Elämme jännittäviä aikoja kirjamaailmassa. Minäkin seuraan mielenkiinnolla, minkälaiseen hypetykseen Sofi Oksasen uusin romaani Kun kyyhkyset katosivat mediassa nousee ja minkälainen sen vastaanotto on.
Purskahdin kuitenkin epäuskoiseen nauruun, kun luin Aamulehden otsikon tänään:
No niin! Siinä tuli Oksasen romaanin nimen hienon jännitteen täydellinen laukeaminen. Enää ei tarvitse itsekseen mietiskellä, mihin nimi viittaa, mitä sillä vihjataan. Alan uumoilla, että jos luen kovin monia arvioita ja lehtijuttuja, minusta alkaa tuntua että olen romaanin jo lukenutkin -- tai ainakin tiedän siitä kaiken tarpeellisen ja jätän lukematta.
Aika näyttää.
Tämä otsikko jää kyllä suosikkilistalleni.
30.8.2012
28.8.2012
Lyhyitä totuuksia
Joskus on niitä päiviä, kun ei tunnu tapahtuvan mitään.
Sitten on niitä, kun tapahtuu enemmän kuin yhteen päivään kuvittelisi mahtuvan. Koska blogini keskittyy raportoimaan erään esikoiskirjailijan vuodesta, tarjoilen teille tämän päivän antia.
Otsikko on Risto Ahdin inspiroima. Palasin hetki sitten Tulenkantajien kirjakaupalta, jossa vietettiin iltaa pohtien kirjailijoiden itsesensuuria ja kuunnellen heidän ajatuksiaan sensuurista. Esiintymässä oli Siiri Enoranta, Risto Ahti ja tämän kesän esikoisrunoilija Archie Ahola. Kiitos antoisasta illasta sekä esiintyjille että järjestäjille!
Ahdin mukaan meidän pitäisi lyhyiden totuuksien sijaan etsiä pitkiä totuuksia. Minuun tämä kolahti. Nykyinen yhteiskuntamme pursuilee lyhyitä totuuksia ja suorastaan tunnen, kuinka itsekin olen niitä täynnä. Mielelläni ajattelisin, että se on ihan hyväksyttävää, koska olen vielä nuori, mutta sitten havahduin siihen, että onko sitä koskaan kuitenkaan riittävän nuori elämään lyhyistä totuuksista. Enkä minä edes ole enää niin nuori. Olen vain laiska ajattelemaan.
Tällainenkin ajatus illan aikana muodostui mieleen: sanataiteella saavutetaan sanattomuus. Juuri niin olen tuntenut, itseni sanattomaksi, kun olen lukenut kirjan, joka todella kolahti kokonaan, ei puolittain, ei viihdyttäen. Kokonaan. Luomispuolella sanattomia hetkiä minulla on ollut muutamia, kuitenkin varsin vähän, koska ainakaan tällä hetkellä kirjoittamiseni ei tietoisesti tähtää taiteeseen vaan viihteeseen.
***
Sain kustantamolta tiedon, että scifi- ja fantasialehti Portissa on ollut Mifongin perinnön arvio. Hetken jouduin keräämään rohkeutta, sillä fandom-tietoisten arvioita jännittää erityisesti. Suotta jännitin: kirjasta oli pidetty. Ilahduin etenkin siitä, että arvion kirjoittanut Marianna Leikomaa katsoi Mifongin perinnön olevan suomalaisessa fantasiakentässä melko harvinainen tapaus, sillä tältä minusta on tuntunut alusta asti. Mifongin perinnön kaltaiselle kotimaiselle fantasialle on tilaa ja tarvetta. Johan sitä itsekin lähdin kirjoittamaan siitä syystä, että halusin sellaisen kirjan lukea. Kirjoittajana sitä tottuu siihen, että omaperäiset ajatukset eivät välttämättä olekaan kovin omaperäisiä -- eikä Mifongin perintö genreä uudista, tuopa vain sävyn lisää.
***
Olin tänään toista kertaa elämässäni kuvauksissa. Siis valokuvauksessa. Mahdottoman hermostuttavaa puuhaa, mutta ihanan erilaista kuin mikään mitä yleensä tekisi. Hassua miten kirjan kirjoittaminen voi johtaa siihen, että yhtäkkiä yrität hymyillä luonnollisesti kameralle. Siinä on jotain perustavalla tavalla kieroa. Alussa olet sinä ja tarina; lopussa kirja ja maailma.
Juttu ilmestyy toivottavasti tällä viikolla Aamulehdessä.
***
Morre Morren maailmasta antoi minulle tunnustuksen pienellä lappusella:
Sydämellinen kiitos!
Tunnustuksen jakamiseen kuuluvat seuraavanlaiset ohjeet:
- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
- Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin
Jaan tunnustuksen seuraaville kirjailijablogeille, joita seuraan aktiivisesti ja innolla:
Margaret Pennyn muistikirja
Grafomania
Savurenkaita
Kirjailijan kävelyretkiä
Toimittajan spekulatiivinen lokikirja
Ohjeista hieman poiketen hyväksyn ja ymmärrän, jos tätä tunnustusta ei halua jakaa eteenpäin. Heille sen kuitenkin haluan antaa ja toivon, että he jatkavat mielenkiintoisista kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen liittyvistä aiheista bloggaamista jatkossakin.
Sitten on niitä, kun tapahtuu enemmän kuin yhteen päivään kuvittelisi mahtuvan. Koska blogini keskittyy raportoimaan erään esikoiskirjailijan vuodesta, tarjoilen teille tämän päivän antia.
Otsikko on Risto Ahdin inspiroima. Palasin hetki sitten Tulenkantajien kirjakaupalta, jossa vietettiin iltaa pohtien kirjailijoiden itsesensuuria ja kuunnellen heidän ajatuksiaan sensuurista. Esiintymässä oli Siiri Enoranta, Risto Ahti ja tämän kesän esikoisrunoilija Archie Ahola. Kiitos antoisasta illasta sekä esiintyjille että järjestäjille!
Ahdin mukaan meidän pitäisi lyhyiden totuuksien sijaan etsiä pitkiä totuuksia. Minuun tämä kolahti. Nykyinen yhteiskuntamme pursuilee lyhyitä totuuksia ja suorastaan tunnen, kuinka itsekin olen niitä täynnä. Mielelläni ajattelisin, että se on ihan hyväksyttävää, koska olen vielä nuori, mutta sitten havahduin siihen, että onko sitä koskaan kuitenkaan riittävän nuori elämään lyhyistä totuuksista. Enkä minä edes ole enää niin nuori. Olen vain laiska ajattelemaan.
Tällainenkin ajatus illan aikana muodostui mieleen: sanataiteella saavutetaan sanattomuus. Juuri niin olen tuntenut, itseni sanattomaksi, kun olen lukenut kirjan, joka todella kolahti kokonaan, ei puolittain, ei viihdyttäen. Kokonaan. Luomispuolella sanattomia hetkiä minulla on ollut muutamia, kuitenkin varsin vähän, koska ainakaan tällä hetkellä kirjoittamiseni ei tietoisesti tähtää taiteeseen vaan viihteeseen.
***
Sain kustantamolta tiedon, että scifi- ja fantasialehti Portissa on ollut Mifongin perinnön arvio. Hetken jouduin keräämään rohkeutta, sillä fandom-tietoisten arvioita jännittää erityisesti. Suotta jännitin: kirjasta oli pidetty. Ilahduin etenkin siitä, että arvion kirjoittanut Marianna Leikomaa katsoi Mifongin perinnön olevan suomalaisessa fantasiakentässä melko harvinainen tapaus, sillä tältä minusta on tuntunut alusta asti. Mifongin perinnön kaltaiselle kotimaiselle fantasialle on tilaa ja tarvetta. Johan sitä itsekin lähdin kirjoittamaan siitä syystä, että halusin sellaisen kirjan lukea. Kirjoittajana sitä tottuu siihen, että omaperäiset ajatukset eivät välttämättä olekaan kovin omaperäisiä -- eikä Mifongin perintö genreä uudista, tuopa vain sävyn lisää.
***
Olin tänään toista kertaa elämässäni kuvauksissa. Siis valokuvauksessa. Mahdottoman hermostuttavaa puuhaa, mutta ihanan erilaista kuin mikään mitä yleensä tekisi. Hassua miten kirjan kirjoittaminen voi johtaa siihen, että yhtäkkiä yrität hymyillä luonnollisesti kameralle. Siinä on jotain perustavalla tavalla kieroa. Alussa olet sinä ja tarina; lopussa kirja ja maailma.
Juttu ilmestyy toivottavasti tällä viikolla Aamulehdessä.
***
Morre Morren maailmasta antoi minulle tunnustuksen pienellä lappusella:
Sydämellinen kiitos!
Tunnustuksen jakamiseen kuuluvat seuraavanlaiset ohjeet:
- Kiitä linkin kera bloggaajaa, joka tunnustuksen myönsi.
- Anna tunnustus viidelle (5) suosikkiblogillesi ja kerro siitä heille kommentilla.
- Kopioi post it-lappu ja liitä se blogiisi.
