Villi vuosi takana, toinen edessä

 Vuosi 2022 oli... melkoinen.

Summaan bullet journaliini joka kuukauden lopussa sen kuukauden isoimmat tai tärkeimmät tapahtumat. Tukkani nousi pystyyn, kun luin viimeisen 12 kk:n yhteenvedot. Jokainen niistä alkaa tähän tapaan: "Huh huh, aikamoinen vuoristorata tämäkin kuukausi" tai "Melkoista hötäkkää ollut...". 

Ei ihme, että vuoden lopussa väsytti.

Töitä on siis riittänyt ja niitä on paiskittu -- ilolla!

Jaksamisen kanssa on saanut jälleen tasapainoilla ja tarkkaan harkita, mille sanoo kyllä ja mille ei. Kivat ja innostavatkin asiat voivat uuvuttaa. 

Ja kun kohdalle osuu sellainen vuosi, että julkaisee kolme kirjaa, on hyvä muistaa tämä: Vaikka ne kirjat olisi kirjoitettu edellisenä vuonna, niiden viimeistely, taiton oikoluku ja kaikki ennen ja jälkeen julkaisun sisältyvä säätö syö aikaa ja energiaa. Itselleni laitan muistiin myös, että novellikokoelma ei ole vähätöisempi kuin romaani, vaikka suurin osa novelleista olisi aiemmin julkaistuja. Tekee mieli hohottaa kolkosti tälle harhaluulolleni! 

***

Lukuja vuodelta 2022:

Julkaisut:

Kenties tapan sinut vielä (nuortenromaani)

Akanvirta (novellikokoelma)

Kerberos (säeromaani)

Räyhähenget (novelli antologiaan Hämärän periltä)

Myrskytuulen korennot (säenovelli antologiaan Herra Swanin sanoja siivekkäille)

5  artikkelia eri julkaisuissa

Vieraana/esiintymässä:

5 kirjallisuusfestivaalia/tapahtumaa

4 kirjamessua

2 podcastia

18 muuta kirjailijavierailua

Sopimukset ja hakemukset:

6 kustannussopimusta 

1 käännössopimus

8 apurahahakemusta, joista 7 sai hylkäyksen ja yksi (liikkuvuusapuraha) myönnön

Jätän listaamatta ne kirjoitusprojektit, jotka ovat kesken ja vailla sopimusta. Niitäkin nimittäin kirjoitettiin.

Lisäksi luulen, että vuoden mittaan olen kokenut kaikki tunneympyrän tunteet.

***

Tästä vuodesta on tulossa myös melkoinen, mutta otan sen vastaan hyvällä fiiliksellä ja yrittäen muistaa levon tärkeyden.

Kalenterijännät ja Festival Vapor

Jotenkin tässä aina käy näin.

Vielä joitakin kuukausia sitten kalenteri näytti melko rauhalliselta syksyn suhteen. Oli siis helppo sanoa "kyllä" kaikkeen kivaan tarjottuun. Keikkoja, keikkoja, ihanaa! Ja sitten, kuin huomaamatta, moni ilmassa roikkunut asia aikatauluineen varmistui ja kalenteriin alkoi kertyä merkintöjä. Tsäp, tsäp, tsäp. Nyt olen tilanteessa, että kalenteriin on kirjoitettava erikseen rauhoitetut kirjoitusviikot, koska siellä on myös sellaisia juttuja kuin DEADLINE.

Päivittelyni tarkoitus ei ole kehuskella kiireellä, sillä kiireessä ei ole paljon kehumista. Oikeastaan nostan tämän esille siksi, että kirjailijan työ on jatkuvaa pallottelua "tyhjän" ja "täyden" kalenterin välillä. Paitsi ettei "tyhjä" ole oikeasti tyhjä, se tarkoittaa yksinkertaisesti perusduunia, eli kirjoittamista. En ole sitä yleensä merkinnyt kalenteriin, koska se on oletusasetus, mutta ehkä pitäisi? Sen sijaan esiintymiskeikat on pakko merkitä kalenteriin, eihän niitä muuten muista. Kirjoittaa kyllä muistaa, paitsi yhtäkkiä ei voikaan, koska kalenterissa on sovittuna muuta.

Elämänhallintakysymys, epäilemättä. Yritän ottaa tästä opiksi...

***

Loppuviikolle on tiedossa yksi tällainen keikkakiva: Sain nimittäin kutsun steampunk-festivaaleille Portugaliin! Viime vuonnahan ilmestyi yksi antologioista, joista olen erityisen ylpeä: kolmen maan yhteistyö Steampunk International. Portugaliin lähden jouduttamaan portugalinkielisen julkaisun myyntiä -- ja tietenkin viemään suomalaisen spefin ilosanomaa!

Festivaalin kotisivut: http://festivalvapor.entroncamento.pt/

Finlayson Art Area 2019 ja Sanalankoja-kirjallisuuspolku

Kuva: Siiri Kauhanen

Nyt se on julkista!

Sain kunnian olla yksi tämän vuoden Sanalankoja-kirjallisuuspolun kirjailijoista -- yhdessä Johanna Sinisalon ja Juhani Ahvenjärven kanssa! Kolmen jiin kova kattaus, sanon minä.

Mikä Sanalankoja, kysytte?

Finlaysonin alueelle Tampereella on viime vuodesta lähtien FAA-projektipäällikkö Katja Villemonteix'n johdolla rakennettu kirjallisuuspolkua, sanataideteosta, johon kuka tahansa pääsee paikan päällä tutustumaan. Polku rakentuu paikallisten kirjailijoiden teksteistä, jotka on varta vasten luotu Finlayson Art Areaa varten. Viime vuoden kirjailijoita olivat Siiri Enoranta, Johanna Hulkko, Marisha Rasi-Koskinen, Arto Lappi ja Aleksanteri Kovalainen.

Kirjalliset teokset ovat pysyviä.

Tietäen kiinnostukseni Tampereen historiaan ja jo aiempien teosteni liitokset tähän rakkaaseen tehdasmiljööhön ei liene yllätys, että teoksestani saattoi tulla hieman steampunkia... Ja että keskiössä saattaa olla eräs höyrykone... Ja mikä ehkä huikeinta, teos myös pääsee esille paraatipaikalle höyrykoneen itsensä viereen.

Näyttää kovasti siltä, että tämän likan hengentuote asuttaa jatkossa punatiilisen tehtaan konesalia, kun aiemmin nuo punatiiliset tehtaat konesaleineen ovat asuttaneet samaisen likan sydänkammioita.

Tampere on minussa ja minä Tampereessa. Niin se vain on.

Ilon aiheita ja kevään esiintymisiä

Tästä tulee nyt melkoinen koontipostaus, mutta ei mahda mitään. Paljon mukavia asioita on nimittäin tapahtunut ja tulee tapahtumaan!

Aivan aluksi tahdon jakaa muutaman sitaatin Lintuhäkin muotoisen soittorasian saamista arvioista:

"Unenomaisuus herätti mielenkiintoni, mutta toisaalta innostun harvoin novelleista, joten olin hieman epäileväinen sen suhteen, miten kirja mahtaisi osua lukumakuuni. Onneksi kuitenkin kokeilin kirjaa, sillä sehän oli huikean hyvää luettavaa." - Oksan hyllyltä 

"Tykkäsin näistä pikkutarinoista ihan älyttömästi." - Kirjojen keskellä 

"Jokainen tarinoista on pituudeltaan vain yhden pienen sivun mittainen ja jokainen sana on niissä paikallaan, juoni punoutuu tiiviisti ja harmonisesti kuin juonellisessa proosahaikussa." - Siniset helmet 

"Aivan ihana pieni kirja! Ja ihanalla tarkoitan häiritsevä, ajatuksia herättävä ja mielikuvitusta kutkuttava. "Näkymättömät" sai kylmät väreet aikaan. Aina tarinaa ei tarvitse pohjustaa sivutolkulla, jotta se toimii." - Elsa Keski, Helmet-kirjastojen sivut

Voi siis sanoa, että Lintuhäkin muotoisesta soittorasiasta on tykätty varsin paljon. Mikäs sen ilahduttavampaa!

***

Esiintymisiä

Viimeisimmät julkaisuni ovat olleet kauhusävytteisiä, joten olen esiintymässä ensi viikonloppuna pidettävässä KauhuConissa Rikhardinkadun kirjastossa Helsingissä. Keskustelun aiheena on Sirkus ja muita kauheita paikkoja, ja kanssani keskustelemassa ovat Ilkka Auer, Anni Nupponen ja Artemis Kelosaari. Sunnuntaina 7.4. klo 17.00 siis! Nähdään siellä!

