Minä, kissa mouruaa (sekä jokunen ajatus apurahoista)

Kevään toinen julkaisuni, Minä, kissa, on saapunut kätösiini ja kauppoihin! Oi iloa, oi onnea!

Kirja esittelee noin 20 mauniota muotokuvaa mielenkiintoisista kissoista, jotka ovat olleet olemassa vähintään kulttuurihistoriallisesti. Idea kirjaan syntyi syksyllä 2018 -- kuinkas muuten kuin kävelyllä ollessani. Alkuideasta on monien vaiheiden jälkeen jalostunut upea, herkullinen tietoteos jokaiselle kissaihmiselle. 

Kattimaisen viehkeän ja hurmurimaisen kuvituksen kirjaan teki Julia Savtchenko, jonka tyyli iski minuun jo Salaisen sienikirjan ilmestyessä 2014. (Julialta on tulossa muuten tänä vuonna toinenkin kuvateos, Unohdettu ötökkäkirja.) Tsekatkaa ihmeessä!

(c) J.S. Meresmaa

Seuraavaksi mainos: Minä, kissan kustantajalla, Art Housella, on käynnissä Vappurieha, mikä tarkoittaa että kaikki kirjat ovat - 30 % alennuksella 31.5.2020 asti heidän verkkokaupassaan (arthouse.fi). Toimitus on ilmainen!

***

Mitäpä muuta kirjailijan elämään kuuluu?

Kirjoittamista hyvinkin, etenkin nimittäin apurahahakemusten. Voi siskot, että olen iloinen kun Suomessa on mahdollisuus monenlaisiin apurahoihin, sillä ilman niitä suomenkielinen kirjallisuus olisi kyllä pulassa. Mutta apurahan saaminen ei ole helppoa, eikä tunnu helpottuvan, vaikka olisit ammattilainen. Arvatkaapa monesko hakemus minulla seuraavaksi lähtee sähköisin siivin rahoitusta anelemaan: 16! Kyllä, kuudestoista ja kaikki ne ovat lähteneet tämän vuoden puolella. Kuudesta on tullut hylsy, kahdesta myöntö (toinen pieni matka-apuraha, joka on epävarma koska, no, matkustaminen on epävarmaa koronatilanteen vuoksi) ja loput odottavat vielä päätöstä.

Niukkuutta jaetaan, eivätkä koronan vaikutukset tilannetta helpota, sillä esimerkiksi esiintymiset ja vierailut on peruttu. (Lainauskorvaukset ja tekijänpalkkiot kirjamyynneistä realisoituvat vähintään vuoden jälkikäteen, joten koronteenin vaikutus niihin näkyy myöhemmin.) Virtuaalivierailukutsuja en ole saanut, mutta ehdottomasti otan vastaan! Eli huom, kiinnostuneet, vilkaiskaapa Lukukeskuksen kirjailijasivuni: https://kirjailijavierailut.lukukeskus.fi/kirjailijat/meresmaa-j-s/

Joidenkin mielestä voi olla tahditonta ja jotenkin epähienoa puhua rahasta ja toimeentulosta, kun on sellaisessa monin tavoin etuoikeutetussa ammatissa kuin kirjailija. Koen kuitenkin tärkeäksi sen, että yhteiskunnassa ymmärretään apurahoituksen välttämättömyys pienen markkinan kirjallisuuskentän elinvoimaisuuden säilyttämiseksi ja se, että harvat arvot ovat mitattavissa sillä, kuinka hyvin jokin myy. Kirjailijan toimeentulo koostuu monista pienistä puroista ja jokainen niistä on tärkeä, sillä ani harva kirjailija takoo edes sellaisia tuloja, joista Suomessa keskipalkkana puhutaan. Monelle tulee yllätyksenä, miten vähän yksittäinen nimike nykyään keskimäärin myy ja kuinka pieni osuus siitä ropisee kirjailijan tilille. (Sopimuksista ja myyntihinnasta riippuen liikutaan 1-3 euron huitteilla per kirja.)