- Ole iloinen saamastasi tunnustuksesta, vaikka se onkin kerrottu vain post it-lapulla ja toivo, että omat lempibloggaajasi jakavat sen eteenpäin
Jaan tunnustuksen seuraaville kirjailijablogeille, joita seuraan aktiivisesti ja innolla:
Margaret Pennyn muistikirja
Grafomania
Savurenkaita
Kirjailijan kävelyretkiä
Toimittajan spekulatiivinen lokikirja
Ohjeista hieman poiketen hyväksyn ja ymmärrän, jos tätä tunnustusta ei halua jakaa eteenpäin. Heille sen kuitenkin haluan antaa ja toivon, että he jatkavat mielenkiintoisista kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen liittyvistä aiheista bloggaamista jatkossakin.
Tunnisteet:
Aamulehti,
Archie Ahola,
arvio,
blogi,
Marianna Leikomaa,
Mifongin perintö,
Morren maailma,
Portti,
Risto Ahti,
Siiri Enoranta,
Tulenkantajat,
tunnustus,
valokuvaus
23.8.2012
Kustantamo, kirjailijan koti?
Anna-Riikka Carlsson, joka aikoinaan perusti Avain-kustantamon ja nykyään toimii WSOY:n kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannuspäällikkönä, kirjoitti viimeisimmässä Särö-lehdessä kustannustoiminnasta ja kirjamyynnistä - ja etenkin rahasta.
Kirjailijan toimeentulottomuutta on viime vuosina yritetty nostaa esille, mutta Carlsson mainitsee, että juuri kukaan ei ole tuonut julki huolta siitä, miten kustantamoissa voidaan. Kiire kiusaa, sen voin sanoa, mutta kiinnostaisi tietää onko tämä aivan poikkeuksellista? Onko kirja-alalla ollut joskus kissanpäivät? Mielenkiintoista olisi kuulla myös arvioita siitä, onko vakiväen korvaaminen freelancereilla vaikuttanut laatuun. Tuleeko lapsuksia enemmän kuin ennen, vai haittaako se edes kaiken kirjatulvan keskellä, jossa räpiköimme?
Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tästä.
Jäin miettimään artikkelin lopun "10 faktaa" -luetteloa, jossa Carlsson kirjoittaa muun muassa näin: "[--] menestys mitataan vanhoin mittarein: sillä, kuka löytää parhaimmat tekstit, tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin ja keksii parhaimmat ideat, joilla kirja löytää lukijoiden käsiin."
Tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin.
Lause pysäytti. Onko kustantamo kirjailijan koti? Tällä varmastikin viitataan siihen, että kustantamo tarjoaa kirjailijalle tietynlaisen ympäristön, tunnelman ja resurssit, ja jos ne ovat sopivat, kirjailija kotiutuu kustantamoon. Suomen Kuvalehdessä oli alkukesästä juttu "Bulevardi 12" (jos muistan oikein), jossa avattiin WSOY:n historiaa kustantamona. Minulle jäi mieleen, että he panostivat jossain vaiheessa kirjailijoidensa hyvinvointiin ja säilyttivät tämän talon sisäisen kulttuurin vuosituhannen vaihteeseen asti. Ehkä siksi sana "koti" kirvoitti tässä yhteydessä mielestäni kaikenlaisia kysymyksiä.
Tuskin voin myöskään unohtaa otsikoita ajalta, kun Siltalan kustannustoimittajaveljekset lähtivät WSOY:ltä, perustivat oman kustantamon ja vetivät mukanaan joukon nimekkäitä kirjailijoita. Kirjailijalla ja kustannustoimittajalla voi olla erittäin tiivis suhde. Muun muassa Rosa Meriläinen sanoi eräässä haastattelussaan, että kustannustoimittajalta saadut kannustavat tekstiviestit perjantai-iltaisin helpottivat epätoivoa ja epävarmuutta, joita jokainen kirjailija kohtaa.
Ehkä kyse on siitä, että olen nuori, tiettyä ikäpolvea, tottunut silppu- ja pätkätyömaailmaan tai vain luonteeltani erilainen, mutta en minä kustantamolta kotoisuutta odota. Jos kustannustoimittajani lähettäisi minulle tekstiviestejä, ahdistuisin. Ajattelen tätä työsuhteena: teemme kirjan eteen yhteistyötä. Toisaalta voi olla, että työhistoriani on opettanut minut varovaiseksi: työntekijä on korvattavissa, isot yritykset eivät tunteistasi välitä eikä nuori naimisissa oleva lapseton nainen ole heille muu kuin liian suuri riski. Kustannusala on toki hyvin omanlaisensa: kirjailijat ja kustannustoimittajat ystävystyvät, kirjailija on puolittain työnantaja, puolittain työntekijä (hänen valtansa määräytyy sillä, kuinka tuottoisa hän on) ja kirja on muutakin kuin tusinatuote. Kirja rakentaa kulttuuria ja ihmistä. Vaikka kustantamo haluaa jokaisen kirjansa myyvän kuin Puhdistus, realiteettien edessä heitä lohduttanee tieto, että jokainen kirja on jollekin Se Tärkein. He myyvät tietoa, tunteita ja taitoa -- eivät vain sanoja paperilla.
***
Kuinka talouskollisia kirjailijat mahtavat nykyään olla? Onko meno muuttunut? Onko suhde kustannustoimittajaan se tärkein vai käykö toimittajaksi kuka tahansa, kunhan kustannussopimus on tehty?
Tilanne lienee erilainen jokaisen kirjailijan kohdalla. On hyvä tiedostaa, että vaikka olisi saanut julkaistua kirjan kustantamossa, ei se automaattisesti tarkoita, että myös toinen kirja tulisi sieltä. Hylsyjä saavat muutkin kuin he, jotka koettavat saada esikoiskässäriään läpi. Jotkin kustantamot rajaavat julkaisulinjansa tarkkaan, jolloin heille lienee turha tarjota kässäriä, joka ei pysy linjassa. Joskus kustannusohjelma voi olla täynnä ja julkaisu menisi niin kauas epävarmaan tulevaisuuteen, että kirjailija haluaa kokeilla onneaan toisaalla.
Mitähän kustantamot mahtavat tästä ajatella? Jos kirjailija "hyppii kukasta kukkaan", ymmärtävätkö he sen vai kokevatko uhkaavana? Kustantamot kuitenkin kilpailevat keskenään.
Mitä ajatuksia teiltä, arvon lukijat, löytyy kustantamon ja kirjailijan suhteesta? Pitäisikö sen olla BFF, onko siinä jotain suojeltavaa ja pyhää vai onko touhu kylmää kaupankäyntiä? Jos tähtäät julkaisuun tai olet jo julkaissut, onko sinulla jotain odotuksia kustantamolta?
Kirjailijan toimeentulottomuutta on viime vuosina yritetty nostaa esille, mutta Carlsson mainitsee, että juuri kukaan ei ole tuonut julki huolta siitä, miten kustantamoissa voidaan. Kiire kiusaa, sen voin sanoa, mutta kiinnostaisi tietää onko tämä aivan poikkeuksellista? Onko kirja-alalla ollut joskus kissanpäivät? Mielenkiintoista olisi kuulla myös arvioita siitä, onko vakiväen korvaaminen freelancereilla vaikuttanut laatuun. Tuleeko lapsuksia enemmän kuin ennen, vai haittaako se edes kaiken kirjatulvan keskellä, jossa räpiköimme?
Oikeastaan minun ei pitänyt kirjoittaa tästä.
Jäin miettimään artikkelin lopun "10 faktaa" -luetteloa, jossa Carlsson kirjoittaa muun muassa näin: "[--] menestys mitataan vanhoin mittarein: sillä, kuka löytää parhaimmat tekstit, tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin ja keksii parhaimmat ideat, joilla kirja löytää lukijoiden käsiin."
Tarjoaa kirjailijalle parhaimman kodin.
Lause pysäytti. Onko kustantamo kirjailijan koti? Tällä varmastikin viitataan siihen, että kustantamo tarjoaa kirjailijalle tietynlaisen ympäristön, tunnelman ja resurssit, ja jos ne ovat sopivat, kirjailija kotiutuu kustantamoon. Suomen Kuvalehdessä oli alkukesästä juttu "Bulevardi 12" (jos muistan oikein), jossa avattiin WSOY:n historiaa kustantamona. Minulle jäi mieleen, että he panostivat jossain vaiheessa kirjailijoidensa hyvinvointiin ja säilyttivät tämän talon sisäisen kulttuurin vuosituhannen vaihteeseen asti. Ehkä siksi sana "koti" kirvoitti tässä yhteydessä mielestäni kaikenlaisia kysymyksiä.
Tuskin voin myöskään unohtaa otsikoita ajalta, kun Siltalan kustannustoimittajaveljekset lähtivät WSOY:ltä, perustivat oman kustantamon ja vetivät mukanaan joukon nimekkäitä kirjailijoita. Kirjailijalla ja kustannustoimittajalla voi olla erittäin tiivis suhde. Muun muassa Rosa Meriläinen sanoi eräässä haastattelussaan, että kustannustoimittajalta saadut kannustavat tekstiviestit perjantai-iltaisin helpottivat epätoivoa ja epävarmuutta, joita jokainen kirjailija kohtaa.
