Minä, kissa mouruaa (sekä jokunen ajatus apurahoista)

Kevään toinen julkaisuni, Minä, kissa, on saapunut kätösiini ja kauppoihin! Oi iloa, oi onnea!

Kirja esittelee noin 20 mauniota muotokuvaa mielenkiintoisista kissoista, jotka ovat olleet olemassa vähintään kulttuurihistoriallisesti. Idea kirjaan syntyi syksyllä 2018 -- kuinkas muuten kuin kävelyllä ollessani. Alkuideasta on monien vaiheiden jälkeen jalostunut upea, herkullinen tietoteos jokaiselle kissaihmiselle. 

Kattimaisen viehkeän ja hurmurimaisen kuvituksen kirjaan teki Julia Savtchenko, jonka tyyli iski minuun jo Salaisen sienikirjan ilmestyessä 2014. (Julialta on tulossa muuten tänä vuonna toinenkin kuvateos, Unohdettu ötökkäkirja.) Tsekatkaa ihmeessä!

(c) J.S. Meresmaa

Seuraavaksi mainos: Minä, kissan kustantajalla, Art Housella, on käynnissä Vappurieha, mikä tarkoittaa että kaikki kirjat ovat - 30 % alennuksella 31.5.2020 asti heidän verkkokaupassaan (arthouse.fi). Toimitus on ilmainen!

***

Mitäpä muuta kirjailijan elämään kuuluu?

Kirjoittamista hyvinkin, etenkin nimittäin apurahahakemusten. Voi siskot, että olen iloinen kun Suomessa on mahdollisuus monenlaisiin apurahoihin, sillä ilman niitä suomenkielinen kirjallisuus olisi kyllä pulassa. Mutta apurahan saaminen ei ole helppoa, eikä tunnu helpottuvan, vaikka olisit ammattilainen. Arvatkaapa monesko hakemus minulla seuraavaksi lähtee sähköisin siivin rahoitusta anelemaan: 16! Kyllä, kuudestoista ja kaikki ne ovat lähteneet tämän vuoden puolella. Kuudesta on tullut hylsy, kahdesta myöntö (toinen pieni matka-apuraha, joka on epävarma koska, no, matkustaminen on epävarmaa koronatilanteen vuoksi) ja loput odottavat vielä päätöstä.

Niukkuutta jaetaan, eivätkä koronan vaikutukset tilannetta helpota, sillä esimerkiksi esiintymiset ja vierailut on peruttu. (Lainauskorvaukset ja tekijänpalkkiot kirjamyynneistä realisoituvat vähintään vuoden jälkikäteen, joten koronteenin vaikutus niihin näkyy myöhemmin.) Virtuaalivierailukutsuja en ole saanut, mutta ehdottomasti otan vastaan! Eli huom, kiinnostuneet, vilkaiskaapa Lukukeskuksen kirjailijasivuni: https://kirjailijavierailut.lukukeskus.fi/kirjailijat/meresmaa-j-s/

Joidenkin mielestä voi olla tahditonta ja jotenkin epähienoa puhua rahasta ja toimeentulosta, kun on sellaisessa monin tavoin etuoikeutetussa ammatissa kuin kirjailija. Koen kuitenkin tärkeäksi sen, että yhteiskunnassa ymmärretään apurahoituksen välttämättömyys pienen markkinan kirjallisuuskentän elinvoimaisuuden säilyttämiseksi ja se, että harvat arvot ovat mitattavissa sillä, kuinka hyvin jokin myy. Kirjailijan toimeentulo koostuu monista pienistä puroista ja jokainen niistä on tärkeä, sillä ani harva kirjailija takoo edes sellaisia tuloja, joista Suomessa keskipalkkana puhutaan. Monelle tulee yllätyksenä, miten vähän yksittäinen nimike nykyään keskimäärin myy ja kuinka pieni osuus siitä ropisee kirjailijan tilille. (Sopimuksista ja myyntihinnasta riippuen liikutaan 1-3 euron huitteilla per kirja.)