Jos olen rehellinen, voin todeta, että 16 apurahahakemusta on hiukan liikaa yhdelle keväälle. Siis siinä mielessä, että koen hakemisen välttämättömäksi tullakseni toimeen suomalaisena nuortenkirjailijana (ja fantasia-). Myöntöprosentit ovat  pieniä, samoin myöntösummat. Arvioni mukaan kymmentä tehtyä hakemusta kohden on mahdollista saada yksi myöntö, jos sitäkään. Eikä kyse ole siitä, että hakemus olisi huonosti tehty, vaan siitä, että hakijoita on enemmän kuin mihin jakosummat lähellekään riittävät. Aikani on siis isolta osin kulunut hakemuksiin, ei ydintyöhöni eli kirjoittamiseen. Se on kirjailijan osa!

Raskainta ei ehkä kuitenkaan ole se, että joutuu hakemaan, vaan se, kuinka monta hylsyä saa. Hylsy on hylkäys, takaisku, pettymys, kielto. Ehkä joku tottuu niihin, kasvattaa paksun nahan, mutta minä en ole yksi heistä ainakaan vielä. Jokainen hylsy sattuu kehossa ja mielellä kestää pari päivää toipua. Hylsy herättää arvottomuuden, merkityksettömyyden, näkymättömyyden, katkeruuden, kateuden ja vihan ja luovuttamisen halun tunteita. Melkoinen coktail!

Eräässä mielessä kirjailija nousee kerta toisensa kehään ottamaan turpiin ja hymyilee verimössön läpi.

Tähän iloiseen kuvaan ja tunnelmaan päätän tämän kirjoituksen.

No en vaineskaan, vaan tähän kuvaan:

Jokaisen kirjan takana on kirjailija.
(c) J.S. Meresmaa

Sattuu ja tapahtuu

Toukokuu mennä tussahti helteillen ja sinne sun tänne säntäillen. Hieman hämmästellen totean, että opin saman kuun aikana sekä kehräämään rukilla lankaa että ampumaan käsiaseella. Oh, well, koskaan ei ole liian aikaista alkaa valmistautua (zombie)apokalypsiin.

Takapihalle tuli kasattua myös kasvulavoja, ja tämä puutarhuri pääseekin vihdosta viimein verestämään vuosikymmenen takaisia oppejaan. Päätin ottaa homman rennosti, katsoa mitä tulee. Naurua ainakin on tullut, sillä olen onnistunut a) istuttamaan daalian mukulan väärinpäin, jolloin se rassukka nousi pari viikkoa toisia myöhemmin, b) kylvämään retiisiä armeijan tarpeisiin (kyllä, siemenpussin kyljessä lukee kylvöväli ja että uuden satsin saa istuttaa jo parin viikon päästä, mikä viittaa sadon porrastamisen fiksuuteen, mutta eihän ohjeita nyt voi noudattaa. Asiat täytyy oppia kantapään kautta.)

Ilmeisesti apokalypsin jälkeiseen aikaan valmistautumiseen kuuluu myös retiisin hyödyntäminen tsiljoonalla tavalla. Tiesitkö, että kasvin kaikki osat ovat syötäviä ja että itse asiassa suurin osa ravintoarvoista on naatissa ja kuoressa? Nyt tiedät. Marsut onneksi tykkäävät retiisistä, tai ainakin Saukko tykkää, Hiisi välillä hienostelee ja nakertaa vain lehteä ruodin ympäriltä, eikä itse juureksesta välitä lainkaan (kaupan retiisejä se kyllä söi talvella, hmm...). Saamme sitä siis katoamaan paitsi ihmisten, myös elukoiden suihin.

