tai jonnekin... Paitsi tietenkin Tolkienin hobitit voisi mieltää noiksi himatuikuiksi, jotka väkisin raahataan raitille.