Ehkä kyse on siitä, että olen nuori, tiettyä ikäpolvea, tottunut silppu- ja pätkätyömaailmaan tai vain luonteeltani erilainen, mutta en minä kustantamolta kotoisuutta odota. Jos kustannustoimittajani lähettäisi minulle tekstiviestejä, ahdistuisin. Ajattelen tätä työsuhteena: teemme kirjan eteen yhteistyötä. Toisaalta voi olla, että työhistoriani on opettanut minut varovaiseksi: työntekijä on korvattavissa, isot yritykset eivät tunteistasi välitä eikä nuori naimisissa oleva lapseton nainen ole heille muu kuin liian suuri riski. Kustannusala on toki hyvin omanlaisensa: kirjailijat ja kustannustoimittajat ystävystyvät, kirjailija on puolittain työnantaja, puolittain työntekijä (hänen valtansa määräytyy sillä, kuinka tuottoisa hän on) ja kirja on muutakin kuin tusinatuote. Kirja rakentaa kulttuuria ja ihmistä. Vaikka kustantamo haluaa jokaisen kirjansa myyvän kuin Puhdistus, realiteettien edessä heitä lohduttanee tieto, että jokainen kirja on jollekin Se Tärkein. He myyvät tietoa, tunteita ja taitoa -- eivät vain sanoja paperilla.
***
Kuinka talouskollisia kirjailijat mahtavat nykyään olla? Onko meno muuttunut? Onko suhde kustannustoimittajaan se tärkein vai käykö toimittajaksi kuka tahansa, kunhan kustannussopimus on tehty?
Tilanne lienee erilainen jokaisen kirjailijan kohdalla. On hyvä tiedostaa, että vaikka olisi saanut julkaistua kirjan kustantamossa, ei se automaattisesti tarkoita, että myös toinen kirja tulisi sieltä. Hylsyjä saavat muutkin kuin he, jotka koettavat saada esikoiskässäriään läpi. Jotkin kustantamot rajaavat julkaisulinjansa tarkkaan, jolloin heille lienee turha tarjota kässäriä, joka ei pysy linjassa. Joskus kustannusohjelma voi olla täynnä ja julkaisu menisi niin kauas epävarmaan tulevaisuuteen, että kirjailija haluaa kokeilla onneaan toisaalla.
Mitähän kustantamot mahtavat tästä ajatella? Jos kirjailija "hyppii kukasta kukkaan", ymmärtävätkö he sen vai kokevatko uhkaavana? Kustantamot kuitenkin kilpailevat keskenään.
Mitä ajatuksia teiltä, arvon lukijat, löytyy kustantamon ja kirjailijan suhteesta? Pitäisikö sen olla BFF, onko siinä jotain suojeltavaa ja pyhää vai onko touhu kylmää kaupankäyntiä? Jos tähtäät julkaisuun tai olet jo julkaissut, onko sinulla jotain odotuksia kustantamolta?
Tunnisteet:
Anna-Riikka Carlsson,
Avain,
kirjailija,
koti,
kustannusala,
kustannustoiminta,
kustannustoimittaja,
kustantamo,
Suomen Kuvalehti,
Särö,
työsuhde
21.8.2012
Kun koskaan ei ole valmis
Vaellus alkaa yhdestä askeleesta ja romaani kirjoitetaan sana kerrallaan.
Näitä kahta sanontaa mietin usein, kun tuntuu siltä, että projekteja, kirjoittamista ja tekemistä on tulvaksi asti. Askel kerrallaan, sana kerrallaan. Muuta ei vaadita.
Romaanin kirjoittamisessa tulee vaihe, kun kirjoittajan pitää hyväksyä, että se on siinä: parempaan en pysty. Totuus lienee, että kirja ei koskaan ole valmis -- eikä kirjailijakaan. Kirja muuttuu lukijoiden mielissä ja kirjailijakin kasvaa ja kehittyy ihmisenä. Sellaista kirjaa, joka kaikille esiintyisi samanlaisena, on mahdoton kirjoittaa.
***
Esikoiskirjailijan vuosi on pitkä. Katson sen alkavan kustannussopimuksesta ja päättyvän seuraavan kirjan julkaisuun. Teknisesti voisi ajatella, että esikoiskirjailijan vuosi alkaa esikoiskirjan julkaisusta ja päättyy toisen kirjan julkaisuun, mutta tämä ajattelu sulkee pois kaiken sen, mitä jännittävää tapahtuu ennen ensimmäistä julkaisua: sopimukset, kustannusväkeen tutustuminen, kirjailijakollegat, käsikirjoituksen muokkaus ja viimeistely, esittelytekstien kanssa puljaaminen, taittoversioon tutustuminen, kannen suunnittelu, koko projektin aikataulu... Mielestäni kaikki tämä on merkittävää, koska esikoiskirjailija kohtaa paljon uusia asioita ja ihmisiä jo ennen kuin kirja julkaistaan. Ehdottomasti ne ovat osa esikoiskirjailijan vuotta.
Julkaisun jälkeen uutta ihmeellistä tulee lisää: oman kirjan saa ensimmäistä kertaa käteensä. Ensimmäiset arviot, lehtikritiikit, lukijapalaute, haastattelupyynnöt, toimittajien kanssa toimiminen, messuesiintymiset, haastattelut, paneelit. Vähitellen alkaa rakentua jonkinlainen käsitys omasta kirjailijaidentiteetistä, mutta voi miten hauras se tässä vaiheessa onkaan!
Jos tähtää kirjailijaksi, ei homma suinkaan pääty siihen, että kirja kustannetaan. Ei ainakaan, jos aikoo jatkaa uralla enemmän kuin yhden kirjan verran. Samppanjan ja onnitteluiden lisäksi esikoiskirjailijan vuoteen kuuluu myös paljon selvitettävää. Verotus, apurahat ja kirjamyynnin kiemurat ovat asioita, joista kenties haluaa ottaa selvää. Eriarvoisuus, epäreiluus, kilpailu, kateus sekä ulkoiset ja sisäiset paineet on kohdattava. Jatkuva itsensä ja työnsä uudelleen arvioiminen ja omien taitojensa epäily kuuluvat myös asiaan.
Mutta jos vuosi on rankka, on se myös antoisa.
***
Tällä hetkellä odottelen kuulumisia kustantamolta. Ensi kuussa on kokous, jossa selviää seuraavan Mifongin aikataulu. Mifongin perintö, niin rakas kuin se minulle esikoisena onkin, elelee elämäänsä varsin kaukana mielestäni. Kirjoitan edelleen kirjoittamisen ilosta: monta pientä, tai vähän suurempaakin, kirjallista projektia on liedellä porisemassa. Syksyn mittaan niistä kuuluu varmasti enemmän.
En koskaan ole valmis. Aina löytyy mielenkiintoinen polku seurattavaksi, outo ihmismielen sopukka tutkittavaksi, ihmeellinen maailma luotavaksi. Ja hyvä tarina kerrottavaksi.
Sana ja askel kerrallaan.
Näitä kahta sanontaa mietin usein, kun tuntuu siltä, että projekteja, kirjoittamista ja tekemistä on tulvaksi asti. Askel kerrallaan, sana kerrallaan. Muuta ei vaadita.
Romaanin kirjoittamisessa tulee vaihe, kun kirjoittajan pitää hyväksyä, että se on siinä: parempaan en pysty. Totuus lienee, että kirja ei koskaan ole valmis -- eikä kirjailijakaan. Kirja muuttuu lukijoiden mielissä ja kirjailijakin kasvaa ja kehittyy ihmisenä. Sellaista kirjaa, joka kaikille esiintyisi samanlaisena, on mahdoton kirjoittaa.
***
Esikoiskirjailijan vuosi on pitkä. Katson sen alkavan kustannussopimuksesta ja päättyvän seuraavan kirjan julkaisuun. Teknisesti voisi ajatella, että esikoiskirjailijan vuosi alkaa esikoiskirjan julkaisusta ja päättyy toisen kirjan julkaisuun, mutta tämä ajattelu sulkee pois kaiken sen, mitä jännittävää tapahtuu ennen ensimmäistä julkaisua: sopimukset, kustannusväkeen tutustuminen, kirjailijakollegat, käsikirjoituksen muokkaus ja viimeistely, esittelytekstien kanssa puljaaminen, taittoversioon tutustuminen, kannen suunnittelu, koko projektin aikataulu... Mielestäni kaikki tämä on merkittävää, koska esikoiskirjailija kohtaa paljon uusia asioita ja ihmisiä jo ennen kuin kirja julkaistaan. Ehdottomasti ne ovat osa esikoiskirjailijan vuotta.
Julkaisun jälkeen uutta ihmeellistä tulee lisää: oman kirjan saa ensimmäistä kertaa käteensä. Ensimmäiset arviot, lehtikritiikit, lukijapalaute, haastattelupyynnöt, toimittajien kanssa toimiminen, messuesiintymiset, haastattelut, paneelit. Vähitellen alkaa rakentua jonkinlainen käsitys omasta kirjailijaidentiteetistä, mutta voi miten hauras se tässä vaiheessa onkaan!