Elämän kirjallisella puolella tuli ruuhka, jota en edes itse tajunnut ennen kuin kollega sen osoitti. (Hyvä esimerkki siitä, kun päänsisäinen lokerointi toimii vähän liiankin hyvin.) Nimittäin rinta rinnan painosta ovat putkahtaneet Hämäränsäteet ja Steampunk International, joista jälkimmäisen suomenkielisen painoksen toimittajana olen viimeiset 1,5 vuotta häärinyt.

Ei ihme, että jossain vaiheessa oli sellainen tunne, että voisinko kupsahtaa hetkeksi kuolleena maahan, kiitos paljon, lepoa tänne nyt. Ne hetket juuri ennen painoon menemistä ovat sellaisia. Mutta nyt! Nyt kuulkaa! Virtaa on kuin virtahevolla. Mutalätäkössä. Kesäkuumalla. Koivet ojossa.

***

Lyhyitä:

- Mennä paukautimme Siiri Enorannan kanssa tällaisen vloggauksen For YA -kanavalle. Seksihelle syynä, mikäs muukaan! Katsokaa, ihmetelkää ja lähettäkää meille kysymyksiä ja toiveita aiheista!

- Ensi syksynä Turussa Kirjan talolla alkaa Spefihautomo, jossa vedän fantasiatyöpajan. Hinta voi äkkiseltään hirvittää, mutta kun miettii mitä se pitää sisällään, se ei itse asiassa ole kovinkaan paljon. (Miltei vuoden mittainen kurssi.) Sitä paitsi päävetäjä Magdalena Hai piiskaa jokaisesta tarinoitsijakaipuisesta sellaisen taiturin, että oksat pois. Ei muuta kuin ilmoittautumaan!

- Kalenterini alkaa täyttyä sellaista tahtia, että jos minusta haikailee kirjailijavierasta johonkin tilaisuuteen tämän vuoden aikana, kannattaa olla ajoissa liikkeellä. Tulen mielelläni, kunhan aikataulut saadaan sopimaan.

- Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä: Miten ihana blogiarvio Mifongin lunastamasta Cats, Books & Me -blogissa!

"Pidin Mifongin lunastamasta paljon. Se pysyy kasassa alusta loppuun, ja se vie koko suuren fantasiasarjan kunnialla finaaliin asti. Tarinan loppu on hieno ja täysin tarinan arvoinen. Juuri näin sen täytyykin päättyä, vaikkei sitä etukäteen osannutkaan sanoa tai nähdä. Kieltämättä tätä sarjaa tulee hieman ikävä, kyllä näihin hahmoihin ehti jo kiintyä kuuden kirjan aikana. Hieno sarja, hieno päätös!"

"The Train That Runs at Night" on luettavissa!

Flash Fiction Magazinessa on julkaistu englanninkielinen tarinani "The Train That Runs at Night". Saa lukea!

Olen tarinan tunnelmaan ja kerroksiin supertyytyväinen. Sain idean siihen hieman yli vuosi sitten Petroskoissa, jossa kuuntelin yöjunan klonketta. Se jatkui ja jatkui ja jatkui aina vain. Juna oli pitkä, pimeässä sitä ei edes kunnolla nähnyt, mutta junan sijaan aloin kolkkeessa nähdä jotain muuta. Alinan ja tarinan.

Kesti kuitenkin melko pitkään, ennen kuin tarina oli kehittynyt ja valmis astumaan päivänvaloon. Kirjoitin sen kesällä, ensin suomeksi, sitten englanniksi. Ja nyt, tadaa! Se pääsi julkaisuun.

Melko nopeaa.

Opettelen ja yritän edelleen sopeutua siihen, että kirjankustannusmaailmassa suurin osa asioista tapahtuu hitaasti. On paljon asioita, jotka ovat olemassa jollain tasolla (idea, tunne, muistiinpano, luonnos, työsuunnitelma, kuva, raakaversio) ennen kuin ne edes kehittyvät käsikirjoitukseksi, ja kuten tiedämme, käsikirjoitus ei ole valmis ennen kuin kirja on tullut painosta. (Jos se siis edes saa kustannussopimusta.) Raakaversiosta taittoversioon se on KESKEN. Raivostuttavaa, mutta samalla hyvin kuvaavaa. Elämäkin on koko ajan kesken.

