Vakaat päivät, vaihtelevat yöt

Yöt, jotka ovat minulle kutakuinkin sama asia kuin unet koska valvominen näin aamuvirkulle on tuskallista, ovat jännä juttu.

Toissa-aamuna heräsin keveänä, yöllä nähdyt kuvat ja tarinat virtasivat kevätpuron riehakkuudella. Aamu hengitti minua, minä aamua. Olin valmis. Valmis työhön, valmis päivään, valmis kaikkeen.

Vaan tänä aamuna olen täynnä hiekkaa. En muista uniani, muistan vain niiden painon. Se vetää minua alaspäin, silmät lupsuvat eikä kahvikaan nosta sellaista sykettä kuin tavallisesti. Ei nosta edes suupieliä.

Tunneissa mitattuna unen määrällä ei ole eroa.

Ihmeitä niin kirja- kuin kukkamuodossa.
(c) J.S. Meresmaa

Sormet naputtavat näppäimistöä silti, naputtavat tämän blogipostauksen ulkopuolellakin. Hitaasti mutta vakaasti tekstimassa kasvaa. Tykkään ajatella kasvien kautta: Päivämitta voi olla riippuvainen auringonpaisteesta, mutta vuodenajan vääjäämätöntä kulkua ei estä mikään. Talvi väistyy ja kevät koittaa siinä missä sinnikkyys voittaa epäilykset ja tarina saa muotonsa.

Itsetuntemus on kirjailijalle ensiarvoisen tärkeää. Omat tavat tehdä täytyy oppia, ja sitten täytyy oppia vielä sekin, että ne voivat vaihdella tarinan myötä. Luova työ on pelkkänä prosessinakin raskas ja vaativa. Lopputulosta ei auta tekovaiheessa liiaksi epäillä, ja siinä puolestaan avuksi tulee itseluottamus. Sekin on kirjailijalle tärkeää.

Niinpä joka päivä on nieltävä suullinen epäilystä, jotta jonakin viikkona ei hukkuisi vuoksen alle.

Kunnon yöunet ovat siinä puuhassa korvaamattomat.

Kannustimia

Vuosi kuluttaa viimeisiä päiviään ja erilaisia kirjallisuuden palkintoehdokkuuksia julkistetaan. Finlandiat on jaettu jo, mutta eivät tunnustukset siihen lopu. Muun muassa Grafomania on listannut tuoreimmat.

Viime aikoina olen itsekin kerännyt mieleeni kannustimia.

Kirjoittava ihminen tarvitsee lähdettä ruokkimaan vesiä, joista tahto kirjoittaa syntyy. Ehkä on heitä, joiden vedet ovat tarpeeksi syvät ja laajat, jotta ulkopuolista syöttöä ei tarvita, mutta en usko kuuluvani heihin. Niin aarteinani vaalin niitä muutamia lauseita, jotka kannattelevat uskoani siihen, että kirjoittamiseni on mielekästä myös ulkopuolisesta näkökulmasta. Voisi luulla, että kustannussopimuksen saaminen olisi merkki siitä, että mielekkyyteen uskotaan, mutta ei se mene niin. Tokkopa epäilys poistuu koskaan kokonaan, sillä se kuuluu tämän työn luonteeseen.

Ihmiset, joiden sanat kaikuvat kannustavina mielessäni epäuskon hetkinä, eivät tiedä osallisuuttaan. He ovat antaneet palautetta teksteistäni, jakaneet kanssani osan sitä haavoittuvuutta, joka keskeneräinen teksti on. Joskus mietin, että on käsittämätöntä, miten aikuinen ihminen voi löytää itsensä uudelleen samankaltaisesta tilanteesta kuin lapsena: hyväksyntää hakevana, toiveikkaana siitä, että joku tulee ja sanoo vanhemman auktoriteetilla, että sinä osaat, sinä olet kyllin hyvä. Niiden aikojen luuli menneen jo. Luuli, että nyt on itse se aikuinen, kipeät kohdat ja epävarmuus kaivettuna vuosien ja surujen alle.

En voi olla miettimättä, johtuuko kirjoittamisen ajoittainen kivuliaisuus siitä, että se pakottaa meidät rehelliseksi omille tunteillemme. Se pakottaa meidät katsomaan asioita, joille luuli sokeutuneensa. Vie meidät lähemmäksi ydintä. Ja silloin on helpotus, jos saa sulkea silmänsä ja kuulla kaikkivoipaisen vanhemman äänen mielessään: sinä osaat, sinä olet kyllin hyvä.

Kiitos teille, jotka ette edes tiedä miten sananne ovat ruokkineet tahtoni vesiä ja jatkavat ruokkimistaan.
Vaalikaa lauseita, jotka kannustavat teitä eteenpäin.