Jos tähtää kirjailijaksi, ei homma suinkaan pääty siihen, että kirja kustannetaan. Ei ainakaan, jos aikoo jatkaa uralla enemmän kuin yhden kirjan verran. Samppanjan ja onnitteluiden lisäksi esikoiskirjailijan vuoteen kuuluu myös paljon selvitettävää. Verotus, apurahat ja kirjamyynnin kiemurat ovat asioita, joista kenties haluaa ottaa selvää. Eriarvoisuus, epäreiluus, kilpailu, kateus sekä ulkoiset ja sisäiset paineet on kohdattava. Jatkuva itsensä ja työnsä uudelleen arvioiminen ja omien taitojensa epäily kuuluvat myös asiaan.
Mutta jos vuosi on rankka, on se myös antoisa.
***
Tällä hetkellä odottelen kuulumisia kustantamolta. Ensi kuussa on kokous, jossa selviää seuraavan Mifongin aikataulu. Mifongin perintö, niin rakas kuin se minulle esikoisena onkin, elelee elämäänsä varsin kaukana mielestäni. Kirjoitan edelleen kirjoittamisen ilosta: monta pientä, tai vähän suurempaakin, kirjallista projektia on liedellä porisemassa. Syksyn mittaan niistä kuuluu varmasti enemmän.
En koskaan ole valmis. Aina löytyy mielenkiintoinen polku seurattavaksi, outo ihmismielen sopukka tutkittavaksi, ihmeellinen maailma luotavaksi. Ja hyvä tarina kerrottavaksi.
Sana ja askel kerrallaan.
18.8.2012
Mitä silmäni näkevätkään...
Näyttää siltä, että Mifongin perintö on tullut e-kirjana Elisa Kirjoihin. Saatavilla on myös lukunäyte, sillä teoksen ensimmäiset sivut ovat selattavissa.
Hinta on aika kova, sillä painettuakin kirjaa saa samaan hintaan ja jopa halvemmalla. Sähkökirjamyynti Suomessa on surkeaa niin kauan kun tiedoston käyttöoikeudesta joutuu maksamaan saman verran tai enemmän kuin perinteisestä käyttöliittymästä eli painetusta kirjasta. Painettu kirja on kuitenkin oma, sen voi myydä tai sitä voi lainata jos haluaa. Se on myös mukavampi antaa lahjaksi ja siihen voi pyytää kirjailijalta signeerauksen. Sähkökirjojen hintoihin ovat kuulemma syynä korkeampi verokanta (23%) ja lisenssimaksut. Ja jonkunhan pitää ne e-kirjatkin tehdä.
Kirjailija ei tähän valitettavasti voi vaikuttaa.
Hinta on aika kova, sillä painettuakin kirjaa saa samaan hintaan ja jopa halvemmalla. Sähkökirjamyynti Suomessa on surkeaa niin kauan kun tiedoston käyttöoikeudesta joutuu maksamaan saman verran tai enemmän kuin perinteisestä käyttöliittymästä eli painetusta kirjasta. Painettu kirja on kuitenkin oma, sen voi myydä tai sitä voi lainata jos haluaa. Se on myös mukavampi antaa lahjaksi ja siihen voi pyytää kirjailijalta signeerauksen. Sähkökirjojen hintoihin ovat kuulemma syynä korkeampi verokanta (23%) ja lisenssimaksut. Ja jonkunhan pitää ne e-kirjatkin tehdä.
Kirjailija ei tähän valitettavasti voi vaikuttaa.
15.8.2012
Kirjoittajan pulmia, osa 15. Mikä nimeksi?
Nimet ovat aina kiehtoneet minua. Suuren vaikutuksen ala-asteella teki Ursula Le Guinin Maameren tarinat, joissa olennon tosinimi antaa sen tietäjälle paljon valtaa. Mahtavaa ja kunnioitustaherättävää ei tohdi kutsua kuin kiertoilmauksin, kuten tiedämme esimerkiksi karhun osalta. Otso, mesikämmen, metsän omena... Mutta ei koskaan karhu. [Edit 17.8. Susi oikaisi kommenteissa, että karhu-sanalla on tarkoitettu alun perin karheaa turkkia ja sekin siis on ollut kiertoilmaus muiden joukossa. Mikä lienee ollut karhun "tosinimi"? Karhun pyhyys ja nimien voima ilmentyy osittain siis sillä, että yksi nimi ei riitä.] "Siinä paha missä mainitaan" kuuluu sanonta ja toisinaan tosiaan tuntuu, että henkilö, josta puhutaan, ilmestyy paikalle kuin kutsuttuna.
Minusta nimissä on edelleen jotain taianomaista. Joku voi kokea vahvasti, että oma nimi ei ole se "oikea" ja joillakin lempinimestä sukeutuu se, jolla oman itsensä tunnistaa.
Nimi on kai olemassa siksi, että se yksilöi meitä. Siksi on hassua, tai toisaalta hyvin kuvaavaa, että kaimoja löytyy yleensä runsaasti. Mutta nimi kuvaa myös jatkuvuutta: kuolleiden sukulaisten nimiä kierrätetään suvuissa. Aikakauteen sidotut muotinimet kertovat jotain ajasta ja tietenkin nimen antajista, vanhemmista.
Olen monen kirjoitetun hahmon vanhempi. En kykene edes aloittamaan tarinaa ilman, että tietäisin henkilöhahmojen nimet. Tiedän, että jotkut kirjoittaessaan nimeävät henkilönsä vaikka A:ksi ja B:ksi tai puhuttelevat heitä ammattinimikkeellä ja lopuksi lisäävät nimet, mutta minulta se ei onnistu. Tunnelma ja aloitus voivat kuplia sormenpäissä asti vaan sanojapa ei synny, kun ei ole nimiäkään.
Sama koskee oikeastaan myös käsikirjoitustenkin nimiä. En ole tainnut kirjoittaa mitään, millä ei olisi nimeä jo aivan alkuvaiheessa. Nimi on joskus muuttunut, ikään kuin täsmentynyt, mutta jokin kiintopiste on ollut olemassa.
Olen miettinyt tätä ja päätynyt seuraavanlaiseen ajatukseen: tarvitsen nimiä tunteakseni hahmot ja tunteakseni käsikirjoituksen; sitoutuakseni siihen. Kummassakin tapauksessa nimi kertoo jotain ytimestä, sielusta, jos halutaan ajatella. Vaikka nimi koostuu äänteistä,ja niiden yhdistelmistä, niistä syntyy mielessä jotain syvempää: mielikuvia, tunnetiloja, muistoja, mielleyhtymiä.
Kerään nimiä kaiken aikaa. Niitä putkahtelee mielipuuhani päiväunelmoinnin yhteydessä, lukiessa, elokuvissa ja aktiivisella hakemisellakin (Internet on täynnä nimilistoja!). Hautausmaita ei kannata ohittaa, jos halajaa hyvää nimimateriaalia. Minulla on tiedostoja ja vihko, jonne kerään nimet. Ne, jotka olen jo jossain käyttänyt, vedän yli, jotta en tulisi käyttäneeksi samaa tai liian samankaltaista nimeä jossain toisaalla.
Miten hyvä nimi luodaan?
Tässä muutama vinkki:
1) Valitse paikkaan ja aikaan sopiva nimi. Erityisen tärkeää kun kirjoittaa reaaliproosaa, mutta kannattaa pitää mielessä myös spefiä kirjoittaessa. Joskus englanninkielistä eeppistä fantasiaa lukiessa minua nyppii, jos tarinassa esiintyy kovin tutunkuuloisia heppuja, kuten Bob tai Adam. Dama ja Obb toimisivat heti paremmin.
2) Kuten edellä nähdään, nimiä kannattaa väännellä ja käännellä. Miltä jokin nimi näyttää takaperin? Entä jos tavut vaihtavat paikkaa? K muuttuu G -kirjaimeksi?
3) Huomioi fantasiassa kulttuurin sisäinen nimeämiskäytäntö. Koko suuri fantasiamaailma tuskin käyttää foneettisesti samalta kuulostavia nimiä (onhan se mahdollista, mutta epätodennäköistä ja latteaa!).
4) Jos kirjassa on paljon henkilöitä, ei kannata nimetä heitä kovin samankuuloisilla (tai samalta näyttävillä) nimillä. Tämä koskee kaikkia lajityyppejä. Jos kirjan henkilöinä ovat Pete, Jere, Pera, Joni ja Vera, lukija on yhtä eksyksissä kuin Foon-Ald'Kerxzeraghin tai Gordfegrhjin kanssa. Kannattaa myös ajatella hommaansa kirjoittajana: henkilönsä nimeä saa todennäköisesti toistaa jokusen kerran käsikirjoituksensa aikana etenkin, jos kirjoittaa kolmannessa persoonassa.