Tällä viikolla on tapahtunut kutkuttavia asioita, mutta en uskalla iloita. En vielä. En ennen kuin on jotain mustaa valkoisella, jokin varmuus. Olen ollut sen verran kauan alalla ja nähnyt kaikenlaista, että olen alkanut kyynistyä. Tai kenties olen muuttumassa vain realistimmaksi? Paljon on onnistumisia, paljon ilon aiheita, mutta jokaisen niistä takana on nippu epäonnistumisia. Ainakin minulla. Ehkä joillakin kirjailijoilla on tasaisempaa tai onnekkaampaa.

Kirjailijan KäSi: Kärsivällisyys ja Sinnikkyys. Muutakaan ei voi.

Uinuvista

Mitäpä tänne kuuluu? Töitä, töitä. Hämäränsäteiden käsikirjoitus on toistaiseksi poissa käsistäni, ja katse on kiinnittynyt trilogian päätösosaan. Muutama novelli on myös työn alla, yksi editointivaiheessa, yksi raakakirjoitusvaiheessa ja yksi hautomossa.

Hassu juttu, mutta minusta on miltei vuoden tuntunut siltä, että toistan blogissa itseäni. Mitä muuta olisi sanottavana kuin että kirjoitan -- joko sormet rapisevat näppäimistöllä tai tarina on muhitusvaiheessa. Kirjailijan työ on tavallaan kauhean toisteista, ulkopuolelta katsottuna ehkä tylsääkin. Vaikka jokainen tarina on omanlaisensa prosessi, noudattavat ne kuitenkin samantapaisia valmistumiskaavoja. Ideointi, mahdollinen suunnittelu, raakaversio nousuineen ja laskuineen, yleinen hype ja masis, palautekierros ja kommentit, editointi, editointi, editointi. Ja sitten, jos kaikki menee putkeen, tarina näkee päivänvalon.

Koska olen minä, en halua tehdä vain yhtä asiaa viikkotolkulla tai kuukausitolkulla. Joskus on pakko, mutta silloin kun ei ole, pidän huolta moniajosta. Vähän yllättävänä sivuprojektina on tiukasti pysynyt raapalekokoelma, johon välillä ei ole riittänyt aikaa ja välillä taas on loppunut usko, että saisin kasaan julkaistavaksi kelpaavan kokonaisuuden. Prosessissa on meneillään nyt hypevaihe, sillä lepuutettuani käsistä ja kirjoitettuani pari loistavaa raapaletta minusta on alkanut tuntua, että ehkä sittenkin siitä on tulossa jotain. Pientä mutta itselle tärkeää.

Kansainväliset kuviot teettävät myös kirjoittamisen rinnalla lisäduunia, mutta eipä se haittaa. Viime viikolla kävi sellainen ihme, että yksi englanninkielinen tarinani hyväksyttiin julkaisuun. Kylläpä tulin onnelliseksi! Viime vuoden loppu oli sellaista hylsysadetta, että sateenvarjo meni mäsäksi, mutta tämä vuosi on alkanut paremmin. Se editointivaiheessa oleva novellikin on saanut toimittajilta hyväksynnän.