Toukokuussa osallistun myös Metson messuille 18.5. Tampereen pääkirjastossa Metsossa. Lukuhetkemme alkaa klo 13.30. Tervetuloa!

***

Novelli-iloa

Paitsi että kummatkin viime vuoden novelleistani ovat päässeet Atorox-ehdokaslistalle (kiitos teille, jotka luitte ja tykkäsitte niin paljon, että äänestitte!), on toinen niistä käännetty romaniaksi ja ilmestynyt juuri Helion SF Magazinessa. Suurkiitos Darius Hupoville mahdollisuudesta ja tietenkin kääntäjälle, Miloș Dumbracille!

Tarinankertojalle on aina koskettava hetki, kun kielimuuri muuttuukin sillaksi ja lukijakunnan koko yhtäkkiä moninkertaistuu potentiaalissaan.

Nimeämättömille tähdille

Hei sinä, jonka kirja julkaistiin tänä vuonna!

Sinä, jonka teos ei ole saanut näkyvyyttä
kritiikkien
mainosten
messujen
kirjalistausten
palkintoehdokkuuksien
tai edes kirjakauppaketjujen myyntiin ottamisen muodossa.

Kirjasi on olemasssa.

Sinä teit sen. Kirjoitit valmiiksi kaikesta huolimata. Kiroilit, hikoilit, kestit.
Sait kirjasi julki.
Avasit uuden ikkunan maailmaan.
Loit taivaalle tähden, ihmeen jonkun löydettäväksi.

Ja vaikka kaikilla tähdillä ei ole nimeä,
eivätkä kaikki tähdet näy valosaasteen takaa,
ei yöllinen tähtitaivas olisi sama ilman niitä.
Sinun tarinasi on siellä. Ikuisesti.
Sillä on merkitystä.

Vapaa kirjailija lentää raskaassa ilmatilassa

Opettelen edelleen tätä tilaa nimeltä "vapaa kirjailija". Opettelen ja sopeudun. Vuoroin iloitsen ja vuoroin ahdistun. Kirjailijana toimii hirmuisen erilaisia ihmisiä ja kirjailijuus toimii hirmuisen erilaisille ihmisille -- hirmuisen eri tavoin. Tällä tarkoitan sitä, että jos olet myyjä tai vaikkapa toimistotyöntekijä, sinulla on sama rakenne, jonka puitteissa toimit: on työnantaja, esimies, työajat ja alan työehtosopimus, joka määrittää mm. palkkatasoa. Tiedät, että jos joku toinen tekee myyjän tai toimistotyöntekijän hommia, hän toimii samoissa raameissa.

Kirjailijalla on kovin vähän pysyviä ja ennustettavia raameja. On rakenteita, kuten kustantamot ja kustannussopimukset, apurahatahot ja lainauskorvaukset, liitot ja yhdistykset. Mikään rakenteista ei kuitenkaan tarjoa jokaiselle kirjailijalle samaa raamia. Tämä ammatti on monella tapaa epätasa-arvon kehto. Se on ollut yksi vaikeimmista asioista, joita olen joutunut (ja joudun edelleen) käsittelemään.

Voit olla ahkera, pysyä sovituissa aikatauluissa ja työsuunnitelmissa, tehdä parhaasi ja vielä enemmän, ylittää itsesi. Lopulta kuitenkin työsi tulos lepää ulkopuolisissa käsissä. Peliin astuu ajoitus, sattuma, huono onni. Asiat, joihin et voi vaikuttaa, vaikuttavat sinuun. Sinun työhösi. Sinun toimeentuloosi. Mahdollisuuksiisi jatkaa.

Raskainta tässä on, että samaan aikaan saat seurata samaa työtä tekevien onnistuvan. Kyse ei ole vain kateudesta, vaikka sekin tulee tutuksi -- raskaaksi tämän tekee, ettet lopulta koskaan tiedä, mikä se ero sinun ja niiden toisten työssä oli. Kirjailijuus on henkilökohtaista. Työ on sinun luomuksesi, sinusta lähtöisin, sinun eläväksi hengittämäsi. Ilkeämielisimmät arvelevat, että kyse on laadusta. Et vain ole riittävän hyvä. Joskus toki näinkin, mutta väittäisin, että yllättävän harvoin, kun kyse on ammattilaisesta. Ja sitten toisaalta, epäonnistuminenkin kuuluu (työ)elämään. Sen ei pitäisi merkitä loppua. Full stop.

Elämä itsessään on tietenkin arvaamaton. Milloinkaan ei voi tietää, mitä tapahtuu. On kuitenkin hyvä tiedostaa, että vapaana kirjailijana epävarmuuksien paino kasvaa. Siksi on hyvä tehdä tietoisesti asioita, jotka kasvattavat resilienssiä. Kirjailija tarvitsee suojaavia rakenteita. Liian helposti käy niin, että kirjailija on yhtä kuin työnsä. Omanarvontunne sitoutuu siihen, mitä tekee, eikä siihen, että on. Intohimoammateissa tämä lienee enemmän sääntö kuin poikkeus. Ja kun näin käy, mikäs muukaan kuin työuupumus siellä oveen seuraavaksi kolkuttelee.

Tästä vuodatuksesta on ehkä pääteltävissä, että kulunut vuosi ei ole ollut helpoimmasta päästä. Ihan oikein päätelty. Akuuteista vastoinkäymisistä ei tee mieli julkihuudella, koska kirjailijan kohdalla se väistämättä kääntyy henkilökohtaiseksi. Ongelmat, jotka piilevät rakenteissa ja yleisesti alassa, kääntyvät spekulaatioiksi yksilön ominaisuuksista. Niin ei pitäisi olla. Keskustelu alkaa nopeasti noudattaa samaa kaavaa kuin mikä tahansa keskustelu, jossa on "huono-osaisia" ja "hyväosaisia". Hyväosainen laskee kaiken omalle kohdalle sattuneen hyvän omaksi ansioksi, eikä näe mitkä esteet hän ylitti joko etuoikeuksien, onnekkuuden, suhteiden, ajoituksen tai muun sattumuksen avulla. Tuo esterata sen sijaan on selkeästi näkyvissä sille huono-osaiselle, joka törmää otsa edellä ensimmäiseen muuriin.

Kirjailijan työssä epävarmuus koskettaa oikeastaan kaikkea toimeentulosta omaan osaamiseen --  ainakin silloin kun on vastatuulta.

Olkaamme siis tiedostavia ja ymmärtäväisiä toisiamme kohtaan. Tarkkailkaamme etuoikeuksiamme, sillä niitäkin meillä on kosolti.

Olen huomannut, että tiedostava kiitollisuus niistä asioista, jotka itsellä ovat hyvin, ja itselle iloa ja mielihyvää tuottavien asioiden tekeminen kasvattavat juuri niitä suojaavia rakenteita, jotka varjelevat työuupumukselta.

"The Train That Runs at Night" on luettavissa!

Flash Fiction Magazinessa on julkaistu englanninkielinen tarinani "The Train That Runs at Night". Saa lukea!

Olen tarinan tunnelmaan ja kerroksiin supertyytyväinen. Sain idean siihen hieman yli vuosi sitten Petroskoissa, jossa kuuntelin yöjunan klonketta. Se jatkui ja jatkui ja jatkui aina vain. Juna oli pitkä, pimeässä sitä ei edes kunnolla nähnyt, mutta junan sijaan aloin kolkkeessa nähdä jotain muuta. Alinan ja tarinan.

Kesti kuitenkin melko pitkään, ennen kuin tarina oli kehittynyt ja valmis astumaan päivänvaloon. Kirjoitin sen kesällä, ensin suomeksi, sitten englanniksi. Ja nyt, tadaa! Se pääsi julkaisuun.

Melko nopeaa.

Opettelen ja yritän edelleen sopeutua siihen, että kirjankustannusmaailmassa suurin osa asioista tapahtuu hitaasti. On paljon asioita, jotka ovat olemassa jollain tasolla (idea, tunne, muistiinpano, luonnos, työsuunnitelma, kuva, raakaversio) ennen kuin ne edes kehittyvät käsikirjoitukseksi, ja kuten tiedämme, käsikirjoitus ei ole valmis ennen kuin kirja on tullut painosta. (Jos se siis edes saa kustannussopimusta.) Raakaversiosta taittoversioon se on KESKEN. Raivostuttavaa, mutta samalla hyvin kuvaavaa. Elämäkin on koko ajan kesken.