Jos olen rehellinen, voin todeta, että 16 apurahahakemusta on hiukan liikaa yhdelle keväälle. Siis siinä mielessä, että koen hakemisen välttämättömäksi tullakseni toimeen suomalaisena nuortenkirjailijana (ja fantasia-). Myöntöprosentit ovat  pieniä, samoin myöntösummat. Arvioni mukaan kymmentä tehtyä hakemusta kohden on mahdollista saada yksi myöntö, jos sitäkään. Eikä kyse ole siitä, että hakemus olisi huonosti tehty, vaan siitä, että hakijoita on enemmän kuin mihin jakosummat lähellekään riittävät. Aikani on siis isolta osin kulunut hakemuksiin, ei ydintyöhöni eli kirjoittamiseen. Se on kirjailijan osa!

Raskainta ei ehkä kuitenkaan ole se, että joutuu hakemaan, vaan se, kuinka monta hylsyä saa. Hylsy on hylkäys, takaisku, pettymys, kielto. Ehkä joku tottuu niihin, kasvattaa paksun nahan, mutta minä en ole yksi heistä ainakaan vielä. Jokainen hylsy sattuu kehossa ja mielellä kestää pari päivää toipua. Hylsy herättää arvottomuuden, merkityksettömyyden, näkymättömyyden, katkeruuden, kateuden ja vihan ja luovuttamisen halun tunteita. Melkoinen coktail!

Eräässä mielessä kirjailija nousee kerta toisensa kehään ottamaan turpiin ja hymyilee verimössön läpi.

Tähän iloiseen kuvaan ja tunnelmaan päätän tämän kirjoituksen.

No en vaineskaan, vaan tähän kuvaan:

Jokaisen kirjan takana on kirjailija.
(c) J.S. Meresmaa

Pieni fiktionkirjoittajan joulukalenteri, luukku 20

Alkusanat:

Tämän joulukalenterin saa ottaa juuri niin kevyesti tai vakavissaan kuin tahtoo. Tehtäviä ja harjoituksia sopii vapaasti soveltaa ja hyödyntää niin inspiraationa, haasteena kuin lämmittelyharjoituksena. Niiden pohjalta voi kehittää tarinan tai maustaa sillä jotakin toista. Tai vaikka kokeilla editointivaiheessa: tyyli on vapaa!

Harjoitukset ovat oman kirjoittamisen ohessa itse keksimiäni ja painottuvat vahvasti spefistisiin lähtökohtiin, olenhan fantasiakirjailija. Koostan kalenterin tehtävät lopuksi vielä yhdeksi kokonaisuudeksi, josta ne on helppo myöhemmin poimia omaan käyttöön.


***


Luukku 20.

Tunnehyrrä

Voimakas tunnetila koukuttaa ja kiinnostaa. Kuinka monta aloitusta muistat, joissa henkilöhahmo on turhautunut tai vihainen? Minulle tulee heti mieleen monta.

Tämä luukku on omistettu tunteille. Ne ovat vähän kuin värejä: löytyy perustunteita (eli perusvärit) ja sitten lukuisa joukko variaatioita.

Tutustu aluksi tunneympyrään (näitä löytyy erilaisia). Myös tunnekartta voi olla hyödyllinen apuväline, ja se löytyy esimerkiksi täältä.

Kirjoita kohtaus, johon valitset kolme päätunnetta ja jossa henkilöhahmo käy ne läpi kolmessa eri vaiheessa. (Voit käyttää myös kahta henkilöhahmoa ja dialogia, jos haluat haastetta.) Yksi tunnetila kohtauksen alussa, toinen sen keskellä ja kolmas lopussa. Huom! Tunteiden ei tarvitse olla loogisia, kuten hämmästys-ilo-pettymys, vaan ideana on arpoa tunteiden järjestys ja tehdä niistä kirjoittamalla uskottavia! Jos et osaa päättää mitä tunteita käytät, kirjoita niitä paperilapuille, sekoita pinkka ja ota summamutikassa sieltä kolme.

Bonustehtävä: kirjoita kohtaus, jossa tunne on totuttua päinvastainen: Viha jääkylmää, rakkaus haaleaa, ilo surullista.


