Puhetta nuortenkirjoista

Blogiani pitempään seuranneet tietänevät nuivan ja epäilevän kantani kirjallisuuden ikäluokittelemiseen. On varmasti totta, että se helpottaa kirjastojen, kustantamoiden ja kirjakauppojen toimintaa monellakin tapaa. Kirjastot joutuvat luokittelemaan löytääkseen, kustantamot luokittelevat kohdentaakseen markkinointiaan ja kirjakaupat luokittelevat helpottaakseen myyjiensä työtä. Näin siis hyvin pelkistetysti ja suoraviivaistetusti.

Olen silti sitä mieltä, että ikäluokittelu ei auta itse kirjaa löytämään kaikkia niitä lukijoita, jotka siitä voisivat vaikuttua.

Viikon sisään olen katsonut Yle Areenasta kaksi kirjallisuuspätkää, joissa on puhe ollut nuortenkirjoista. Aamu-tv:ssä keskiviikkona oli vierailemassa kirjailija Siri Kolu sekä Petra Kakko Akateemisesta kirjakaupasta, ja torstaina haastateltiin Salla Simukkaa Aamun kirjassa. Kannattaa käydä katsomassa haastattelut, Siri ja Salla puhuvat viisaita!

Asia joka kuitenkin jäi kaivelemaan mieltäni näiden katsomisen jälkeen oli se tapa, jolla nuortenkirjoista puhuttiin. Itse kirjoja, niiden teemoja, aiheita ja henkilöhahmoja sivuttiin hyvin lyhyesti ja pintapuolisesti. Enemmän oli puhetta siitä, mistä nuorille saa kirjoittaa, mitä nuoret haluavat lukea ja voiko nuorille kirjoittaa niin tai näin. Kuulemma edelleen yksi yleisimpiä kysymyksiä nuorille tai lapsille kirjoittaville on miksi. Miksi kirjoitat nuorille?

Siis mitä hemmettiä? Oletteko kuulleet aikuisten romaaneja kirjoittavien kohdalla näitä kysymyksiä: Mistä aikuiset haluavat lukea? Miksi kirjoitat aikuisille? Mistä aikuisille saa kirjoittaa?

Eikö kuulosta naurettavalta? Niin minustakin.

Miksi siis nuortenkirjojen kohdalla näitä kysytään?

***

Lapsia ja nuoria pitää suojella. Ehkä tämä on tausta-ajatuksena siellä jossakin yllämainittuja kysymyksiä kysyvän pääkopassa. Ehkä me tunnistamme hyvin vaistomaisesti kirjallisuudessa piilevän valtavan voiman ja vaikutusvallan, ja pelkäämme että lapsi tai nuori vahingoittuu kirjoitetusta tai ääneenluetusta sanasta.

En oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Lapsen ja nuoren elämä voi olla hyvin raaka ja raadollinen. Edes nykypäivänä ei kaikilla ole mahdollisuutta kasvaa pumpulissa kultalusikkaa imeskellen. Lapsia ja nuoria raiskataan, hakataan ja kiusataan. He kokevat menetyksiä, surua, kateutta, pettymyksiä, stressiä, ulkonäköpaineita, menestymisen pakkoa. He sairastuvat ja voivat kuolla. He näkevät väkivaltaa ja seksiä ja sotaa televisiosta, lehdistä, mainoksista ja internetistä. He ovat suurten kysymysten äärellä, he ovat kysymyksiä täynnä.

Lapset ja nuoret ovat ihmisiä eikä elämä ala vasta kun tulee täysi-ikäiseksi.

Kysytään siis uudelleen: mistä nuorille saa kirjoittaa?

Kaikesta. Elämästä. He kokevat sitä joka päivä, ihan niin kuin aikuisetkin. Myös sen puolen, joka satuttaa.

***

Nyt minua pännii se, että kirjoitin tuossa ylempänä lapsista ja nuorista kuin homogeenisenä joukkona. Niputtaminen tympii, mutta ei sitä voi välttääkään kun kyseessä on nämä kaksi kirjallisuuden suurta ikäryhmää. Lapset ja nuoret sekä aikuiset. (Missäs vanhukset luuraavat?)