Tällä viikolla on tapahtunut kutkuttavia asioita, mutta en uskalla iloita. En vielä. En ennen kuin on jotain mustaa valkoisella, jokin varmuus. Olen ollut sen verran kauan alalla ja nähnyt kaikenlaista, että olen alkanut kyynistyä. Tai kenties olen muuttumassa vain realistimmaksi? Paljon on onnistumisia, paljon ilon aiheita, mutta jokaisen niistä takana on nippu epäonnistumisia. Ainakin minulla. Ehkä joillakin kirjailijoilla on tasaisempaa tai onnekkaampaa.

Kirjailijan KäSi: Kärsivällisyys ja Sinnikkyys. Muutakaan ei voi.

Kirjailija arvioiden lukijana

Tiedän, että otsikon aihe herättää monenlaisia tuntemuksia. On heitä, jotka vahvasti ovat sitä mieltä, ettei kirjailija saa osallistua keskusteluun, jota hänen kirjoittamansa teos herättää. Hän ei etenkään saa vastata kritiikkiin (vaikka asiatiedoissa olisi mitä virheitä), saati loukkaantua siitä. Monessa tilanteessa näin uskovat ovat oikeassa. Lukijalla on täysi oikeus tehdä kirjasta oma tulkintansa. Kirjailija ei sitä voi sanella, eikä siihen puuttua, mutta kyllä minun mielestäni teoksesta voidaan keskustella -- jopa niin, että kirjailija on osallisena siinä.

Mitäpä muuta kirjailijahaastattelut ovat? Miten muuten lukija saisi tietää kirjan synnystä tai prosessin vaiheista? Yksi minulle hedelmällisimpiä kokemuksia on ollut kutsu lukupiiriin: Niin monia näkökulmia! Niin monipuolista keskustelua!

Avainasemassa mielestäni on kunnioitus: Kunnioitetaan sitä, jos joku ei halua osallistua sekä sitä, jos joku haluaa. Niin kirjailija kuin lukija.

***

En kuulu niihin kirjailijoihin, jotka jättävät arviot kirjastaan lukematta. Olen aivan liian utelias tietämään, miten luomani tarina rakentuu lukijoiden päässä. Minua todella kiinnostaa, mitkä ovat asioita, jotka he nostavat pääkohtina esille, miten he tulkitsevat valitsemiani sanoja, kohtauksia tai luomiani henkilöhahmoja; millaisia yhteyksiä ja merkityksiä he löytävät tekstistä. Hyvin usein on niin, että myös minä löydän jotain uutta tarinasta. Toisinaan en tunnista tarinaani lainkaan, mikä sekin on mielenkiintoista.

Tarina on kommunikaatiota. Kirjailijan päästä paperille, paperilta lukijan päähän. Ajatusten, kuvien ja tunteiden siirtämistä. Vau! On aivan valtaisan hienoa päästä lukemaan arvioita ja lukutunnelmia, jotka näin nettiaikana ovat minunlaisilleni pienemmillekin nimille tarjolla ja erityisessä arvossa. (Sanomalehtikritiikkejä ei ole tullut tietooni vielä yhden yhtä, ja voi olla ettei niitä tulekaan. Nuorten spefi ei ole se, mistä ensimmäisenä riennetään kirjoittamaan, valitettavasti.)

Naakkamestari on ollut monella tapaa tähän mennessä kunnianhimoisin tarinani. Ensinnäkin se oli raskas kirjoittaa päähenkilönsä Ennin vuoksi. Toiseksi tein mittavan taustatyön Tampereen historiasta voidakseni luoda uskottavan vaihtoehtohistorian, ja siihen päälle tuli sitten vielä haastava duuni luonnontieteiden puolelta, kun loin sulkatallennusjärjestelmän ja karttamallinnuksen. (Näistä tulen kirjoittamaan tulevaisuudessa tarkemmin.) Onkin ollut ilahduttavaa huomata, että jo tähän mennessä lukijat ovat nostaneet esille oikeastaan kaikki itselleni tärkeät aiheet ja teemat, ja tehneet hyvin tarkkoja havaintoja ja tulkintoja kirjasta.

Katsotaanpa!

***

Muoto ja rakenne

"Koska kirja on hyvin klassinen pienoisromaani, se rakentuu vahvasti ideansa ja tarinansa ympärille. [...] Se onkin varsin tyylipuhdas esimerkki siitä, millaiseen kerrontaan pienoisromaanin muoto ja pituus sopivat." - Miina Hakonen, Risingshadow

"Harmitti, että Ennin tarina oli niin lyhyt. Toisaalta kirjan loppupuolella ymmärsin, että se oli Ennin tarina. Se ei olisi voinut jatkua pidempään." - Reta, Todella vaiheessa

"Meresmaa on hyödyntänyt hauskasti Aamulehteä vuosisadan vaihteesta, muokkaillut ja sepittänyt lehtitekstejä. Reilut sata vuotta vanha sanomalehtikieli nostaa hymyn huulille." - Ofelia, Ofelia Outolintu


Ydintarina

"Avauksessa toistuvat klassisen orpotarinan kulissit, mutta se toimii Naakkamestarissa yllättävän hyvin. Kun kyse on vaihtoehtohistoriasta, tutut lähtökohdat antavat enemmän tehoa niille asioille, jotka ovat toisin." - Miina Hakonen, Risingshadow

"Kirja kuulosti minusta aika kliseiseltä tuhkimotarinalta; rampa orpotyttö ilman ystäviä työskentelee perheelle, jossa häntä inhotaan avoimesti, yhtenä päivänä tyttö löytää eläimen ja siitä alkaa seikkailu. Tuttua huttua, jonka Meresmaa vie onneksi hieman erilaisemmille urille kuin asetelmasta saattaisi kuvitella, mutta tarinassa on silti jonkinlaista tuhkimomaisuutta." - Ethell Red, Kansientakaiset maailmat


Teemat

"Työläisten oikeudet, eriarvoisuus ja sodan sekä väkivallan uhka kirjoitetaan Naakkamestarissa esiin vaihtoehtohistorian kautta, tavallisten ihmisten ja ursiinien välisenä skismana. Ursiinit ovat kielletty kansanryhmä, joilla on oma uskontonsa, jota syrjitään, epäillään sekä syystä että syyttä terroriteoista ja vallankumouksen suunnittelusta… niin, ehkäpä tästä voi lukea jotain niin historiasta kuin nykypäivästäkin." - Reetta Saine, IBBY Finland

"Kirjassa minua kiinnostivat eritoten ursiinit, jotka ovat halveksittu vähemmistö, jonka oikeuksia pyritään kaventamaan yhteiskuntarauhan säilymiseksi. Eniten kränää ursiinien ja valtaväestön keskuudessa aiheuttaa uskonto, mikä oli kirjassa mielenkiintoista, sillä lastenkirjoissa puhutaan harvoin uskonnoista (vaikka niistä pitäisi puhua) ja vielä harvemmin niin, että kristinuskoa kuvattaisiin sortavana."  - Ethell Red, Kansientakaiset maailmat

Lopetus

"Se herättää positiivisessa mielessä ristiriitaisia tunteita: ainakin minua se karmi, vaikka oli ikään kuin onnellinen. Olisinko ollut valmis samaan kuin Enni? Oliko tyttö rohkea vai uhrautuiko hän? Tarinan loppu jää pyörimään mieleen ja mietittämään. Se saa kylmät väreet menemään selkäpiitä pitkin varmasti vielä pitkään kirjan lukemisen jälkeen." - Ofelia, Ofelia Outolintu

"Kirjan lopusta minulle jäi ristiriitaiset fiilikset, toisaalta se oli onnellinen loppu Ennille, mutta minusta oli surullista, että hän piti kohtaloaan onnellisena, sillä minua se vain ahdisti." - Ethell Red, Kansientakaiset maailmat



Kohderyhmä

"Tuplaluokitus nuorten ja aikuisten kirjoihin on juuri oikea." - Reetta Saine, IBBY Finland

"Yhteiskunnallisten aiheiden kuten syrjinnän käsittely lastenkirjoissa olisi tärkeää, mutta harvoin sitä uskalletaan tehdä. Aiheen käsittely tekee kirjasta kiinnostavan myös kohderyhmää vanhemmalle lukijalle." - Ethell Red, Kansientakaiset maailmat

"Naakkamestari sopii erinomaisesti sekä lapsille että aikuisille – se on kirja, joka ei aliarvioi lukijoitaan, mutta ei myöskään pröystäile hienoilla termeillä. Ylipäätään Naakkamestari on erinomainen opaskirja suomalaisen steampunkin maailmaan tutustuvalle." - Miina Hakonen, Risingshadow

***

Arviot löytyvät täydellisessä mitassaan:

Reetta Saine, IBBY Finland
Reta, Todella vaiheessa
Ofelia Outolintu
Miina Hakonen, Risingshadow
Ethell Red, Kansientakaiset maailmat

Kirjamessut monitoimijan näkövinkkelistä

Ihmisiä ja kirjoja. Siinä kiteytetysti se, mistä messuissa on kyse. Yhdessä ne saavat aikaan kohtaamisia, keskusteluita, vaikuttumisia ja vaikuttamisia, yllätyksiä, yhteyksiä ja ylenmäärin ihmiskontakteja. Kun paikalla on niin kirjanostajan, kirjailijan kuin kustantajan ja näytteilleasettajan ominaisuudessa, näkee monet asiat ristivalotuksessa.