***

Aiemmin julkaistu:

Luukku 1. Ideaverryttely
Luukku 2. Törmäyttäminen ja genre
Luukku 3. Ankkuri
Luukku 4. Sanavaraston tuuletus
Luukku 5. Sää tunnelman luojana
Luukku 6. Aistit esiin
Luukku 7. Valot pois!
Luukku 8. Tukeudu kuvaan
Luukku 9. Eläimellistä menoa
Luukku 10. Adverbien ohijuoksutus
Luukku 11. Värikimara
Luukku 12. Kropan virkistystauko
Luukku 13. Sanakirjaselaus
Luukku 14. Dialogin personointi
Luukku 15. Musiikista virtaa
Luukku 16. Polvenkorkuisesta pilvenpituisiin
Luukku 17. Kiehtovat kämpät
Luukku 18. Vaihda maisemaa
Luukku 19. Maalauksesta kohtaukseksi

Ken tunnetta torjuu, se totuutta kaihtaa

Tunne.

Epämääräinen, estämätön, kutsumaton, kaikkivoipa. Kaikkea tai ei mitään.

Jos jotain olen hämmästellyt, niin sitä miten paljon erilaisia tunteita liittyy kirjailijuuteen. Nimenomaan voimakkaita tunteita. Eikä tässä välttämättä ole kyse siitä kliseisestä taiteilijan herkkyydestä tai temperamentista, vaikka niilläkin voi toki olla osansa. Tunteet syntyvät omassa itsessä, mutta ne yleensä heräävät ulkopuolelta tulleesta kimmokkeesta.

Hyvin merkittävä voimavara kirjailijalle onkin kyetä käsittelemään tunteita, jotka pahimmillaan masentavat, katkeroittavat, aiheuttavat arvottomuuden tunnetta ja ahdistusta. Luomisen hybris ja flow ovat harvinaisia vierailijoita kirjailijan arjessa. Paljon useammin sitä kamppailee kuin kirmailee.

Mistä näitä mustia ajatuksia sitten kumpuaa ja olisiko niille jotain tehtävissä?

***

Kirjoittaminen on kokonaisvaltaista. Luomistyössä sekä mieli että keho tekevät kovasti duunia, vaikka se ei aina työnteolta näyttäisikään. Kirjoittaminen on myös hyvin henkilökohtaista, koska työtä tehdään yksin. Kaikki ideat, ajatukset, juoni- ja sanavalinnat ja henkilöhahmot ovat kirjailijasta lähtöisin. Ilman kirjailijaa ei ole mitään. Helposti kirjailija silloin ajattelee, että jos teksti tai tarina on huono, myös hän itse on huono.

Prosessissa on monia vaiheita, joten tunneskaalakin on laaja. En tunne yhtäkään kirjoittajaa, jolle vuoristoratavertaus ei olisi omakohtaisesti tuttu. Välillä tuntuu, että näppäimistöltä irtoaa maailman parasta tekstiä. Välillä epävarmuus kalvaa niin, ettei saa edes lausetta luotua. Kaikenlaisia epäilyksiä pörrää ympärillä.

Kirjailijalle avautuu julkaisujen myötä aivan uudenlaisia matopurkkeja. Silmät aukeavat näkemään lukuisia epäkohtia niin kustannusmaailmassa kuin kirjan levityksessä ja mahdollisuuksissa löytää lukijoita.

Vertailu alkaa viimeistään tässä vaiheessa, ja se onkin se, johon tartun.

Älä vertaile itseäsi muihin kirjailijoihin.

Hyvä on, vertaile. Olet ihminen. Olisi epäinhimillinen vaade olla vertailematta. Sillä tavalla maailmaa hahmotetaan. Mutta älä vertaile ajatellen, että se mitä toinen tekee on oikein ja se mitä sinä teet on väärin. Analysointi on jees. Jos vertailu sisuunnuttaa tai antaa etenemisaskelmia tai esikuvia, se on jees. Jos se vain ahdistaa ja masentaa, se voi pahimmillaan tyrehdyttää kirjoittamishalun tykkänään.

Mediassa isoimmin esillä ovat kuitenkin ne poikkeukselliset menestystarinat. Hyvää ja vakaata uraa luo moni kirjailija parrasvalojen ulkopuolellakin. On mietittävä omat tavoitteensa ja asetettava kunnianhimonsa realistisiin kehyksiin. (Kehyksiä voi sitten myöhemmin nostaa seinällä korkeammalle, jos siltä tuntuu.)

