"The Train That Runs at Night" on luettavissa!

Flash Fiction Magazinessa on julkaistu englanninkielinen tarinani "The Train That Runs at Night". Saa lukea!

Olen tarinan tunnelmaan ja kerroksiin supertyytyväinen. Sain idean siihen hieman yli vuosi sitten Petroskoissa, jossa kuuntelin yöjunan klonketta. Se jatkui ja jatkui ja jatkui aina vain. Juna oli pitkä, pimeässä sitä ei edes kunnolla nähnyt, mutta junan sijaan aloin kolkkeessa nähdä jotain muuta. Alinan ja tarinan.

Kesti kuitenkin melko pitkään, ennen kuin tarina oli kehittynyt ja valmis astumaan päivänvaloon. Kirjoitin sen kesällä, ensin suomeksi, sitten englanniksi. Ja nyt, tadaa! Se pääsi julkaisuun.

Melko nopeaa.

Opettelen ja yritän edelleen sopeutua siihen, että kirjankustannusmaailmassa suurin osa asioista tapahtuu hitaasti. On paljon asioita, jotka ovat olemassa jollain tasolla (idea, tunne, muistiinpano, luonnos, työsuunnitelma, kuva, raakaversio) ennen kuin ne edes kehittyvät käsikirjoitukseksi, ja kuten tiedämme, käsikirjoitus ei ole valmis ennen kuin kirja on tullut painosta. (Jos se siis edes saa kustannussopimusta.) Raakaversiosta taittoversioon se on KESKEN. Raivostuttavaa, mutta samalla hyvin kuvaavaa. Elämäkin on koko ajan kesken.

Tällä viikolla on tapahtunut kutkuttavia asioita, mutta en uskalla iloita. En vielä. En ennen kuin on jotain mustaa valkoisella, jokin varmuus. Olen ollut sen verran kauan alalla ja nähnyt kaikenlaista, että olen alkanut kyynistyä. Tai kenties olen muuttumassa vain realistimmaksi? Paljon on onnistumisia, paljon ilon aiheita, mutta jokaisen niistä takana on nippu epäonnistumisia. Ainakin minulla. Ehkä joillakin kirjailijoilla on tasaisempaa tai onnekkaampaa.

Kirjailijan KäSi: Kärsivällisyys ja Sinnikkyys. Muutakaan ei voi.

Vakaat päivät, vaihtelevat yöt

Yöt, jotka ovat minulle kutakuinkin sama asia kuin unet koska valvominen näin aamuvirkulle on tuskallista, ovat jännä juttu.

Toissa-aamuna heräsin keveänä, yöllä nähdyt kuvat ja tarinat virtasivat kevätpuron riehakkuudella. Aamu hengitti minua, minä aamua. Olin valmis. Valmis työhön, valmis päivään, valmis kaikkeen.

Vaan tänä aamuna olen täynnä hiekkaa. En muista uniani, muistan vain niiden painon. Se vetää minua alaspäin, silmät lupsuvat eikä kahvikaan nosta sellaista sykettä kuin tavallisesti. Ei nosta edes suupieliä.

Tunneissa mitattuna unen määrällä ei ole eroa.

Ihmeitä niin kirja- kuin kukkamuodossa.
(c) J.S. Meresmaa

Sormet naputtavat näppäimistöä silti, naputtavat tämän blogipostauksen ulkopuolellakin. Hitaasti mutta vakaasti tekstimassa kasvaa. Tykkään ajatella kasvien kautta: Päivämitta voi olla riippuvainen auringonpaisteesta, mutta vuodenajan vääjäämätöntä kulkua ei estä mikään. Talvi väistyy ja kevät koittaa siinä missä sinnikkyys voittaa epäilykset ja tarina saa muotonsa.

Itsetuntemus on kirjailijalle ensiarvoisen tärkeää. Omat tavat tehdä täytyy oppia, ja sitten täytyy oppia vielä sekin, että ne voivat vaihdella tarinan myötä. Luova työ on pelkkänä prosessinakin raskas ja vaativa. Lopputulosta ei auta tekovaiheessa liiaksi epäillä, ja siinä puolestaan avuksi tulee itseluottamus. Sekin on kirjailijalle tärkeää.

Niinpä joka päivä on nieltävä suullinen epäilystä, jotta jonakin viikkona ei hukkuisi vuoksen alle.

Kunnon yöunet ovat siinä puuhassa korvaamattomat.