Kirjamessuista ollaan montaa mieltä. Iso messuhalli pullollaan kirjoja, kirjallista ohjelmaa ja kirkkaita valoja -- innostavaa ja ahdistavaa.

Näytteilleasettajakustantajalle messut ovat iso panostus niin rahallisesti kuin työmäärältään, mutta ne ovat myös mahdollisuus kertoa, näyttää ja myydä juuri niitä tuotteita, joiden eteen on koko vuosi tehty töitä. Kirjoja, jotka ovat saattaneet kypsyä vuosikausia. Kirjoja, joihin on rakastuttu jo käsikirjoituksina.

Kirjamessuilla on paljon vakikävijöitä, jotka kerran hyvää löydettyään etsivät tutun osaston joka vuosi uudelleen hankintoja tehdäkseen. Uskollinen kirjanostaja (eli lukija), voiko mitään ihanampaa ollakaan? Rahan ja tavaran lisäksi vaihdetaan lukukokemuksia, -vinkkejä ja -toiveita. Toivotetaan hyvää jatkoa, iloa kirjan parissa. Hymyillään.

Kamalaa kaupallisuutta?

Minusta ei.

***

Messut herättävät monessa kirjailijassa ristiriitaisia tuntemuksia. Reissaaminen ja esiintyminen on väsyttävää, raskasta, stressaavaa ja vie sekä aikaa että rahaa. Mutta lukijakohtaamiset jäävät sydämeen pitkäksi aikaa, usein lähtemättömästikin. Pääsee puhumaan asioista, jotka kokee niin tärkeäksi, että niistä on halunnut kirjoittaa. Oma työ saa merkityksen, jota joskus on vaikea hahmottaa ja jonka vaikeina hetkinä kyseenalaistaa. On mukavaa kun ja jos kirja (vuosikausien työ) huomataan.

Kirjailijana olen ollut myös se, joka ei mahdu ohjelmaan tuoreesta kirjasta huolimatta. Se, jonka kirjaa ei löydy ostettavaksi koko messuhallista, niin järjettömältä kuin se kirjapaljouden keskellä tuntuukin. Ja on aivan totta, että tuhansista ohjelmaehdotuksista läpi menee vain satoja. Lukuisia ajankohtaisia kirjailijoita jää ulkopuolelle. Se on väistämätöntä, mutta omalle kohdalle osuessaan tuntuu aina yhtä pahalta.

Sitten toisaalta olen huomannut senkin, että vaikka Helsingin kirjamessut ovat monessa mielessä Se Tapahtuma, kirjailijan uran kannalta sillä on kovin vähän merkitystä. Kokonaisuutta ei huojuta se, osallistuuko messuille vai ei.

Minusta tämä on lohdullinen ajatus. Minua kirjailijana ei määritä se, tuleeko kutsua messuille vai ei. Olen olemassa kaikesta huolimatta. Kirjani on.

***

Toisinaan messuja parjataan kaupallisuudesta. Välillä kaupallisuuskritiikki hämmentää minua. Messut ovat toki kaupallinen tapahtuma monessa mielessä (ja kustantaja saa todeta, kuten yrittäjät yleensäkin, että "kaikki saatana maksaa"), mutta on niinkin, että kirjallisuus kaipaa kauppaa. Se kaipaa sitä kipeästi. Kirjallisuus kaipaa valokeilaa, palkintopöhinää ja rummutusta. Se tarvitsee intoa ja imua. Raha, tuo parjattu, paha raha, on realiteetti, jota ilman ei kirja-ala toimi. Raha pyörittää kustannustoimintaa, jonka koneisto jyskyttää suomalaisen kirjallisuuden ytimessä. Koneesta putkahtelee kirjoja, joita kirjanystävät voivat ostaa ja ahmia.

On totta, että Cheek ja Don Rosa vetävät pisimmät nimmarijonot. On totta, että Jari Sillanpäätä on kuuntelemassa viisinkertainen määrä ihmisiä, jos verrataan vaikkapa kotimaiseen fantasiakirjailijaan. Mutta täytyy osata katsoa laajemmin. Kirjamessut tarjoavat jokaiselle jotakin (aivan kuten suomalainen kirjallisuuskin), mutta ihmisillä on tapana nähdä vain se, mihin katse ensimmäisenä kiinnittyy.

Isot kustantamot ovat ehkä näkyvämmin paikalla, mutta kyllä siellä meitä pienempiäkin on. Niin myymässä, ohjelmatuottajina isoilla lavoilla kuin esiintymässä.

Punnittu ja oma

En tiedä teistä, mutta minä olen toisinaan törmännyt kirja-arvioihin, joissa kerrotaan, mitä ja miten kirjailijan olisi pitänyt kyseinen tarina kirjoittaa sen sijaan, että oltaisiin punnittu sitä, mitä on kirjoitettu ja miten.

Varjon arviointia, ikään kuin. Ohipuhumista.

Pahimmassa tapauksessa saatetaan jopa pistää aikeita ja vaikutteita kirjailijan kontolle, vaikka ne kuuluisivat ennemmin arvioijalle. Auttamatta mennään metsään sanomalla asioita kuten "kirjailija on selvästi yrittänyt asiaa X" tai "kirjailija on lukenut danbrowninsa". Ulkopuolinen ei nimittäin voi tietää. Hän tekee tulkintaa kirjasta, ei sen kirjoittajasta. Aika usein käy niin, että kun kirjailijalta sitten kysytään, hän ei olekaan lukenut Dan Brownia. Arvelut kirjailijan motiiveista kertovat enemmän arvioijasta itsestään kuin kirjailijasta.

Olen itse yrittänyt tiedostaa tämän lukijana ja palautteenantajana. Jos minulle tulee tarinasta mieleen Dan Brown, muotoilen ajatuksen niin että se kuvastaa minun tulkintaani tekstistä, ei kirjailijan aietta.

Kun kirja on lukijan käsissä, sille on syynsä miksi se on juuri sellainen kuin se on.

***

Tarinan voi kertoa onnistuneesti monella tavalla.

Jos yksi synopsis annetaan viidelle kirjailijalle, saadaan viisi toisistaan eroavaa tarinaa. Kaikki toimivia. Mutta yksi on preesensissä, toinen imperfektissä. Yksi kerrotaan koiran näkökulmasta, toinen kaikkitietävällä kertojalla. Yhdessä painottuu surun teema, toisessa anteeksiannon. Ja niin edelleen. Jokaisessa tarinassa on eri sävy, eri ääni -- kirjailijan oma ääni. Silti kaikki on jäljitettävissä samaan synopsikseen.

Miksi mietin tätä?

Parhaillaan työn alla on yksi tarina, jolle näen monta mahdollista kerrontatapaa. Jos siirrän palikkaa vasemmalle, painottuu vasen puoli. Jos nostan palikan kokonaan pois, näkökulma katoaa kokonaan, mutta muut palikat saavat enemmän tilaa.

Olen siis vaiheessa, jossa seikkaileva, intuitiivinen kirjoittajaminä on saanut työnsä päätökseen (raakaversio) ja tiedostava, punnitseva kirjoittajaminä on aloittanut sarkansa. Siirrän, kokeilen, terävöitän, luetutan ateljeekriitikoilla, kuuntelen palautetta. Näen lukuisia vaihtoehtoja, ja jokaisen niistä saisi toimimaan, mutta ratkaistavana on, mikä niistä on eniten minua. Mikä tavoista kertoo tarinan niin kuin juuri minä koen tärkeäksi? Miten perustelen ratkaisuni?

Meni syteen tai saveen, kirjailija seisoo oman työnsä takana. Ratkaisu on tehtävä, sen on oltava punnittu ja tietoinen, vaikka joskus toki intuition ohjaama.