5) Vaikka tosielämässä nimikaimoja riittää ja esimerkiksi puolalaisten kieli ja mieli taipuu sellaisiin nimiin kuin Kazimierz tai
6) Makustele nimeä. Lausu se ääneen, taivuta se. Mieti nimen piilomerkityksiä ja mielleyhtymiä. Tuoko se käsikirjoitukseen intertekstuaalisuutta, kuvastaako teemaa tai jotain muuta merkityksellistä? Ajattelen itse niin, että käsikirjoitukseen luotu hahmo on ikuinen -- kirjoittaja antaa sille elämän. Siksi mikään hutaistu ei kelpaa, nimen pitää olla juuri sopiva, oikea, henkilön arvoinen.
***
Mitä unohdin listalta? Olisi hauska kuulla, millaisia nimikokemuksia tai nimenluontikeinoja teillä on!
Minusta nimissä on edelleen jotain taianomaista. Joku voi kokea vahvasti, että oma nimi ei ole se "oikea" ja joillakin lempinimestä sukeutuu se, jolla oman itsensä tunnistaa.
Nimi on kai olemassa siksi, että se yksilöi meitä. Siksi on hassua, tai toisaalta hyvin kuvaavaa, että kaimoja löytyy yleensä runsaasti. Mutta nimi kuvaa myös jatkuvuutta: kuolleiden sukulaisten nimiä kierrätetään suvuissa. Aikakauteen sidotut muotinimet kertovat jotain ajasta ja tietenkin nimen antajista, vanhemmista.
Olen monen kirjoitetun hahmon vanhempi. En kykene edes aloittamaan tarinaa ilman, että tietäisin henkilöhahmojen nimet. Tiedän, että jotkut kirjoittaessaan nimeävät henkilönsä vaikka A:ksi ja B:ksi tai puhuttelevat heitä ammattinimikkeellä ja lopuksi lisäävät nimet, mutta minulta se ei onnistu. Tunnelma ja aloitus voivat kuplia sormenpäissä asti vaan sanojapa ei synny, kun ei ole nimiäkään.
Sama koskee oikeastaan myös käsikirjoitustenkin nimiä. En ole tainnut kirjoittaa mitään, millä ei olisi nimeä jo aivan alkuvaiheessa. Nimi on joskus muuttunut, ikään kuin täsmentynyt, mutta jokin kiintopiste on ollut olemassa.
Olen miettinyt tätä ja päätynyt seuraavanlaiseen ajatukseen: tarvitsen nimiä tunteakseni hahmot ja tunteakseni käsikirjoituksen; sitoutuakseni siihen. Kummassakin tapauksessa nimi kertoo jotain ytimestä, sielusta, jos halutaan ajatella. Vaikka nimi koostuu äänteistä,ja niiden yhdistelmistä, niistä syntyy mielessä jotain syvempää: mielikuvia, tunnetiloja, muistoja, mielleyhtymiä.
Kerään nimiä kaiken aikaa. Niitä putkahtelee mielipuuhani päiväunelmoinnin yhteydessä, lukiessa, elokuvissa ja aktiivisella hakemisellakin (Internet on täynnä nimilistoja!). Hautausmaita ei kannata ohittaa, jos halajaa hyvää nimimateriaalia. Minulla on tiedostoja ja vihko, jonne kerään nimet. Ne, jotka olen jo jossain käyttänyt, vedän yli, jotta en tulisi käyttäneeksi samaa tai liian samankaltaista nimeä jossain toisaalla.
Miten hyvä nimi luodaan?
Tässä muutama vinkki:
1) Valitse paikkaan ja aikaan sopiva nimi. Erityisen tärkeää kun kirjoittaa reaaliproosaa, mutta kannattaa pitää mielessä myös spefiä kirjoittaessa. Joskus englanninkielistä eeppistä fantasiaa lukiessa minua nyppii, jos tarinassa esiintyy kovin tutunkuuloisia heppuja, kuten Bob tai Adam. Dama ja Obb toimisivat heti paremmin.
2) Kuten edellä nähdään, nimiä kannattaa väännellä ja käännellä. Miltä jokin nimi näyttää takaperin? Entä jos tavut vaihtavat paikkaa? K muuttuu G -kirjaimeksi?
3) Huomioi fantasiassa kulttuurin sisäinen nimeämiskäytäntö. Koko suuri fantasiamaailma tuskin käyttää foneettisesti samalta kuulostavia nimiä (onhan se mahdollista, mutta epätodennäköistä ja latteaa!).
4) Jos kirjassa on paljon henkilöitä, ei kannata nimetä heitä kovin samankuuloisilla (tai samalta näyttävillä) nimillä. Tämä koskee kaikkia lajityyppejä. Jos kirjan henkilöinä ovat Pete, Jere, Pera, Joni ja Vera, lukija on yhtä eksyksissä kuin Foon-Ald'Kerxzeraghin tai Gordfegrhjin kanssa. Kannattaa myös ajatella hommaansa kirjoittajana: henkilönsä nimeä saa todennäköisesti toistaa jokusen kerran käsikirjoituksensa aikana etenkin, jos kirjoittaa kolmannessa persoonassa.
5) Vaikka tosielämässä nimikaimoja riittää ja esimerkiksi puolalaisten kieli ja mieli taipuu sellaisiin nimiin kuin Kazimierz tai
Krzysztof, kannattaa harkita kuinka monta konsonanttia (etenkin hieman vieraampaa) nimeen mahduttaa, ja jos sittenkin olisi viisasta, että romaanissa ei esiinny kahta samannimistä henkilöä. Numerot ja koodit niminä aiheuttavat yleensä lähinnä harmaita hiuksia sekä kirjoittajalle että lukijalle, joten niistä kannattaa pidättäytyä.
6) Makustele nimeä. Lausu se ääneen, taivuta se. Mieti nimen piilomerkityksiä ja mielleyhtymiä. Tuoko se käsikirjoitukseen intertekstuaalisuutta, kuvastaako teemaa tai jotain muuta merkityksellistä? Ajattelen itse niin, että käsikirjoitukseen luotu hahmo on ikuinen -- kirjoittaja antaa sille elämän. Siksi mikään hutaistu ei kelpaa, nimen pitää olla juuri sopiva, oikea, henkilön arvoinen.
***
Mitä unohdin listalta? Olisi hauska kuulla, millaisia nimikokemuksia tai nimenluontikeinoja teillä on!
13.8.2012
Etsi otsikosta virhe
Yksi lempiharrastuksiani on bongailla lehtien otsikoista oikeakielisyysvirheitä. Valitettavasti harrastus ei ole kovin vaativa ainakaan nettiversioiden suhteen.
Näin käy, kun objekti tippuu pois. Vakava aihe, mutta hupaista otsikko, olkaa hyvä:
Näin käy, kun objekti tippuu pois. Vakava aihe, mutta hupaista otsikko, olkaa hyvä:
10.8.2012
Tapahtumien yössä
Iltaunisena ihmisenä minun Tapahtumien yöni oli lähinnä Tapahtumien ilta, mutta antoisa siitä huolimatta. Toreja, esiintymisiä ja tapahtumia on onneksi ripotellen koko päivän. Keskityin tänä vuonna kirjailijoihin (kuinkas muutenkaan!).
Päivän ensimmäinen tärppi tuli puolivahingossa vastaan Akateemisessa kirjakaupassa, kun olin matkalla töistä kotiin. Anneli Kanto kertoi kiinnostuneelle yleisölle Futistyttö -sarjastaan, jonka päätösosa on juuri tullut kauppoihin. Suosittu sarja ei näillä näkymin ole saamassa jatkoa, mutta Annelin tietäen jotain uutta on varmasti kehitteillä. Vitsailinkin Annelille esiintymisen jälkeen, että olen ollut tänä vuonna kuuntelemassa häntä ainakin kolme kertaa ja jokaisella kerralla on ollut kyse eri kirjasta. Huikean tuotteliasta!
Kotona syödyn välipalan jälkeen suuntasin Suomalaiseen kirjakauppaan, jossa Kristiina Vuori puhui esikoiskirjastaan Näkijän tyttärestä. Haastattelija oli varsin hurmaantunut lukemastaan ja yleisöä oli mukavasti, vaikka koulujen alkamisen lähestymisen vuoksi penaalin ja ruutuvihkon ostajia riitti. Kuten etukäteen olin arvellut, Kaari Utrio -maininnasta ei tälläkään kertaa vältytty. Vuorta on monissa kirja-arvioissa ja haastatteluissa verrattu Utrioon ja tituleerattu tämän manttelin perijäksi. Aika hurjaa, sillä voisin kuvitella, että jos minua vaikka verrattaisiin johonkin fantasian suureen nimeen esikoisteokseni kohdalla, voisi hieman hirvittää, vaikka toki se hienoltakin tuntuisi. Vuori toivoikin, että voisi tulevilla kirjoillaan olla kunniaksi manttelille.
Haastattelun päätteeksi asetuin jonoon, jotta saisin signeerauksen omaan kappaleeseeni Näkijän tytärtä -- ja uskaltauduin kysymään, jos kirjailijatar ehtisi käymään kahvilla kanssani. Vuorihan kävi Oriveden opiston mestaruuskurssin vuosi minun jälkeeni, joten hän on eräänlainen opistokollega. Kahvittelu sopi, mutta sitä ennen haastatteluvuorossa oli Kaari Utrio, jota tietenkin piti jäädä seuraamaan.