***

Mifongin lunastama on ollut lukijoiden käsissä nelisen kuukautta. Palaute on ollut kautta linjan positiivista, vaikka toistaiseksi lähinnä vakilukijoilta saatua. (Mikä on nykypäivän kirjapaljouden keskellä toki ymmärrettävää. Mammuttipitkä kotimainen fantasiasarja ei ole kovinkaan monen lukulistan kärjessä.) Useampikin lukija on pitänyt viimeistä osaa koko sarjan parhaana. Mitään muuta sen en soisikaan olevan: Voisiko olla hirveämpää kuin kirjoittaa kymmenen vuotta eeppistä fantasiasarjaa ja mokata viimeisen osan kohdalla? Ja samaan hengenvetoon: Sori, että joudutte kahlaamaan 2500 sivua läpi ennen sitä parasta. Minusta todella tuntuu, että laitoin siihen kaikkeni.

Aika näyttää, jääkö Mifonki-sarjan loppuosien näkyvyys muutamaan blogipostaukseen ja tähtiarvioon. Katoaako se uusien sarjojen alle unohdettuna jättiläisenä, niin kuin mifongit itsekin sarjan alussa olivat.

Sen kuitenkin tiedän, että uinuvan voi aina herättää, syntymätöntä ei milloinkaan.

Ennen kuin arvaatkaan, unelma

Mifongin kadottama on lähtenyt taittoon ja enää vuorossa on oikoluku ennen kuin kirja pääsee painoon ja lukijoiden käsiin. Jihuu!

Viimeiset päivät ennen pumaskan lähetystä (se oli jo viime viikolla) kuluivat karttojen ja vinjettien piirtämisen parissa, joten aikamoista kiirettä on pitänyt kun illat ovat olleet täynnä työtä ja päivät ovat olleet täynnä työtä, joskin toisenlaista. Lisäksi tähän on mahtunut haastatteluja ja valokuvauksia ja uusi puhelin (äly-!), jolla pääsen vastaisuudessa jakamaan kuulumisia paremmin niin Instagramissa kuin mahdollisesti Twitterissä. (Twitteristä en vielä tiedä, sopiiko se minulle.)

Jotain kesästäni kertoo, että vasta elokuussa pääsin hetkeksi lueskelemaan riippumattoon omenapuiden alle. Rentoutumaan toden teolla savusaunassa, irti kirjoittamispaineista.

Kesätöitä on jäljellä enää viikko ja yksi päivä. Sen jälkeen... Niin, sen jälkeen. Hyppy suureen tuntemattomaan. Taloudelliseen epävarmuuteen, täydelliseen vapauteen. Aion omistautua kokonaan sille, mikä on nyt tärkeintä. Sille mikä minusta on vuosien myötä sukeutunut. Kirjailijuudelle. Tarinoille.

Ideoita ja projekteja riittää kymmeneksi vuodeksi, joten ei tässä tarvitse tylsistyä saati kattoon syljeskellä.

Nytkö se sitten toteutuu. Unelma.

Kirjailija muuttaa maailmaa

... tai ainakin Googlen hakutuloksia.

Tuli tässä mieleeni, että kun vuosia sitten naputtelin hakukoneeseen "mifongin" tarkistaakseni, ettei sana ole jo käytössä, kone ehdotti "tarkoititko sifongin?".

Ei kauankaan sitten kirjoitin hakuun "naakkamestari".

"Tarkoititko takkamestari?"

Muutaman kuukauden päästä hakutulokset voivat senkin kohdalla olla varsin erilaiset!

***

Mitä muuten kuuluu?

Keskilinnan ritarien yhteisnide on mennyt painoon. Olen nähnyt kansiluonnoksia Naakkamestarista. Kaksi novellia on editointipöydällä, yksi pyörii mielen perukoilla raakaversioksi versoamista. Mutta kuten tavallista, kaikki tuntuu etenevän hämäävän verkkaisella tahdilla. Päivätöissä sen sijaan on hektistä, tälle viikolle kertyy helposti yli 50 työtuntia.

Jaksaa, jaksaa! Painaa, painaa!

Välisoitto

Oi, kuulkaa! Nyt on Elisa Kirjassa kauhian mukava kesäale Aseenkantajan kunniasta! Siitä on hyvä aloittaa Keskilinnan ritarit-trilogia, jos ei vielä ole niin tehnyt. Ritariromantiikkaa ja jännitystä, mikäs sen parempi lisäys kesälukemistoon.