Nuortenkirjailijoille osoitetut hassut kysymykset mistä saa kirjoittaa, miksi kirjoitat ja mistä nuoret haluavat lukea kumpuavat uskoakseni juuri tästä ajatuksesta, joka aikuisiällä tuntuu hiipivän aivojen ydinnesteisiin: että nuoret olisivat jokin yhtenäinen joukko. Väärällä tavalla aikuistumisenhan tunnistaa juuri siitä, että alkaa narista nuorista, niiden käyttäytymisestä, huliganismista, laiskuudesta ja vastuuttomuudesta. Aina ne nuoret ja juuri tuollaisia ne nuoret.

Ja yllätys, yllätys: jokainen nuori on yksilö, omanlaisensa ihminen, jonka kiinnostuksenkohteet kirjallisuudessakaan eivät ole samanlaiset kuin kaikkien ikätovereidensa. Eikös sitä juuri yritetä nuorille viestittää? Että jokainen on ihmisenä ainutlaatuinen ja arvokas? Ei vain ikäryhmänsä kasvoton osa.

Brothers Grimm, Sisters Grimmer*

On esiintymisiä, joista ei tiedä meneekö sinne viihtyäkseen vai viihdyttääkseen -- parhaassa tapauksessa tietysti molempia. Juuri tällainen tapaus oli eilinen Aikuiset satumaassa -ilta Tulenkantajien kirjakaupalla. Kiitos järjestäjille ja kaikille mukana olleille vielä kerran!

                                               (c) Veli-Matti  Rintala

Meitä satumaisia tätejä (vai pitäisikö sanoa valepukuisia eukkoja) oli kehotettu miettimään lempisatujamme sekä satujen vaikutusta kirjoittamiseemme ylipäätään. Keskustelemassa olivat Johanna Sinisalo, Sari Peltoniemi ja Salla Simukka itseni lisäksi.

                                                                                               (c) Veli-Matti  Rintala

Sinisalo ja Peltoniemi nostivat esiin Joel Lehtosen kirjan Tarulinna, joka oli tehnyt vaikutuksen lapsena. Yhtä satua ylitse muiden heiltä ei oikein löytynyt, mutta Peltoniemi mainitsi erikseen Grimmin saduista tutun Valkoisen käärmeen, jonka runsaus ihastutti -- sadusta löytyy kaikkea mitä ikinä vain voi kuvitella! Simukan valinta osui Lumikkiin, mikä ei liene lainkaan ihmeellistä ottaen huomioon hänen uusimman romaaninsa ja trilleritrilogian aloituksen Punainen kuin veri, joka alkaa kiehtovalla leikkauksella Lumikki-sadusta nykyhetkeen.

Entä oma suosikkisatuni? Hamelnin pillipiipari. Jostakin syystä saksalainen kertomus kylästä, jonka valtaavat rotat ja ahneus sillä seurauksella, että kaikki lapset yhtä lukuun ottamatta riistetään vanhemmiltaan, on jäänyt lähtemättömästi muistiin ja pysynytkin siellä.

Keskustelussa nousi esille huomio, että usein juuri ne sadut, joissa on jotain erityisen häiritsevää, ovat piirtyneet lapsena mieleen. Mahtaako aikuisen mieltä ravisuttaa yhtä voimakkaasti yksikään satu?

***

Satujen merkitystä lienee mahdoton erottaa omasta kirjoittamisestaan. Ovathan ne kuitenkin koko ihmiskunnan yleinen (joskaan ei välttämättä yhteinen) tarina- ja kertomusperintö, joka totuttaa jo pienestä lapsesta lähtien hyvän tarinan rakenteisiin, toiston merkitykseen, samaistumisen mahdollisuuksiin ja toimiviin juonenkäänteisiin. Satujen materiaali on vapaasti kenen tahansa käytettävissä ja muokattavissa, niissä ei tekijänoikeuksia penätä.

Kirjoittajan on kuitenkin hyvä huomata, että sadun vangiksi ei tarvitse jäädä, jotta siitä saisi parhaan hyödyn. Kuten Simukka sanoi, Lumikki-sadun uusi versio ei välttämättä vaadi ilkeää äitipuolta. Voisi olla vaikka niin, että Lumikki onkin uusioperheen ilkeä ja mustasukkainen osapuoli, jonka tekemisiä äitipuolella on hyvä syy seurata peilin kautta -- tämä versiointi löytyy Sinisalon esittelemästä kirjasta Snow White, Blood Red, joka on Ellen Datlow'n ja Terri Windlingin toimittama antologia kahdenkymmenen vuoden takaa.