Utrion Sunneva on järkälemäinen teos, jossa on samojen kansien välissä vuonna 1969 ilmestynyt Sunneva Jaarlintytär ja 1970 ilmestynyt Sunneva keisarin kaupungissa. Koska kummastakin on painos ollut loppu iät ja ajat ja lukijat ovat toivoneet saavansa niitä muullakin tavoin kuin hajakappaleina antikvariaattien hyllyiltä, Utrio päätti, että Sunnevan oli aika astua 2000 -luvulle. Kirjan kansi ainakin on ilahduttavan päivitetty versio: esimerkiksi Saran kirjat -blogissa pääsee vertaamaan uutta ja vanhoja. Myös kieliasua on uudistettu, sillä vuosikymmenten takaiseen yleisesti hyväksyttyyn proosaan kuului enemmän pluskvamperfekteja, mutkikkaita lauserakenteita ja persoonapronominin toistoa verbin yhteydessä. Nykyään proosassa suositaan imperfektiä, lauserakenteet pidetään suoraviivaisempina (etenkin seikkailuromaaneissa, josta Sunnevassakin on kyse) ja "minä olin" -lausahduksen sijaan riittää "olin". Muutoin tarina, juoni ja henkilöt ovat pysyneet ennallaan.
Opin sellaisenkin asian, että Sunneva oli ensimmäinen suomalainen seikkailuromaani, jonka pääosassa oli nainen!
(Utriolta kuulin myös, että sodassa tapahtuneesta raiskauksesta tuli sotarikos vasta vuonna 2008.)
Se pitää vielä mainita, että haastattelun alussa Kaari Utrio kehui vuolassanaisesti Kristiina Vuorta ja oli vakuuttunut esikoiskirjailijalta löytyvän ahkeruutta ja intohimoa historiallisten romaanien kirjoittamiseen jatkossakin. Hän osui varmasti oikeaan sanoessaan, että sitä työtä ei voi tehdä, ellei sitä rakasta.
***
Seitsemäksi (tai vähän yli) kiiruhdin Tulenkantajien kirjakauppaan Hämeenpuistoon. Naisten illassa oli esiintymässä Kristiina Wallin, jonka runokirjoissa on jotain samaa ruumiillista mystisyyttä, jota löysin Silene Lehdon esikoisrunokokoelmasta Hän lähti valaiden matkaan. Wallin luki runoja uusimmasta kirjastaan Kaikki metrit ja puut.
Seuraavaksi haastateltavana oli Johanna Sinisalo, jonka aivan juuri ilmestynyt teos Salattuja voimia kuulosti niin kiehtovalta keitokselta faktaa ja fiktiota, että hankin sen siltä seisomalta. Viimeksi luin Sinisalolta Linnun aivot -romaanin, ja patikointiteeman jatkeeksi tämä hyvin erilaisia, joskin patikkamatkoilla syntyneistä ideoista versovia, novelleja ja anekdootteja sisältävä teos tuntui sopivan. Haastattelijan nimi minulta unohtui, mutta täytyy sanoa, että hän hoiti pestinsä erittäin mainiosti ja esitti kysymyksiä, jotka eivät niitä aivan tavallisimpia ja ennalta-arvattavimpia kysymyksiä ole. Mielenkiinto säilyi koko ajan herpaantumatta. Lopuksi Sinisalo luki kirjasta yhden faktakertomuksen kokoelmastaan. (Faktakohdat ovat eri kirjasimilla ja niiden alkusivulla on "leima" faktapohjaisuuden todentamista varten. Heräsi kysymys, saako tällaisen leiman käyttäminen lukijan epäilemään lukemaansa entistä pahemmin. Monia tuntuu riivaavan epätietoisuus milloin tapahtuma on tosi ja milloin keksitty. Fantasiakirjailijana minua ei luonnollisesti haittaa, jos jokin on täysin keksittyä. Tekstin uskottavuus syntyy jostain muusta kuin "perustuu tositapahtumiin" -lausunnoista.)
Salattuja voimia -teoksessa ei tunneta genrerajoja: mukaan mahtuu kaikenlaista käytännön neuvoista aloitteleville patikoitsijoille aina kauhupiirteitä saavuttavaan tarinaan asti. Sinisalo sanoikin, että genre ei ole päämäärä, se on työväline. Tälle oli minunkin helppo nyökytellä. Kuten olen sanonut aiemmin, ei kirjoittaja valitse lajityyppiä vaan tarina, tapa jolla sen haluaa kertoa, määrää sen.
***
Tulenkantajien Naisten illassa oli Sinisalon jälkeen Rosa Meriläinen, jonka esikoisromaani Nainen punainen sijoittuu 1918 vuoden taistelujen Tampereeseen. Päähenkilönä on punakaartilainen Helmi. Meriläinen luki otteita kirjastaan ja minulle tuli kylmänväreitä, vaikka tilaisuudessa oli kuuma. Meriläinen oli loistavan eläytyvä lukija: hänestä näki, kuinka suuren vaikutuksen kirjan henkilöt olivat häneen tehneet ja miten kirjailija joutuu elämään hahmojensa tunteet. Luulen, että tämä on todella ravisuttava kirja.
Iltani päättyi hieman kesken, sillä vuorossa olisi ollut Salla Simukka ja hänen jälkeensä Vilja-Tuulia Huotarinen. Työpäivä takana ja seuraavan häämötys edessä vaativat kuitenkin suunnistamaan kotiin kohti. Ilta oli kuitenkin erittäin onnistunut uumoilevasta väsymyksestä huolimatta. Kirjailijakollegoita on aina mukava nähdä ja vaihtaa heidän kanssaan edes muutama sana.
Päivän ensimmäinen tärppi tuli puolivahingossa vastaan Akateemisessa kirjakaupassa, kun olin matkalla töistä kotiin. Anneli Kanto kertoi kiinnostuneelle yleisölle Futistyttö -sarjastaan, jonka päätösosa on juuri tullut kauppoihin. Suosittu sarja ei näillä näkymin ole saamassa jatkoa, mutta Annelin tietäen jotain uutta on varmasti kehitteillä. Vitsailinkin Annelille esiintymisen jälkeen, että olen ollut tänä vuonna kuuntelemassa häntä ainakin kolme kertaa ja jokaisella kerralla on ollut kyse eri kirjasta. Huikean tuotteliasta!
Kotona syödyn välipalan jälkeen suuntasin Suomalaiseen kirjakauppaan, jossa Kristiina Vuori puhui esikoiskirjastaan Näkijän tyttärestä. Haastattelija oli varsin hurmaantunut lukemastaan ja yleisöä oli mukavasti, vaikka koulujen alkamisen lähestymisen vuoksi penaalin ja ruutuvihkon ostajia riitti. Kuten etukäteen olin arvellut, Kaari Utrio -maininnasta ei tälläkään kertaa vältytty. Vuorta on monissa kirja-arvioissa ja haastatteluissa verrattu Utrioon ja tituleerattu tämän manttelin perijäksi. Aika hurjaa, sillä voisin kuvitella, että jos minua vaikka verrattaisiin johonkin fantasian suureen nimeen esikoisteokseni kohdalla, voisi hieman hirvittää, vaikka toki se hienoltakin tuntuisi. Vuori toivoikin, että voisi tulevilla kirjoillaan olla kunniaksi manttelille.
Haastattelun päätteeksi asetuin jonoon, jotta saisin signeerauksen omaan kappaleeseeni Näkijän tytärtä -- ja uskaltauduin kysymään, jos kirjailijatar ehtisi käymään kahvilla kanssani. Vuorihan kävi Oriveden opiston mestaruuskurssin vuosi minun jälkeeni, joten hän on eräänlainen opistokollega. Kahvittelu sopi, mutta sitä ennen haastatteluvuorossa oli Kaari Utrio, jota tietenkin piti jäädä seuraamaan.
Utrion Sunneva on järkälemäinen teos, jossa on samojen kansien välissä vuonna 1969 ilmestynyt Sunneva Jaarlintytär ja 1970 ilmestynyt Sunneva keisarin kaupungissa. Koska kummastakin on painos ollut loppu iät ja ajat ja lukijat ovat toivoneet saavansa niitä muullakin tavoin kuin hajakappaleina antikvariaattien hyllyiltä, Utrio päätti, että Sunnevan oli aika astua 2000 -luvulle. Kirjan kansi ainakin on ilahduttavan päivitetty versio: esimerkiksi Saran kirjat -blogissa pääsee vertaamaan uutta ja vanhoja. Myös kieliasua on uudistettu, sillä vuosikymmenten takaiseen yleisesti hyväksyttyyn proosaan kuului enemmän pluskvamperfekteja, mutkikkaita lauserakenteita ja persoonapronominin toistoa verbin yhteydessä. Nykyään proosassa suositaan imperfektiä, lauserakenteet pidetään suoraviivaisempina (etenkin seikkailuromaaneissa, josta Sunnevassakin on kyse) ja "minä olin" -lausahduksen sijaan riittää "olin". Muutoin tarina, juoni ja henkilöt ovat pysyneet ennallaan.