Nimittäin lukijoille sama tarina voi olla yhtä lailla yhden kuin viiden tähden lukukokemus, mutta jos se on juuri sellainen miksi kirjailija sen tarkoitti, se on juuri oikeanlainen.

Tarinoiden oma

Kun aloitin Mifongin perinnön kirjoittamisen kymmenen vuotta sitten, olin juuri valmistumaisillani puutarhuriksi. Olin todella innoissani kasveista, erityisesti eksoottisista kasveista ja botaniikasta, jota ajattelin mennä lukemaan mahdollisesti jopa yliopistoon. Sitten eräästä sattumuksesta aloin kirjoittaa vallattomasti, ilman muuta päämäärää kuin itseni viihdyttäminen tarinalla. Tarinoita päässäni on ollut aina. En ajatellut, että kirjoittaisin kirjan. Mielessäni ei käynytkään, että minusta voisi tulla kirjailija.

Kissa ja hiiri -leikki kirjailijuuden ajatuksen kanssa jatkui siihen asti, kunnes olin käynyt Oriveden opiston vuoden kestäneen käsikirjoituksen viimeistelykurssin ja tuli aika laittaa käsikirjoitus kustantamokierrokselle. Silloin kohtasin ensimmäistä kertaa kunnianhimon, joka on ajanut minut tähän hetkeen. Oikeastaan haluan tätä ihan hirveästi, muistan sanoneeni itselleni, kun asettelin liuskanivaskaa postituspussiin. Ihan hirveästi.

Mutta vasta nyt, seitsemän vuotta myöhemmin, alan todella tuntea olevani kirjailija. Ytimeltäni, tarkoitukseltani ja kokonaisvaltaisesti. Nyt, yhdeksän romaania ja 16 novellia myöhemmin. Taiteilija-nimitys tuntuu edelleen vieraalta, enkä tiedä tuleeko se koskaan juurtumaan. Ei sen ole pakko. Olen kasvanut duunariperheessä, taustani on sekoitus tehtaantyöläisiä ja kituuttavia yksityisyrittäjiä. Työttömyyskin on tuttua. Niinpä olen itsekin sekoitus duunaria ja yrittäjähenkisyyttä -- ja kirjailijaa.

Tunnen itseni ennen kaikkea kirjailijaksi.

(c) J.S. Meresmaa

***

Ei ole helppoa päästää duunarimentaliteetista irti.

Ei ole helppoa luopua turvasta ja vakaudesta, jonka työnantajasuhde takaa. On vuosilomat, työterveyshuolto, työyhteisö, arkirutiinit... Ei vaivalloista byrokratiaa, tulojen heittelemistä, jatkuvaa epävarmuutta siitä, mistä saa rahaa elämiseen ensi kuussa tai ensi vuonna. Kun on tottunut johonkin tapaan olla, ottaa aikaa murtautua siitä ulos.

Duunari on uuttera työmuurahainen. Jalat maassa, katse eteen, suurempia ajattelematta se suorittaa työnsä päivästä ja vuodesta toiseen. Vaan kun duunarimuurahaiselle kasvaakin siivet, ei lentoon lähteminen käy tuosta vain. Ei kai nyt maasta voi erkaantua? Mitä siitäkin seuraa? Osaanko minä? Entä jos putoan?

Tavallaanhan minä putoan. Otan loikan, astun tuntemattomaan vapauteen. Pilvien läpi ei maata näe, voin pudota vuoden tai kaksikymmentä ennen kuin maa tulee vastaan. Aineellinen turvaverkko löytyy onneksi läheisistä, mutta henkistä puolta ei parane unohtaa. Vaikka saisin ruokaa syödäkseni ja katon suojakseni, miten sieluni kävisi, jos epäonnistuisin?

Toisaalta jo pitkään kirjailijan työtä tehneenä olen oppinut sietämään epäonnistumisen pelkoa. Sen ei saa antaa lamauttaa. Sen ei saa antaa estää. On oltava rohkea, koska tarinat eivät vain tule ihmisestä, ne tekevät ihmisen. Tarinoiden kertominen on oikein hyvä syy olla olemassa.

Minun identiteettini on täydentynyt. Olen tarinankertoja.

***

Parin viikon päästä tulee kuluneeksi viisi vuotta siitä, kun aloitin tämän blogin. Ajatuksena oli kirjata ainutlaatuisen esikoisvuoden tapahtumia ja tuntoja ja olla vuorovaikutuksessa muiden kanssa, mutta bloggaaminen osoittautui niin palkitsevaksi, että se on jatkunut ja jatkuu.

Hyvä niin.

Nyt on elokuu 2016 ja minä, joka luulin tulevani kirjailijaksi julkaisemalla esikoisteoksen, alan viimein hyväksyä ammattinimen mukanaan tuoman todellisuuden.

Muistattehan, että tarinat muokkaavat todellisuutta, mutta tarinoita kertoessanne te muokkaatte myös itseänne.

Tarinat tekevät teidät.

Te olette tarinoiden.

Ennen kuin arvaatkaan, unelma

Mifongin kadottama on lähtenyt taittoon ja enää vuorossa on oikoluku ennen kuin kirja pääsee painoon ja lukijoiden käsiin. Jihuu!

Viimeiset päivät ennen pumaskan lähetystä (se oli jo viime viikolla) kuluivat karttojen ja vinjettien piirtämisen parissa, joten aikamoista kiirettä on pitänyt kun illat ovat olleet täynnä työtä ja päivät ovat olleet täynnä työtä, joskin toisenlaista. Lisäksi tähän on mahtunut haastatteluja ja valokuvauksia ja uusi puhelin (äly-!), jolla pääsen vastaisuudessa jakamaan kuulumisia paremmin niin Instagramissa kuin mahdollisesti Twitterissä. (Twitteristä en vielä tiedä, sopiiko se minulle.)

Jotain kesästäni kertoo, että vasta elokuussa pääsin hetkeksi lueskelemaan riippumattoon omenapuiden alle. Rentoutumaan toden teolla savusaunassa, irti kirjoittamispaineista.

Kesätöitä on jäljellä enää viikko ja yksi päivä. Sen jälkeen... Niin, sen jälkeen. Hyppy suureen tuntemattomaan. Taloudelliseen epävarmuuteen, täydelliseen vapauteen. Aion omistautua kokonaan sille, mikä on nyt tärkeintä. Sille mikä minusta on vuosien myötä sukeutunut. Kirjailijuudelle. Tarinoille.

Ideoita ja projekteja riittää kymmeneksi vuodeksi, joten ei tässä tarvitse tylsistyä saati kattoon syljeskellä.

Nytkö se sitten toteutuu. Unelma.

Ken tunnetta torjuu, se totuutta kaihtaa

Tunne.

Epämääräinen, estämätön, kutsumaton, kaikkivoipa. Kaikkea tai ei mitään.

Jos jotain olen hämmästellyt, niin sitä miten paljon erilaisia tunteita liittyy kirjailijuuteen. Nimenomaan voimakkaita tunteita. Eikä tässä välttämättä ole kyse siitä kliseisestä taiteilijan herkkyydestä tai temperamentista, vaikka niilläkin voi toki olla osansa. Tunteet syntyvät omassa itsessä, mutta ne yleensä heräävät ulkopuolelta tulleesta kimmokkeesta.

Hyvin merkittävä voimavara kirjailijalle onkin kyetä käsittelemään tunteita, jotka pahimmillaan masentavat, katkeroittavat, aiheuttavat arvottomuuden tunnetta ja ahdistusta. Luomisen hybris ja flow ovat harvinaisia vierailijoita kirjailijan arjessa. Paljon useammin sitä kamppailee kuin kirmailee.

Mistä näitä mustia ajatuksia sitten kumpuaa ja olisiko niille jotain tehtävissä?

***

Kirjoittaminen on kokonaisvaltaista. Luomistyössä sekä mieli että keho tekevät kovasti duunia, vaikka se ei aina työnteolta näyttäisikään. Kirjoittaminen on myös hyvin henkilökohtaista, koska työtä tehdään yksin. Kaikki ideat, ajatukset, juoni- ja sanavalinnat ja henkilöhahmot ovat kirjailijasta lähtöisin. Ilman kirjailijaa ei ole mitään. Helposti kirjailija silloin ajattelee, että jos teksti tai tarina on huono, myös hän itse on huono.

Prosessissa on monia vaiheita, joten tunneskaalakin on laaja. En tunne yhtäkään kirjoittajaa, jolle vuoristoratavertaus ei olisi omakohtaisesti tuttu. Välillä tuntuu, että näppäimistöltä irtoaa maailman parasta tekstiä. Välillä epävarmuus kalvaa niin, ettei saa edes lausetta luotua. Kaikenlaisia epäilyksiä pörrää ympärillä.