                                                                                                 (c) Veli-Matti  Rintala

Käynnissä on paraikaa jonkinlainen satubuumi: elokuvissa, televisiossa ja kirjoissa käytetään kilvan hyväksi perinteisiä satuja. Mistä se mahtaa johtua? Onko aikuisillekin koittanut nyt niin synkeät ajat, että mieli halajaa takaisin huolettomaan lapsuuteen ja sen aikaisten iltasatujen pariin?

Tuskin sentään, ainakin jos heille luettiin Grimmin satuja -- aikuisten satuilta Tulenkantajillakin olisi voinut päättyä verisesti, kun seinälle ripustettu kaarisaha tuli kolinalla alas. Nyt elämää pääsi jokainen kuitenkin jatkamaan loppuun asti. Onnellisena? Se jääköön kerrottavaksi.


*otsikko viittaa Grimmin veljesten lisäksi Johanna Sinisalon toiseen lukuvinkkiin Tanith Leen novellikokoelmaan Red As Blood, Or Tales from the Sisters Grimmer

Satujen siiville

Huomenna keskiviikkona me aikuiset lennähdämme satujen siiville!

Fantasiakirjoittaja saa silloin tällöin kuulla vertautuvansa satusetään, mutta tämähän ei pidä ollenkaan paikkaansa. Fantasian perinteet ovat toki saduissa, mutta nykyfantasiassa satuäidin nisistä on vieroituttu hyvän aikaa sitten. Mikään ei kuitenkaan estä hyödyntämästä satuja -- oli kirjallisuudenlaji sitten mikä tahansa.

Jos olet lähistöllä, kannattaa tulla kuuntelemaan! Kirjoitan kyllä blogiini jonkinlaisen raportin, ja haluan jatkaa kiinnostavan aiheen pohtimista muutenkin, mutta parhaimman annin saa kun tulee itse paikan päälle.

Sitä ennen kuulisin mielelläni: mikä on sinun lempisatusi? Miksi?

Tapahtumien yössä

Iltaunisena ihmisenä minun Tapahtumien yöni oli lähinnä Tapahtumien ilta, mutta antoisa siitä huolimatta. Toreja, esiintymisiä ja tapahtumia on onneksi ripotellen koko päivän. Keskityin tänä vuonna kirjailijoihin (kuinkas muutenkaan!).

Päivän ensimmäinen tärppi tuli puolivahingossa vastaan Akateemisessa kirjakaupassa, kun olin matkalla töistä kotiin. Anneli Kanto kertoi kiinnostuneelle yleisölle Futistyttö -sarjastaan, jonka päätösosa on juuri tullut kauppoihin. Suosittu sarja ei näillä näkymin ole saamassa jatkoa, mutta Annelin tietäen jotain uutta on varmasti kehitteillä. Vitsailinkin Annelille esiintymisen jälkeen, että olen ollut tänä vuonna kuuntelemassa häntä ainakin kolme kertaa ja jokaisella kerralla on ollut kyse eri kirjasta. Huikean tuotteliasta!

Kotona syödyn välipalan jälkeen suuntasin Suomalaiseen kirjakauppaan, jossa Kristiina Vuori puhui esikoiskirjastaan Näkijän tyttärestä. Haastattelija oli varsin hurmaantunut lukemastaan ja yleisöä oli mukavasti, vaikka koulujen alkamisen lähestymisen vuoksi penaalin ja ruutuvihkon ostajia riitti. Kuten etukäteen olin arvellut, Kaari Utrio -maininnasta ei tälläkään kertaa vältytty. Vuorta on monissa kirja-arvioissa ja haastatteluissa verrattu Utrioon ja tituleerattu tämän manttelin perijäksi. Aika hurjaa, sillä voisin kuvitella, että jos minua vaikka verrattaisiin johonkin fantasian suureen nimeen esikoisteokseni kohdalla, voisi hieman hirvittää, vaikka toki se hienoltakin tuntuisi. Vuori toivoikin, että voisi tulevilla kirjoillaan olla kunniaksi manttelille.

Haastattelun päätteeksi asetuin jonoon, jotta saisin signeerauksen omaan kappaleeseeni Näkijän tytärtä -- ja uskaltauduin kysymään, jos kirjailijatar ehtisi käymään kahvilla kanssani. Vuorihan kävi Oriveden opiston mestaruuskurssin vuosi minun jälkeeni, joten hän on eräänlainen opistokollega. Kahvittelu sopi, mutta sitä ennen haastatteluvuorossa oli Kaari Utrio, jota tietenkin piti jäädä seuraamaan.

