Kannustimia

Vuosi kuluttaa viimeisiä päiviään ja erilaisia kirjallisuuden palkintoehdokkuuksia julkistetaan. Finlandiat on jaettu jo, mutta eivät tunnustukset siihen lopu. Muun muassa Grafomania on listannut tuoreimmat.

Viime aikoina olen itsekin kerännyt mieleeni kannustimia.

Kirjoittava ihminen tarvitsee lähdettä ruokkimaan vesiä, joista tahto kirjoittaa syntyy. Ehkä on heitä, joiden vedet ovat tarpeeksi syvät ja laajat, jotta ulkopuolista syöttöä ei tarvita, mutta en usko kuuluvani heihin. Niin aarteinani vaalin niitä muutamia lauseita, jotka kannattelevat uskoani siihen, että kirjoittamiseni on mielekästä myös ulkopuolisesta näkökulmasta. Voisi luulla, että kustannussopimuksen saaminen olisi merkki siitä, että mielekkyyteen uskotaan, mutta ei se mene niin. Tokkopa epäilys poistuu koskaan kokonaan, sillä se kuuluu tämän työn luonteeseen.

Ihmiset, joiden sanat kaikuvat kannustavina mielessäni epäuskon hetkinä, eivät tiedä osallisuuttaan. He ovat antaneet palautetta teksteistäni, jakaneet kanssani osan sitä haavoittuvuutta, joka keskeneräinen teksti on. Joskus mietin, että on käsittämätöntä, miten aikuinen ihminen voi löytää itsensä uudelleen samankaltaisesta tilanteesta kuin lapsena: hyväksyntää hakevana, toiveikkaana siitä, että joku tulee ja sanoo vanhemman auktoriteetilla, että sinä osaat, sinä olet kyllin hyvä. Niiden aikojen luuli menneen jo. Luuli, että nyt on itse se aikuinen, kipeät kohdat ja epävarmuus kaivettuna vuosien ja surujen alle.

En voi olla miettimättä, johtuuko kirjoittamisen ajoittainen kivuliaisuus siitä, että se pakottaa meidät rehelliseksi omille tunteillemme. Se pakottaa meidät katsomaan asioita, joille luuli sokeutuneensa. Vie meidät lähemmäksi ydintä. Ja silloin on helpotus, jos saa sulkea silmänsä ja kuulla kaikkivoipaisen vanhemman äänen mielessään: sinä osaat, sinä olet kyllin hyvä.

Kiitos teille, jotka ette edes tiedä miten sananne ovat ruokkineet tahtoni vesiä ja jatkavat ruokkimistaan.
Vaalikaa lauseita, jotka kannustavat teitä eteenpäin.