Kirjailijalle avautuu julkaisujen myötä aivan uudenlaisia matopurkkeja. Silmät aukeavat näkemään lukuisia epäkohtia niin kustannusmaailmassa kuin kirjan levityksessä ja mahdollisuuksissa löytää lukijoita.

Vertailu alkaa viimeistään tässä vaiheessa, ja se onkin se, johon tartun.

Älä vertaile itseäsi muihin kirjailijoihin.

Hyvä on, vertaile. Olet ihminen. Olisi epäinhimillinen vaade olla vertailematta. Sillä tavalla maailmaa hahmotetaan. Mutta älä vertaile ajatellen, että se mitä toinen tekee on oikein ja se mitä sinä teet on väärin. Analysointi on jees. Jos vertailu sisuunnuttaa tai antaa etenemisaskelmia tai esikuvia, se on jees. Jos se vain ahdistaa ja masentaa, se voi pahimmillaan tyrehdyttää kirjoittamishalun tykkänään.

Mediassa isoimmin esillä ovat kuitenkin ne poikkeukselliset menestystarinat. Hyvää ja vakaata uraa luo moni kirjailija parrasvalojen ulkopuolellakin. On mietittävä omat tavoitteensa ja asetettava kunnianhimonsa realistisiin kehyksiin. (Kehyksiä voi sitten myöhemmin nostaa seinällä korkeammalle, jos siltä tuntuu.)

Uran alussa vertailua tapahtuu varmasti paljon, kun askeleitaan vasta tapailee ja yrittää päästä alan lainalaisuuksista selville. Kirjailijoista jokainen todella on yksilö ja jokaisen ura on yksilöllinen, vaikka näennäisesti samaa työtä tehtäisiinkin. Se tekee vertailusta hyödytöntä muuten kuin sisäisenä peilinä ja oppimisen paikkana omalle tavalleen olla kirjailija. Siksi olisikin tärkeää tutustua monenlaisiin kollegoihin, eikä vain niihin, jotka nyt ovat huipulla tai breikkaamassa.

Yksi vaikeimpia asioita kirjailijuudessa on löytää oma kirjailijanlaatunsa, pysyä sille uskollisena ja pitää päänuppinsa kasassa niin ulkoisen kuin sisäisen epävarmuuden paineessa.

Kaikista ei siihen ole. On lukuisia hienoja kirjoittajia, jotka eivät enää syystä tai toisesta halua olla kirjailijoita.

Jokainen kirjailija kohtaa pettymyksiä, vaikeuksia ja epäonnistumisia jossakin uransa vaiheessa. Näin yksilökohtaisessa työssä sitä ei voi olla ottamatta henkilökohtaisesti. Mielenterveyden vaaliminen on tärkeää, ja minusta kirjailijoiden olisi hyvä puhua myös kipeistä asioista luotettavien kollegoiden kesken.

Yksin ei kannata jäädä.

Muutoksia

Juuri nyt syön ohrapuuroa kauhalla suoraan kattilasta, oikoluen novellia ja totean, että ulkona on kaunis päivä.

Kaunis päivä on sisälläkin, sillä eilen luin keskiyöhön sattumalöytöä divarista, (Colin Greenlandin Harmin tiellä -romaania, jonka kansi houkutteli) ja aamulla heräsin näkyyn, joka johti romaanisynopsiksen kirjoittamiseen.

Romaanisynopsiksen.

Ja juuri kun luulin, että en romaanisynopsiksia harrasta. Näköjään tähän ei voi vaikuttaa. Muusat tekevät mitä muusat tekevät. Niin on olo taas kuin riivatulla. Milloin ehdin kirjoittaa kaiken? Haluan kirjoittaa kaiken. Haluan myös selvitä hengissä, koska pian olen rana rupta. Halkean.

***

Tämä vuosi on ollut syvenevän ymmärryksen vuosi. Paperilla minusta tuli kirjailija 2012, mutta sisäinen muutos on tapahtunut paljon hitaammin. Työläisen mentaliteettiin kasvaneen ei olekaan ihan yksinkertaista vastata kirjailijan kutsumukseen. Ymmärtää olevansa taiteilija. Antaa itselleen lupa luoda ja asettua tarinankertojan nahkoihin ilman, että niitä täytyisi välillä riisua pois. Hyväksyä epävarmuus kaikessa, niin omassa osaamisessa kuin toimeentulossa. Minun työni on tärkeää. Se täytyy uskaltaa sanoa ääneen. On tärkeää kertoa tarinoita.

Juuri mikään tässä ammatissa ei kuitenkaan ole helppoa. Voi olla helppoa ajatella, että nyt se seuraa unelmaansa, mutta kirjailijuus on ollut unelma minulle vain pienen hetken, jos ajattelee kaikkia vuosia, joita olen elänyt. Kirjailijuus on kutsumus ja ammatti, ja siitä on muodostunut minulle tapa elää. Elän ja hengitän tarinoita. Toivon, että ne elättäisivät minut, sillä kuulen oven sulkeutuvan takanani.

Tämän kesän jälkeen tulevaisuudessa ei ole muuta varmaa kuin se, että kirjoitan.

***

On myös kauniiden sanojen päivä. Iloinen uutinen sähköpostissa. Naakkamestarin lukenut kollega, joka kiittää siitä, että kirjoitin Ennin tarinan.

Epäröinyt askel vetreytyy jälleen. Uupunut selkä suoristuu.

Minun työni on tärkeää.

Valittavat, kohtuuttomat kirjailijat

Olen huomannut jännän trendin.

Jos kirjailija nostaa esille minkä tahansa kirja-alaa, ammattiaan tai toimeentuloaan koskevan epäkohdan, hänet herkästi teilataan valittajana. Kohtuuttomana, hankalana tyyppinä. Sellaisena vähän yksinkertaisena, joka ei ymmärrä liike-elämän tai elämän realiteeteista mitään.

Viimeksi tämä asenne näkyi Tiina Raevaaran asiallisen ja kiihkottoman Ammattikirjailija etsii ammattimaista kustantamoa -kolumnin jälkimainingeissa. Kustantajapuolella kolumni jopa luettiin julistuksena kustantamoiden ammattitaidottomuudesta. Moni kirjailija sen sijaan huokaisi: Tämä. Juuri tämä. Terho Puustisen Imageen kirjoittaman, sinällään mielenkiintoisen ja ansiokkaan juttusarjan päätösosassa Onko kirjailija Suomen vaikein ammatti? käytettiin pohjana Raevaaran esiin ottamia asioita, mutta teksti oli silattu hienoisella ylenkatseen löyhkällä.

Antakaa kun rekonstruoin teille tämän legendaarisen KOVA-kirjailijan (kohtuuton valittaja -kirjailija).

KOVA-kirjailija

- kuvittelee, että kustantajalla on velvollisuus julkaista kaikki sille tarjotut käsikirjoitukset.
- vaatii, että hänen viesteihinsä vastataan 24 tunnin kuluessa.
- on elänyt kirjallisuuden kulta-ajan joskus viime vuosisadan puolivälissä ja haikailee menneiden aikojen perään.
- penää utopistista markkinointia kirjalleen, jonka kustantamo on katsonut julkaisemisen arvoiseksi.
- on liiketoiminnan realiteeteista mitään ymmärtämätön.
- ei ole joustava, empaattinen eikä etsi ratkaisuja.
- vaatii tekemästään työstä liian kovia palkkioita (mikä usein tarkoittaa, että ylipäätään vaatii palkkioita).
- suhtautuu kustantamoihin vihamielisesti.

***

No niin. Ehkä tällaisia kirjailijoita tosiaan on. Ani harva vain taitaa tuntea tällaista kirjailijakollegaa, joten KOVA-kirjailija sikäli on hieman huono esimerkki edustamaan ammattikuntaa.

Ottaen huomioon miten moni kirjailija on yksityisyrittäjänä täysin vastuussa taloudestaan ja oman toimeentulonsa hankkimisesta ilman työnantajan tukea, on hämmästyttävää, kuinka usein heidän ajatellaan olevan täysin ummikkoja kaupallisuuden ja kannattavuuden realiteeteista tai kiireen ja stressin vaikutuksista.

Eikä sitäkään tunnuta tajuavan, että kirjailijoiden työ noin pääsääntöisesti perustuu eläytymisen, samaistumisen, empatian ja erilaisuuden ymmärtämisen taitoihin. Eli heillä on aika hyvät edellytykset olla empaattisia, joustavia ja ratkaisuhenkisiä, mutta ilman avoimuutta, rehellisyyttä ja viestintää tämä on mahdotonta.