Utrion Sunneva on järkälemäinen teos, jossa on samojen kansien välissä vuonna 1969 ilmestynyt Sunneva Jaarlintytär ja 1970 ilmestynyt Sunneva keisarin kaupungissa. Koska kummastakin on painos ollut loppu iät ja ajat ja lukijat ovat toivoneet saavansa niitä muullakin tavoin kuin hajakappaleina antikvariaattien hyllyiltä, Utrio päätti, että Sunnevan oli aika astua 2000 -luvulle. Kirjan kansi ainakin on ilahduttavan päivitetty versio: esimerkiksi Saran kirjat -blogissa pääsee vertaamaan uutta ja vanhoja. Myös kieliasua on uudistettu, sillä vuosikymmenten takaiseen yleisesti hyväksyttyyn proosaan kuului enemmän pluskvamperfekteja, mutkikkaita lauserakenteita ja persoonapronominin toistoa verbin yhteydessä. Nykyään proosassa suositaan imperfektiä, lauserakenteet pidetään suoraviivaisempina (etenkin seikkailuromaaneissa, josta Sunnevassakin on kyse) ja "minä olin" -lausahduksen sijaan riittää "olin". Muutoin tarina, juoni ja henkilöt ovat pysyneet ennallaan.

Opin sellaisenkin asian, että Sunneva oli ensimmäinen suomalainen seikkailuromaani, jonka pääosassa oli nainen!

(Utriolta kuulin myös, että sodassa tapahtuneesta raiskauksesta tuli sotarikos vasta vuonna 2008.)

Se pitää vielä mainita, että haastattelun alussa Kaari Utrio kehui vuolassanaisesti Kristiina Vuorta ja oli vakuuttunut esikoiskirjailijalta löytyvän ahkeruutta ja intohimoa historiallisten romaanien kirjoittamiseen jatkossakin. Hän osui varmasti oikeaan sanoessaan, että sitä työtä ei voi tehdä, ellei sitä rakasta.

***

Seitsemäksi (tai vähän yli) kiiruhdin Tulenkantajien kirjakauppaan Hämeenpuistoon. Naisten illassa oli esiintymässä Kristiina Wallin, jonka runokirjoissa on jotain samaa ruumiillista mystisyyttä, jota löysin Silene Lehdon esikoisrunokokoelmasta Hän lähti valaiden matkaan. Wallin luki runoja uusimmasta kirjastaan Kaikki metrit ja puut.

Seuraavaksi haastateltavana oli Johanna Sinisalo, jonka aivan juuri ilmestynyt teos Salattuja voimia kuulosti niin kiehtovalta keitokselta faktaa ja fiktiota, että hankin sen siltä seisomalta. Viimeksi luin Sinisalolta Linnun aivot -romaanin, ja patikointiteeman jatkeeksi tämä hyvin erilaisia, joskin patikkamatkoilla syntyneistä ideoista versovia, novelleja ja anekdootteja sisältävä teos tuntui sopivan. Haastattelijan nimi minulta unohtui, mutta täytyy sanoa, että hän hoiti pestinsä erittäin mainiosti ja esitti kysymyksiä, jotka eivät niitä aivan tavallisimpia ja ennalta-arvattavimpia kysymyksiä ole. Mielenkiinto säilyi koko ajan herpaantumatta. Lopuksi Sinisalo luki kirjasta yhden faktakertomuksen kokoelmastaan. (Faktakohdat ovat eri kirjasimilla ja niiden alkusivulla on "leima" faktapohjaisuuden todentamista varten. Heräsi kysymys, saako tällaisen leiman käyttäminen lukijan epäilemään lukemaansa entistä pahemmin. Monia tuntuu riivaavan epätietoisuus milloin tapahtuma on tosi ja milloin keksitty. Fantasiakirjailijana minua ei luonnollisesti haittaa, jos jokin on täysin keksittyä. Tekstin uskottavuus syntyy jostain muusta kuin "perustuu tositapahtumiin" -lausunnoista.)

Salattuja voimia -teoksessa ei tunneta genrerajoja: mukaan mahtuu kaikenlaista käytännön neuvoista aloitteleville patikoitsijoille aina kauhupiirteitä saavuttavaan tarinaan asti. Sinisalo sanoikin, että genre ei ole päämäärä, se on työväline. Tälle oli minunkin helppo nyökytellä. Kuten olen sanonut aiemmin, ei kirjoittaja valitse lajityyppiä vaan tarina, tapa jolla sen haluaa kertoa, määrää sen.