Niin vain kirjallisuus on halvempaa kuin kahvi, jonka voimalla se on tuotettu.

Heinäkuu on hujahtanut kalenterisivulle kuin huomaamatta. Mifongin mahti on pian menossa taittoon, ja seuraavaksi odottelen sen osalta taittovedoksia saapuvaksi. Siinä onkin sitten yhden viikonlopun työmaa edessä. On ollut huippuhelmeä kuulla, että kolmatta osaa odotetaan kovasti!

En ole varmaan täällä blogissa maininnut eräästä iloisesta asiasta: työnantajan kanssa on nyt sovittu palkattomista vapaista sekä syksylle että kevättalvelle, mikä tarkoittaa sitä, että kirjoitusaikataulut pysyvät kohdillaan. Täyspäi(väi)nen kirjailijaelämä, täältä tullaan jälleen! Paljon tekemistä onkin tiedossa: Mifonki-sarjan jatko, Keskilinnan ritarien grande finale, muutama novelli, eräs toinen romaanikäsis ja yhden novellikokoelman toimittaminen...

Tuntuu ihanalta ja niin odotuksen arvoiselta se, että saa taas keskittyä kirjoittamiseen. En minä tämän päivätyön ohessa oikein pysty, kaikki energia tuntuu imeytyvän sinne. Tällä viikolla on ollut taas ylitöitä, ja kyllä niitä työasioita sitten omalla ajallaankin miettii. Ei niistä ole irrallinen.

Vähän jo salaa laskeskelen, kuinka monta työaamua on jäljellä... ja enemmän salaa tuumailen, että tulisipa syyskuu pian. (Hyi minua, eihän tässä kunnon kesääkään ole vielä tullut!)

Suuret halausten siivittämät kiitokset niin apurahoittajille että työnantajallekin!

Paluu arkeen... ainakin melkein

Töistä tänään palatessani koukkasin Akateemisen kirjakaupan kautta. Mifongin perintö näytti ehtineen jo nuortenosastolle lukijoita odottamaan. Toivottavasti se löytää tiensä piakkoin myös fantasiahyllyyn, joka Akateemisessa on ihan erillisenä! (Hyvä on, myönnetään, autoin ehkä yhtä kappaletta vähän sinne päin. Noloa, eikö? Mutta miten ne kaikki potentiaaliset lukijat muuten sen löytäisivät...)

Eilen olin sitten valokuvattavana lehtijuttua varten. Olen ollut tästä hyshys, koska mikään ei ole varmaa, ennen kuin se on varmaa ja tuntuisi hölmöltä huudella asioista, jotka eivät ehkä toteudu. Mutta luullakseni tajusin yhden asian, mikä on erityisen hienoa esikoisvuodessa: uusien ihmisten tapaaminen ja uudenlaisten kokemusten karttuminen. Yhtäkkiä elonpiiri onkin laajentunut. Sadastakahdeksastakymmenestä kolmeensataankuuteenkymmeneen. Näen laajalti kuin Sauron, mutta toivottavasti hieman myönteisemmin tarkoitusperin ja tuloksin.

Kirjatrailerikin on pian valmis, enää muutaman päivän työ. Olen myös palannut pitkään levänneeseen Mifonkisarjan kakkososan käsikirjoitukseen, jonka luen vielä kerran läpi ja lähetän sitten kustannustoimittajalle.

Ja muuten, URS:in novelliantologia Huomenna ne tulevat pyörähti painosta samoihin aikoihin kuin esikoisromaaninikin. Osallistuin antologiaan merenneitonovellilla Laulaisin surusi mereen, jota pidän tähänastisista novelleistani onnistuneimpana. Antologiaa saa täältä -- eikä muuten rasita kukkaroa!