Yksi eniten minua ihmetyttävistä seikoista on myös jatkuva menneisyyden haikailemisen syyttämisen perinne, joka tällä alalla tuntuu olevan jonkinlainen pakkomielle. Kuinka moni meidän nykykirjailijoistamme oikeasti on elänyt tuota kultaista aikaa, jolloin ennakoilla elettiin kuin kuninkaalliset ja kustantamon sohvalla sai nukkua krapulaansa pois? Uudet kirjailijasukupolvet, joihin itsenikin luen, voivat pyöritellä vain ihmeissään päätään. Vähän nolottaa se hyysättävän, hyssyteltävän Suuren Taiteilijan kuva, jota kirjailijoista maalataan. Hei, nyt ollaan 2000-luvulla!

Kirjailija voi käyttää vuosia saattaakseen valmiiksi teoksen, joka on kustantamon julkaisulistoilla vain yksi monista. Julkaisematon kirja on kirjailijalle katastrofi, kustantamo ei siihen kaadu. Panokset ovat hyvin erilaiset, vaikka loppupeleissä kumpikin tarvitsee toista. (Kiinnostavaa on, kumpi tulevaisuudessa tarvitsee kumpaa enemmän.) Siihen nähden, että kustannussopimus on kustantamon ja kirjailijan välisistä sopimuksista tärkein, on suorastaan käsittämätöntä, että se usein a) tehdään viime tingassa, b) jää kokonaan roikkumaan, c) ei takaa tarkempia markkinointisuunnitelmia, d) voi yksityiskohdissaan olla vaikeasti neuvoteltavissa, jopa pelkkä "ota tai jätä".

Jos puhutaan ihan aikuisten oikeasti, moni kirjailija olisi tyytyväinen siihen, että häntä kohdeltaisiin kuin täysijärkistä aikuista, joka toimii ammatissa ja on kykenevä sopimaan asioista. Jos sähköposteihin ei vastata edes puolessa vuodessa, jos yhteydenpito lakkaa kuin seinään täysin tuntemattomista syistä; jos kustantamon suunnalta viesti on välinpitämättömyys tai ristiriitaisuus, kirjailija on asiansa kanssa yksin.

***

Monimutkaiseksi tämän kirjailija-kustantamo -kuvion tekee sen yksilöllisyys. Jokainen kustantamo näyttäytyy jokaiselle kirjailijalle erilaisena. Yksi sopii yhdelle, toinen toiselle. On kyse henkilöistä, henkilökemioista, lajityypistä, kohtaamattomista näkemyksistä ja tavoitteista, sattumien summista.

Ja tässä tullaan siihen, miten minä tulkitsin Raevaaran kolumnin otsikon. Ammattikirjailija etsii ammattimaista kustantamoa, joka vastaa hänen tarpeisiinsa.

Ammattimaisuutta kustantamolta toivoessaan kirjailija yksinkertaisesti toivoo keskusteluyhteyttä. Hän toivoo, että häneen suhtaudutaan sillä peruskunnioituksella, jota ihminen toiselle ihmiselle suo. Luottamus, joka on jokaisen toimivan kumppanuuden ja yhteistyön ytimessä, ei synny puhumattomuudella, välttelyllä, panttauksella tai silkalla valehtelulla. Avoimuus, kunnioitus ja rehellisyys puolin ja toisin on ainoa tapa rakentaa toimiva työsuhde.

Monen kirjailijan kohdalla tämä toteutuu sellaisen kustantamon sisällä, jossa joku toinen kirjailija saakin hyytävää kohtelua.

Minä sanoisin, että kirjailija on Suomen väärinymmärretyin ammatti.

Ammattilainen hoitaa homman kotiin

Kirjailijakollegoiden parissa on aina toisinaan keskustelua ammattilaisuudesta. Siitä, tunteeko olevansa oikea kirjailija, onko ammattilainen, onko kirjailijuus edes kunnollinen ammatti ja milloin voi kutsua itseään ammattilaiseksi. Jos on vuosia julkaisutaukoa, onko ammattilainen? Jos ei pysty elättämään itseään kirjailijana, onko ammattilainen?

Minä olen käynyt ammattikoulun. En silti lähtenyt sieltä ammattilaisena, vaan valmistumispaperit takataskussa ja tietty oppimäärä pääkopassa. Kukaan koulusta valmistunut ei voi sanoa itseään ammattilaiseksi, vaikka saisi saman tien oman alan palkallisia töitä. Minun papereissani lukee "puutarhuri", mutta en voisi parhaimpana päivänäkään väittää olevani ammattilainen sillä alalla. Siihen, että minusta olisi tullut ammattimainen puutarhuri, olisi vaadittu vuosia, jopa vuosikymmeniä.

Ammattilainen ei ole koskaan valmis, mutta hänellä on takanaan sekä käytännön kokemusta että teorian ymmärrystä. Ensin mainittu on tärkeämpää.

Kirjailijaksi ei ole koulutusta. Ei sellaista tutkintoa, joka pätevöittäisi. Ainoa pätevöitys on synnynnäinen ja opittu taito, jota jatkuvasti saa kehittää, sekä kustannussopimukset kaupallisten kustantamoiden kanssa, sillä he ovat edelleen tämän ammatin portinvartijoita. On myös ammattia tukevia tekijöitä, kuten erilaiset apurahat, palkinnot, kritiikit, kollegat ja tietenkin Kirjailijaliitto. Ne kaikki auttavat rakentamaan ammattilaisen identiteettiä.

Ammattimaisuus on sitä, miten suhtautuu työhönsä. Haluatko tehdä sen hyvin vai huonosti. Pidätkö kiinni aikatauluista, Kunnioitatko työtovereita tai asiakasta (jos sellaisia on). Jos uskot itseesi ammattilaisena ja pidät työsi laadusta kiinni, sinua pidetään ammattilaisena. Omaa työtään pitää myös arvostaa, muuten toisia voi olla vaikea saada arvostamaan sitä. Itsensä vähätteleminen ei ole ammattimaista.

Joskus kuulee sanottavan, että ammattilaiseksi voi sanoa itseään sitten, kun saa tekemästään työstä palkkaa. Kun joku on valmis maksamaan siitä, mitä teet.

Taiteen alalla tämä on huono mittari. On se huono mittari muutenkin, sillä varmasti jokainen meistä on kohdannut tyypin, jolle maksetaan palkkaa duunista, jonka se tekee huonosti. Minä en pidä tätä ammattilaisuutena, saati ammattimaisuutena. Ihminen, joka tekee laadukasta jälkeä, on ammattilainen, jos hän sen lisäksi kokee olevansa sellainen, arvostaa työtään ja pyrkii aktiivisesti toimimaan alalla.

Ammattimaisuus on myös muuttuvaa. Ammattitaito vaatii paljon kehittyäkseen, mutta on aloja, joissa sen voi myös hukata. Kirjailijalle tärkeä ammattitaito on kyky tuntea itsensä ja tiedostaa oman kunnianhimonsa määrä. Se, mitä haluaa tehdä ja millä tavoin. Tätä ammattia kun voi elää niin monella eri tavalla, on mahdollista räätälöidä itselleen se sopivin. Jokainen kirjailija ei ole ammattimainen esiintyjä, luennoitsija, kouluttaja, valmentaja, toimittaja tai kolumnisti. Jotkut ovat. Silti heidän statuksensa ammattimaisena kirjailijana ei välttämättä muutu.

Olen kirjoittanut tarinoita kohta kymmenen vuotta, mutta voin sanoa tehneeni sitä ammattimaisesti vasta neljä vuotta. Olenko ammattilainen? Siinä mielessä olen, että näiden neljän vuoden aikana minun ammatti-identiteettini on kokenut täysmyllerryksen. Enää en voisi vastata ammatikseni mitään muuta kuin kirjailija, sillä se minä tätä nykyä olen. On todennäköistä, että tulen pakon edessä tekemään vielä muidenkin alojen töitä, mutta kunnianhimoni ja lahjani käytän kirjailijan ammattitaidon vahvistamiseen. Enemmän kuin mitään muuta, olen kirjailija. Sitä haluan olla vielä kymmenen vuoden päästäkin.

Pelosta, rohkeudesta ja itsesensuurista

Olen usein saanut kuulla olevani rohkea. Ehkä olenkin, monessa asiassa. Minulla on hyvä itsetuntemus, vankka itseluottamus ja ilmeisen paksu nahka, mikä kirjailijalle on ihan helmi homma.