***

Tulenkantajien Naisten illassa oli Sinisalon jälkeen Rosa Meriläinen, jonka esikoisromaani Nainen punainen sijoittuu 1918 vuoden taistelujen Tampereeseen. Päähenkilönä on punakaartilainen Helmi. Meriläinen luki otteita kirjastaan ja minulle tuli kylmänväreitä, vaikka tilaisuudessa oli kuuma. Meriläinen oli loistavan eläytyvä lukija: hänestä näki, kuinka suuren vaikutuksen kirjan henkilöt olivat häneen tehneet ja miten kirjailija joutuu elämään hahmojensa tunteet. Luulen, että tämä on todella ravisuttava kirja.

Iltani päättyi hieman kesken, sillä vuorossa olisi ollut Salla Simukka ja hänen jälkeensä Vilja-Tuulia Huotarinen. Työpäivä takana ja seuraavan häämötys edessä vaativat kuitenkin suunnistamaan kotiin kohti. Ilta oli kuitenkin erittäin onnistunut uumoilevasta väsymyksestä huolimatta. Kirjailijakollegoita on aina mukava nähdä ja vaihtaa heidän kanssaan edes muutama sana.

Tampereen Kirjamessuilla sunnuntaina

Antaa kuvien puhua puolestaan:

Päivän avasi lastenkirjapaneeli. Kirjailijat vasemmalta oikealle:
Sini Ezer, Magdalena Hai ja Anneli Kanto. Haastattelijana Taija Tuominen.

Ihastuttava Magdalena Hai kertoi esikoisteoksestaan Mörkö Möö ja Mikko Pöö. Uusi aluevaltaus on viittä vaille valmis: seuraava teos Kerjäläisprinsessa tuo syyskesällä Steampunk-henkistä retroscifiä spefinälkäisten kirjahyllyyn.

Anneli Kanto kuvasi eläväisesti kirjansa päähenkilöä, kaksivuotiasta ja omatahtoista Kastehelmiä. Teos on kolmas Viisi villiä Virtasta -sarjasta. Neljäs osa on tulossa syksyllä.

Kun messuväkeä alkoi virrata halleissa runsaammin, Voima-lavalla haastateltiin Salla Simukkaa Jäljellä-teoksesta. Sisarteos Toisaalla tulee syksyllä, joten jatkoa kaipaavat saavat ripeästi luettavaa.

Kello kahden jälkeen herttainen kirjailija Saara Henriksson sanaili kauniisti valaista ja laulusta ja valaiden laulun tulevaisuudesta. Viime vuonna ilmestynyt esikoiskirja saa pian seuraa Linnunpainosta, joka ilmestyy kauppoihin syksyllä.

Salaviekas valokuvaaja ikuisti kirjailijattaren signeeraushetken kuhisevassa Rosebud-kirjakaupassa.

Sitten olikin vuorossa nuortenkirjapaneeli, josta myös fantasiapaneelina puhuttiin. Allekirjoittanut pääsi vähän liikaakin valokeilaan, kun lamppu hohkasi suoraan naamaan. Osallistujat vasemmalta oikealle: Päivi Lukkarila, Hanna van der Steen ja minä. Kiperiä kysymyksiä esitti jälleen Taija Tuominen.

Kirjailija Hanna van der Steen lukemassa otetta Tähtisilmät -sarjan toisesta osasta, Kirouksesta.

Kun tuli aika vetäytyä signeerauspisteelle Rosebudin osastolle paneelin jälkeen, huomasimme Michael Monroen vieneen pöydän ja tuolin. 

Vaan eipä hätää! Käyhän se nimikirjoittaminen näinkin. Hieman on muuten toisenlaiset puitteet rokkistaroilla ja sofioksasilla: Michaelin taakse seinään oli kirjoitettu käsin lappu, josta kävi ilmi mihin kellonaikaan asti hän nimmareitaan jakelee. Jonon viimeiset käännytettiin tylysti pois.

                                                                            ***

Summa summarum: Messuilusta jäi oikein mukava fiilis. Kirjoittamisesta ja kirjoista on aina kiva puhua. Erityisen hauskaa oli tavata kirjailijakollegoita ja taisin saada muutaman lukijankin -- terveiset vain Elsalle, joka uskaltautui pyytämään nimikirjoitukseni! :)