Uran alussa vertailua tapahtuu varmasti paljon, kun askeleitaan vasta tapailee ja yrittää päästä alan lainalaisuuksista selville. Kirjailijoista jokainen todella on yksilö ja jokaisen ura on yksilöllinen, vaikka näennäisesti samaa työtä tehtäisiinkin. Se tekee vertailusta hyödytöntä muuten kuin sisäisenä peilinä ja oppimisen paikkana omalle tavalleen olla kirjailija. Siksi olisikin tärkeää tutustua monenlaisiin kollegoihin, eikä vain niihin, jotka nyt ovat huipulla tai breikkaamassa.

Yksi vaikeimpia asioita kirjailijuudessa on löytää oma kirjailijanlaatunsa, pysyä sille uskollisena ja pitää päänuppinsa kasassa niin ulkoisen kuin sisäisen epävarmuuden paineessa.

Kaikista ei siihen ole. On lukuisia hienoja kirjoittajia, jotka eivät enää syystä tai toisesta halua olla kirjailijoita.

Jokainen kirjailija kohtaa pettymyksiä, vaikeuksia ja epäonnistumisia jossakin uransa vaiheessa. Näin yksilökohtaisessa työssä sitä ei voi olla ottamatta henkilökohtaisesti. Mielenterveyden vaaliminen on tärkeää, ja minusta kirjailijoiden olisi hyvä puhua myös kipeistä asioista luotettavien kollegoiden kesken.

Yksin ei kannata jäädä.

Totuuksia tarinasta

Pidän tarinoista.

Usein suusta pääsee sellaisia lauseita kuin "tarina on tärkein", "tarina kuljettaa", "tarinan imu", "hyvä tarina" tai "mistä tarina kertoo?". Mutta mikä tarina oikeastaan on? En mene oppikirjojen ja tutkimusten äärelle tälläkään kertaa vaan yritän kauhoa päätelmään omin avuin, ilman akateemista käsitteistöä tai kirjallisuuden tutkimuksen tuntemista.

Poika tapaa tytön. Siinäpä yksi kaikkien aikojen käytetyimmistä tarinoista. Lyhyessä lauseessa käyvät ilmi keskeiset henkilöt ja tapahtuma. Jännite on olemassa valmiiksi, koska kahden olennon kohdatessa voidaan olettaa, että tiedossa on kommunikointiyrityksiä. Ei ole helppoa ymmärtää ja tulla ymmärretyksi. Niin paljon voi mennä vikaan.

Näin lyhyt tarina ei kuitenkaan riitä kiehtomaan mieltä kovin pitkäksi aikaa. Tarvitaan enemmän. Ympäristön kuvausta, henkilöiden kuvausta ja taustoitusta, tapahtumia, sivuhenkilöitä. Tarvitaan aisteja: hajua, makua, kuuloa, tuntoa. Pieniä tarinoita tarinoiden sisään; takaumia. Esteitä. Mikään tästä ympärille tulevasta täytteestä ei kuitenkaan muuta ydintä. Edelleen poika tapaa tytön.

William Blake sen jo sanoikin: nähdä maailma hiekanjyvässä. Mielestäni tarinakin kiteytyy juuri näin. Se on sekä hiekanjyvänen että maailma.

Ja niin hiekanjyvänen kuin tarinakin ovat universaaleja. Samat tarinat kiertävät maapallolla vuosisadasta toiseen, mutta niiden ulkonäkö ja tapa, jolla ne kerrotaan muuttuvat. Tarina on siis osa ihmisyyttä ja koko ihmiskunnan historiaa. Meitä koskettavat, viihdyttävät, naurattavat, suututtavat ja itkettävät samat asiat kuin edeltäjiämme tuhansia vuosia aiemmin.

Tarina on kerrostuma, joka kertoo meille elämästä ja tunteista, joita emme itse ole välttämättä kokeneet. Se jäsentyy ihmismieleen tietyllä tavalla; kuin vesi, joka löytää aina uomansa, jota pitkin edetä.

Uskon, että tarinat ovat meissä olemassa ja kirjailijat opastavat ihmiset niiden äärelle -- he auttavat tunnistamaan tarinan ja luomaan linkin johonkin laajempaan kokonaisuuteen.

Tämän pähkäilyn jälkeen en voi kyseenalaistaa tarinan olemassaolon tärkeyttä enkä ihmetellä, miksi niitä janoan. Tarinat ovat osa minua kuin vesi, joka solujani voitelee, ja sen lähteen äärelle haluan päästä.