Mutta mitä rohkeus on? Joku voi ajatella, että se on pelon poissa oloa, mutta ei se oikeastaan ole. Rohkeus on sitä, että tekee vaikka pelottaakin.

Jokainen tarinan alku on hyppy ilman laskuvarjoa. On luotettava siihen, että tuuli kantaa, että selkään puhkeavat siivet, että ilmalaiva lipuu ohi ja poimii kyytiin. Että jostain tulee käsi ja tarttuu kädestä. Jostain kantautuu ääni, joka kannustaa.

Pelko ja rohkeus ovat erottamaton osa kirjailijan elämää. Aina kun on pelkoa, on etsittävä rohkeutta ylittää se.

Pelon ominaisuus on, että se estää. Se pitää meitä paikoillaan, kun pitäisi tanssia tai juosta tai lentää. Kirjoittaa. Kertoa niin kuin kerrottava on.

***

Tämä kirjoitus kumpuaa keskustelusta, jonka Koko Hubaran blogikirjoitus (oikeastaan kaksi) tönäisi liikkeelle somen eri nurkissa. Aihe on monitahoinen, kiinnostava, eikä siitä ole taidettu ihan hirveästi Suomessa keskustella ainakaan näin julkisella alustalla ja näin laajasti. Sinänsä ei ihme, sillä Suomi on edelleen niin monilta osin valkoinen ja heterokin. Tiivistettynä: Onko oikein, että enemmistön edustaja kirjoittaa vähemmistöhahmoista? Jos valkoihoinen keski-ikäinen mies kirjoittaa tummaihoisen tytön näkökulmasta, syyllistyykö hän riistoon, hyväksikäyttöön, toisen äänen viemiseen? Saako marginaalista kirjoittaa marginaaliin kuulumaton? Saako valtaportaiden alimmille askelmille pakotettujen tarinoita kertoa se, joka itse kuuluu huipulle?

Näihin kysymyksiin vastattakoon toisaalla. Lukuisat minua viisaammat ovatkin jo aiheesta kirjoittaneet, kuten esimerkiksi Jenny Kangasvuo ja Marko Hautala.

Keskityn tässä pelkoon, tunteeseen, joka voi johtaa itsesensuuriin ja estää kirjoittamasta siitä, mille kokee pakottavaa tarvetta.

Pieni pelko on kirjailijalle hyvästä. Pelko kertoo, että ollaan tärkeän äärellä. Pelko saa miettimään, pohtimaan, kyseenalaistamaan. Voinko kirjoittaa näin? Saanko kirjoittaa tästä? Teenkö tämän oikein? Olenko uskollinen henkilöhahmolleni, kuuntelenko häntä oikein? Ja ehkä ennen kaikkea: ymmärränkö oikeasti.

Kun kuvaa toiseutta, ytimessä on aina halu ymmärtää. Löytää se, mikä yhdistää. Se, miten eri lailla maailman voi nähdä tai miten eri tavoin maailma voi kohdella.

Mutta kirjailija voi kerralla kertoa vain rajallisen määrän tarinoita. Hän joutuu rajaamaan aina jotain pois, jättämään kuvasta jonkun tai jonkin. Kunnes tulee uusi kirja, uusi tarina, uudet henkilöhahmot. Ja silti koskaan, koskaan ei saa kuuluviin kuin äänen kerrallaan.

Pieni pelko on hyvästä, mutta vain jos kirjailijalta löytyy tarpeeksi rohkeutta selättää se. Rohkeutta vapaapudotukseen, rohkeutta kestää kriittisetkin sanat, joita väistämättä saa osakseen.

Itsesensuuri tappaa moniäänisyyden. Se tappaa luovuuden. Itsesensuuri on mielikuvituksen myrkkyä.

Enkä minä ainakaan halua heittää hukkaan ihmisen parasta lahjaa pelkän pelon takia.

Kirjailija muuttaa maailmaa

... tai ainakin Googlen hakutuloksia.

Tuli tässä mieleeni, että kun vuosia sitten naputtelin hakukoneeseen "mifongin" tarkistaakseni, ettei sana ole jo käytössä, kone ehdotti "tarkoititko sifongin?".

Ei kauankaan sitten kirjoitin hakuun "naakkamestari".

"Tarkoititko takkamestari?"

Muutaman kuukauden päästä hakutulokset voivat senkin kohdalla olla varsin erilaiset!

***

Mitä muuten kuuluu?

Keskilinnan ritarien yhteisnide on mennyt painoon. Olen nähnyt kansiluonnoksia Naakkamestarista. Kaksi novellia on editointipöydällä, yksi pyörii mielen perukoilla raakaversioksi versoamista. Mutta kuten tavallista, kaikki tuntuu etenevän hämäävän verkkaisella tahdilla. Päivätöissä sen sijaan on hektistä, tälle viikolle kertyy helposti yli 50 työtuntia.

Jaksaa, jaksaa! Painaa, painaa!

Sokka irti

Tyypillistä. Edellinen postaus oli väsymyskoomasta, mutta nyt näppis rapisee jälleen.

Kirjailijuus on hulluutta. Jatkuvaa vuoristorataa. Vuoroin pitää kiinni hatusta, vuoroin mahasta.

Sain juuri merkittävän suuret editoinnit valmiiksi Naakkamestarista. Ne olivat odottaneet oikeastaan viime keväästä asti, sillä tiesin etten ollut kaikkiin kohtiin tyytyväinen, mutta tiesin myös että käsiksen pitäisi levätä ainakin puoli vuotta ennen kuin näkisin sen selkeämmin. Lisäksi olen saanut uskomattoman tärkeää, omistautunutta ja tarkkanäköistä palautetta, mikä on -- näin uskon -- nostanut Naakkamestarin ihan uudelle tasolle.

Huomenna on myös erään novellin deadline. Sen raakaversio on ollut valmiina hyvän aikaa, kunhan olen antanut sen levätä ja etäisyyden kasvaa. Kaukaa näkee selkeämmin ja palautteiden pohjalta osaa toimia silloin ripeämmin ja ennen kaikkea varmemmin.

Näin vuoden lopuksi näyttää siis siltä, että kahden romaanin (ja yhden painetun trilogian) lisäksi minulta julkaistaan kaksi novellia.

Siinä onkin riittämiin.

Takana on hyvä vuosi, edessä hurjempi.

Ensitöiksi pitäisi tosin tiristää vielä yksi novelli vuotta 2017 varten. Jihaa!

Unien puutarhuri

Viime öinä olen nähnyt erityisen voimakkaita unia. Kuvasto on ollut epätyypillistä. Vaistoni sanoo, että alinen tajuntani se yrittää supattaa symbolein sitä, mikä pitäisi sanallistaa.

En tiedä juuri vaikeampaa kuin yrittää kirjoittaa uni niin kuin se oli, niin kuin se koettiin.

Tilanne on sinänsä tuttu: nyt kun aamuisin en voi nousta aloittamaan kirjoituspäivää, paine sisällä kasvaa. Sanat takertuvat mieleen itsepintaisemmin, ne poukkoilevat pään sisällä, kopistelevat ovella jalkojaan kärsimättöminä. Tarina siellä, toinen täällä. Jotkin on jätettävä näivettymään.

Joululoma tulee sopivasti, joululomalla minä kirjoitan. Olen henkisesti luopunut lomien käsitteestä, ei tämä työ tällä kokoonpanolla ole muuta kuin elämää ja elämä yhtä työtä. Antautuminen kirjailijuudelle on sama kuin köyhyyslupauksen antaisi, se on omistautumista mielikuvituksen muusille (tsih!) ja tarinoiden taik(ina)amaakareille. Läsnä on jatkuva epävarmuus, keskeneräisyys ja räpistelevä toivo ajoittaisen toivottomuuden rinnalla.

Kiva työ, siis.

En tiedä juuri vaikeampaa kuin yrittää totuudenmukaisesti kuvata kirjailijan työtä ihmiselle, joka ei sitä itse tee. Hurmos ja helvetti vuorottelevat, ja kaiken päälle tulee ulkoinen moskapaska, jota pöytälaatikkokirjoittajien ei tarvitse edes miettiä (onnekkaat!).

Toisaalta juuri unien puutarhuri olen mieluummin kuin mitään muuta. Sisäisten totuuksien äärellä ihminen on samaan aikaan sekä vähemmän että enemmän. Tarinat ovat ikuinen virta, eikä ole lainkaan hullumpi tapa viettää elämäänsä siitä virrasta juoden, kertoen ja samalla eläen kymmeniä, jopa satoja, elämiä yhden sijaan.