Opin sellaisenkin asian, että Sunneva oli ensimmäinen suomalainen seikkailuromaani, jonka pääosassa oli nainen!
(Utriolta kuulin myös, että sodassa tapahtuneesta raiskauksesta tuli sotarikos vasta vuonna 2008.)
Se pitää vielä mainita, että haastattelun alussa Kaari Utrio kehui vuolassanaisesti Kristiina Vuorta ja oli vakuuttunut esikoiskirjailijalta löytyvän ahkeruutta ja intohimoa historiallisten romaanien kirjoittamiseen jatkossakin. Hän osui varmasti oikeaan sanoessaan, että sitä työtä ei voi tehdä, ellei sitä rakasta.
***
Seitsemäksi (tai vähän yli) kiiruhdin Tulenkantajien kirjakauppaan Hämeenpuistoon. Naisten illassa oli esiintymässä Kristiina Wallin, jonka runokirjoissa on jotain samaa ruumiillista mystisyyttä, jota löysin Silene Lehdon esikoisrunokokoelmasta Hän lähti valaiden matkaan. Wallin luki runoja uusimmasta kirjastaan Kaikki metrit ja puut.
Seuraavaksi haastateltavana oli Johanna Sinisalo, jonka aivan juuri ilmestynyt teos Salattuja voimia kuulosti niin kiehtovalta keitokselta faktaa ja fiktiota, että hankin sen siltä seisomalta. Viimeksi luin Sinisalolta Linnun aivot -romaanin, ja patikointiteeman jatkeeksi tämä hyvin erilaisia, joskin patikkamatkoilla syntyneistä ideoista versovia, novelleja ja anekdootteja sisältävä teos tuntui sopivan. Haastattelijan nimi minulta unohtui, mutta täytyy sanoa, että hän hoiti pestinsä erittäin mainiosti ja esitti kysymyksiä, jotka eivät niitä aivan tavallisimpia ja ennalta-arvattavimpia kysymyksiä ole. Mielenkiinto säilyi koko ajan herpaantumatta. Lopuksi Sinisalo luki kirjasta yhden faktakertomuksen kokoelmastaan. (Faktakohdat ovat eri kirjasimilla ja niiden alkusivulla on "leima" faktapohjaisuuden todentamista varten. Heräsi kysymys, saako tällaisen leiman käyttäminen lukijan epäilemään lukemaansa entistä pahemmin. Monia tuntuu riivaavan epätietoisuus milloin tapahtuma on tosi ja milloin keksitty. Fantasiakirjailijana minua ei luonnollisesti haittaa, jos jokin on täysin keksittyä. Tekstin uskottavuus syntyy jostain muusta kuin "perustuu tositapahtumiin" -lausunnoista.)
Salattuja voimia -teoksessa ei tunneta genrerajoja: mukaan mahtuu kaikenlaista käytännön neuvoista aloitteleville patikoitsijoille aina kauhupiirteitä saavuttavaan tarinaan asti. Sinisalo sanoikin, että genre ei ole päämäärä, se on työväline. Tälle oli minunkin helppo nyökytellä. Kuten olen sanonut aiemmin, ei kirjoittaja valitse lajityyppiä vaan tarina, tapa jolla sen haluaa kertoa, määrää sen.
***
Tulenkantajien Naisten illassa oli Sinisalon jälkeen Rosa Meriläinen, jonka esikoisromaani Nainen punainen sijoittuu 1918 vuoden taistelujen Tampereeseen. Päähenkilönä on punakaartilainen Helmi. Meriläinen luki otteita kirjastaan ja minulle tuli kylmänväreitä, vaikka tilaisuudessa oli kuuma. Meriläinen oli loistavan eläytyvä lukija: hänestä näki, kuinka suuren vaikutuksen kirjan henkilöt olivat häneen tehneet ja miten kirjailija joutuu elämään hahmojensa tunteet. Luulen, että tämä on todella ravisuttava kirja.
Iltani päättyi hieman kesken, sillä vuorossa olisi ollut Salla Simukka ja hänen jälkeensä Vilja-Tuulia Huotarinen. Työpäivä takana ja seuraavan häämötys edessä vaativat kuitenkin suunnistamaan kotiin kohti. Ilta oli kuitenkin erittäin onnistunut uumoilevasta väsymyksestä huolimatta. Kirjailijakollegoita on aina mukava nähdä ja vaihtaa heidän kanssaan edes muutama sana.
Tunnisteet:
Anneli Kanto,
Johanna Sinisalo,
Kaari Utrio,
Kristiina Vuori,
Kristiina Wallin,
Rosa Meriläinen,
Salla Simukka,
Saran kirjat,
Silene Lehto,
Tapahtumien yö,
Tulenkantajat,
Vilja-Tuulia Huotarinen
7.8.2012
Onko kirja, jota myydään, kirja, jota luetaan?
Kirjoja julkaistaan myytäviksi. Toimittaminen, ulkoasu, painaminen ja markkinointi aiheuttavat kuluja, jotka helposti haukkaavat isomman summan kuin mitä teoksen kirjoittaja saa korvaukseksi. Kirjoittaja ei ajattele myyntiä tai markkinointia kirjoittaessaan. Ei sellaiseen ole tilaa pään sisällä, tarina vaatii kaiken. Mutta kun vuosien tai vähintään kuukausien työ on tyrkyllä kauppojen hyllyillä, tilaa pään sisälle alkaa muodostua.
Esikoiskirjailijana olen törmännyt kysymykseen "tiedätkö jo, kuinka paljon kirjaasi on myyty?". En tiedä. En ole saanut lukuja enkä vielä pyytänyt niitä. Oletan, että ne toimitetaan minulle sitten, kun on tekijänpalkkiotilitysten aika. Olen kirjailija, en kirjani kustantaja. Loppujen lopuksi tärkeintä minulle on se, että joku lukee kirjani ja pitää siitä. Haluan kirjoittaa hyvän kirjan, kertoa tarinan, joka viihdyttää ihmisiä. Paraneeko kirja tai tarina, jos sitä myydään paljon? En usko. Kustantaja toki taputtaa haltioissaan käsiään ja ehkä seuraavana vuonna kustannusohjelmaan mahtuu enemmän riskinottokirjoja kuin aiemmin, kirjailija saa leipänsä päälle muutakin kuin mielikuvitusmakkaraa ja tulevan käsikirjoituksen läpimeno on melko varmaa.
Menestys on asia, jota hanakasti mitataan kilpailuvoitoilla, -sijoituksilla, myyntiluvuilla ja medianäkyvyyden määrällä. Mutta jos on kirjoittanut kirjan, johon on tyytyväinen ja joka julkaistaan, eikö siinä ole menestystä tarpeeksi? Sillä kirjoittamalla hyvän kirjan voi olla varma siitä, että joku jossakin lukee sen ja hetken yhteys, jota ei muuten olisi, syntyy.
Kaikki muu on lopulta toissijaista.
Esikoiskirjailijana olen törmännyt kysymykseen "tiedätkö jo, kuinka paljon kirjaasi on myyty?". En tiedä. En ole saanut lukuja enkä vielä pyytänyt niitä. Oletan, että ne toimitetaan minulle sitten, kun on tekijänpalkkiotilitysten aika. Olen kirjailija, en kirjani kustantaja. Loppujen lopuksi tärkeintä minulle on se, että joku lukee kirjani ja pitää siitä. Haluan kirjoittaa hyvän kirjan, kertoa tarinan, joka viihdyttää ihmisiä. Paraneeko kirja tai tarina, jos sitä myydään paljon? En usko. Kustantaja toki taputtaa haltioissaan käsiään ja ehkä seuraavana vuonna kustannusohjelmaan mahtuu enemmän riskinottokirjoja kuin aiemmin, kirjailija saa leipänsä päälle muutakin kuin mielikuvitusmakkaraa ja tulevan käsikirjoituksen läpimeno on melko varmaa.
Menestys on asia, jota hanakasti mitataan kilpailuvoitoilla, -sijoituksilla, myyntiluvuilla ja medianäkyvyyden määrällä. Mutta jos on kirjoittanut kirjan, johon on tyytyväinen ja joka julkaistaan, eikö siinä ole menestystä tarpeeksi? Sillä kirjoittamalla hyvän kirjan voi olla varma siitä, että joku jossakin lukee sen ja hetken yhteys, jota ei muuten olisi, syntyy.
Kaikki muu on lopulta toissijaista.
5.8.2012
Novelliarvostelu Kosmoskynässä
Ensimmäinen julkaistu novellini Puhtaan lumen aikaan arvioitiin viimeisimmässä Kosmoskynässä.
Itse novellihan on luettavissa tammikuisesta Usvazinestä.
Kirjoittaminen jatkukoon!
Itse novellihan on luettavissa tammikuisesta Usvazinestä.
Kirjoittaminen jatkukoon!
2.8.2012
Lukija kohtaa kirjailijan ja kirjailija lukijan
On kaksi kohtaamisen päätyyppiä:
1) Suunnittelematon
2) Suunniteltu
Kun lukija kohtaa kirjailijan suunnittelemattomasti, hän ei yleensä saa mitään järkevää ulos suustaan. Ainakaan aluksi. Kun lukija tapaa kirjailijan suunnitellusti, huulien välistä karkaa ynähdys. Pääasiassa kohtaaminen koostuu tuijotuksesta, hätäisestä kättelystä ja päässä kaikuu hokema: apua-mitä-mä-nyt-sanon-en-just-nyt-muista-edes-sen-viimeisimmän-kirjan-nimeä-vaikka-luin-sitä-aamutunneille. Tai apua-mitä-mä-sanon-en-edes-ole-lukenut-siltä-mitään-mutta-se-on-voittanut-jotain-palkintoja-ja-kai-mun-pitäisi-olla-sitä-lukenut.
Kun kirjailija kohtaa lukijan suunnittelemattomasti, hän todennäköisesti vaikuttaa poissaolevalta ja hieman hassulta, sillä oivallus siitä, että omalle kirjalle todella löytyy lukijoita, on humalluttavan häkellyttävä. Kun kirjailija kohtaa lukijan suunnitellusti, hän on todella hermostunut. Entä jos lukija pettyy? Entä jos hän ei edes tunnista eteensä tupsahtavaa ihmistä kuvasta, joka kirjan kanteen on painettu?
Nämä kaksi roolia ovat tulleet ajankohtaisiksi nyt, kun olen tutustunut moniin kirjailijoihin, joiden teoksia olen lukenut, ja myös siltä osin, että Mifongin perinnön lukeneita on alkanut tulla vastaan. On oikeastaan melko huvittavaa, kuinka jäykäksi ja kömpelöksi tilanne voi mennä, kun kyseessä on kuitenkin vain kaksi ihmistä, jotka kohtaavat, ja sitähän tapahtuu luonnostaan päivittäin. Ilmi tulee, että kirjailija on fiktiota. Ihminen ei. Ja minulle lukijana tämä on joskus ollut hankala pala. Ihminen tulee liian lähelle, mutta kirjailija on kuva, jonka voi pitää kauempana ja olla liikaa sitä ajattelematta. Niin sen kuuluu tavallaan ollakin, koska kirjailijaa tärkeämpi on kirja.
Mutta kuinka paljon lukukokemukseen vaikuttaa kirjailijan tapaaminen? Entä kuinka paljon kirjoittamiseen vaikuttaa lukijan kohtaaminen?
Minulla on aavistus, että tällainen vuorovaikutus, jossa kirja ikään kuin häviää taka-alalle ja persoonat astuvat etualalle, voi olla voimakas, jopa leimaava, menneitä ja tulevia lukukokemuksia ajatellen. Sosiaalisessa mediassa kirjailija voi säilyttää fiktiivisyytensä, mutta kasvotusten se ei onnistu. Joidenkin kirjojen kanssa haluan pitää tiukan linjan ja vältän parhaani mukaan kohtaamasta kirjailijaa. Pelkään, että jos hänet tapaan, lukukokemukseni muisto muuttuu ja värittyy -- nimenomaan huonompaan. Tämä pelko on helkkarin hölmö, sillä pitäisihän minun tietää, että teos on enemmän kuin tekijänsä. Sitä luulisi, että kykenisi erottamaan nämä kaksi.
Ehkä jokin totuus piilee siinä, että lukijan mieli on ailahtelevainen ja kirjallinen tarjonta runsasta. Pienikin seikka voi heilauttaa viisarin punaiselle ja lukupinon järjestys muuttuu. Enkä haluaisi menettää yhtään hyvää kirjaa ennakkoluulojen tai olettamusten vuoksi.
Kirjailijalta tyylikkäin veto ehkä olisi pysytellä hiljaa ja taka-alalla. Antaa työnsä puhua puolestaan, kuten sanotaan.
Mutta tiedättekö mitä? Omalta kohdaltani olen huomannut olevani hyvin sosiaalinen olento, kun mennään kirjoittamisen puolelle. Jos en bloggaisi, verkostoituisi ja osallistuisi messuihin ja tapahtumiin, en koskaan olisi tavannut kaikkia teitä. Inspiraatio syntyy usein yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, mutta ihmisistä saa voimaa, perspektiiviä ja uskoa tekemiseensä.
Toivon siis tulevaisuudessakin runsaasti kohtaamisia. Riskeistä huolimatta.
Hyvät lukijat, miten teidän kohtaamisenne lukijoiden tai kirjailijoiden kanssa ovat sujuneet? Onko niitä ollut?
1) Suunnittelematon
2) Suunniteltu
Kun lukija kohtaa kirjailijan suunnittelemattomasti, hän ei yleensä saa mitään järkevää ulos suustaan. Ainakaan aluksi. Kun lukija tapaa kirjailijan suunnitellusti, huulien välistä karkaa ynähdys. Pääasiassa kohtaaminen koostuu tuijotuksesta, hätäisestä kättelystä ja päässä kaikuu hokema: apua-mitä-mä-nyt-sanon-en-just-nyt-muista-edes-sen-viimeisimmän-kirjan-nimeä-vaikka-luin-sitä-aamutunneille. Tai apua-mitä-mä-sanon-en-edes-ole-lukenut-siltä-mitään-mutta-se-on-voittanut-jotain-palkintoja-ja-kai-mun-pitäisi-olla-sitä-lukenut.
Kun kirjailija kohtaa lukijan suunnittelemattomasti, hän todennäköisesti vaikuttaa poissaolevalta ja hieman hassulta, sillä oivallus siitä, että omalle kirjalle todella löytyy lukijoita, on humalluttavan häkellyttävä. Kun kirjailija kohtaa lukijan suunnitellusti, hän on todella hermostunut. Entä jos lukija pettyy? Entä jos hän ei edes tunnista eteensä tupsahtavaa ihmistä kuvasta, joka kirjan kanteen on painettu?
Nämä kaksi roolia ovat tulleet ajankohtaisiksi nyt, kun olen tutustunut moniin kirjailijoihin, joiden teoksia olen lukenut, ja myös siltä osin, että Mifongin perinnön lukeneita on alkanut tulla vastaan. On oikeastaan melko huvittavaa, kuinka jäykäksi ja kömpelöksi tilanne voi mennä, kun kyseessä on kuitenkin vain kaksi ihmistä, jotka kohtaavat, ja sitähän tapahtuu luonnostaan päivittäin. Ilmi tulee, että kirjailija on fiktiota. Ihminen ei. Ja minulle lukijana tämä on joskus ollut hankala pala. Ihminen tulee liian lähelle, mutta kirjailija on kuva, jonka voi pitää kauempana ja olla liikaa sitä ajattelematta. Niin sen kuuluu tavallaan ollakin, koska kirjailijaa tärkeämpi on kirja.
Mutta kuinka paljon lukukokemukseen vaikuttaa kirjailijan tapaaminen? Entä kuinka paljon kirjoittamiseen vaikuttaa lukijan kohtaaminen?
Minulla on aavistus, että tällainen vuorovaikutus, jossa kirja ikään kuin häviää taka-alalle ja persoonat astuvat etualalle, voi olla voimakas, jopa leimaava, menneitä ja tulevia lukukokemuksia ajatellen. Sosiaalisessa mediassa kirjailija voi säilyttää fiktiivisyytensä, mutta kasvotusten se ei onnistu. Joidenkin kirjojen kanssa haluan pitää tiukan linjan ja vältän parhaani mukaan kohtaamasta kirjailijaa. Pelkään, että jos hänet tapaan, lukukokemukseni muisto muuttuu ja värittyy -- nimenomaan huonompaan. Tämä pelko on helkkarin hölmö, sillä pitäisihän minun tietää, että teos on enemmän kuin tekijänsä. Sitä luulisi, että kykenisi erottamaan nämä kaksi.
Ehkä jokin totuus piilee siinä, että lukijan mieli on ailahtelevainen ja kirjallinen tarjonta runsasta. Pienikin seikka voi heilauttaa viisarin punaiselle ja lukupinon järjestys muuttuu. Enkä haluaisi menettää yhtään hyvää kirjaa ennakkoluulojen tai olettamusten vuoksi.
Kirjailijalta tyylikkäin veto ehkä olisi pysytellä hiljaa ja taka-alalla. Antaa työnsä puhua puolestaan, kuten sanotaan.
Mutta tiedättekö mitä? Omalta kohdaltani olen huomannut olevani hyvin sosiaalinen olento, kun mennään kirjoittamisen puolelle. Jos en bloggaisi, verkostoituisi ja osallistuisi messuihin ja tapahtumiin, en koskaan olisi tavannut kaikkia teitä. Inspiraatio syntyy usein yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, mutta ihmisistä saa voimaa, perspektiiviä ja uskoa tekemiseensä.
Toivon siis tulevaisuudessakin runsaasti kohtaamisia. Riskeistä huolimatta.
Hyvät lukijat, miten teidän kohtaamisenne lukijoiden tai kirjailijoiden kanssa ovat sujuneet? Onko niitä ollut?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)