Puhetta nuortenkirjoista

Blogiani pitempään seuranneet tietänevät nuivan ja epäilevän kantani kirjallisuuden ikäluokittelemiseen. On varmasti totta, että se helpottaa kirjastojen, kustantamoiden ja kirjakauppojen toimintaa monellakin tapaa. Kirjastot joutuvat luokittelemaan löytääkseen, kustantamot luokittelevat kohdentaakseen markkinointiaan ja kirjakaupat luokittelevat helpottaakseen myyjiensä työtä. Näin siis hyvin pelkistetysti ja suoraviivaistetusti.

Olen silti sitä mieltä, että ikäluokittelu ei auta itse kirjaa löytämään kaikkia niitä lukijoita, jotka siitä voisivat vaikuttua.

Viikon sisään olen katsonut Yle Areenasta kaksi kirjallisuuspätkää, joissa on puhe ollut nuortenkirjoista. Aamu-tv:ssä keskiviikkona oli vierailemassa kirjailija Siri Kolu sekä Petra Kakko Akateemisesta kirjakaupasta, ja torstaina haastateltiin Salla Simukkaa Aamun kirjassa. Kannattaa käydä katsomassa haastattelut, Siri ja Salla puhuvat viisaita!

Asia joka kuitenkin jäi kaivelemaan mieltäni näiden katsomisen jälkeen oli se tapa, jolla nuortenkirjoista puhuttiin. Itse kirjoja, niiden teemoja, aiheita ja henkilöhahmoja sivuttiin hyvin lyhyesti ja pintapuolisesti. Enemmän oli puhetta siitä, mistä nuorille saa kirjoittaa, mitä nuoret haluavat lukea ja voiko nuorille kirjoittaa niin tai näin. Kuulemma edelleen yksi yleisimpiä kysymyksiä nuorille tai lapsille kirjoittaville on miksi. Miksi kirjoitat nuorille?

Siis mitä hemmettiä? Oletteko kuulleet aikuisten romaaneja kirjoittavien kohdalla näitä kysymyksiä: Mistä aikuiset haluavat lukea? Miksi kirjoitat aikuisille? Mistä aikuisille saa kirjoittaa?

Eikö kuulosta naurettavalta? Niin minustakin.

Miksi siis nuortenkirjojen kohdalla näitä kysytään?

***

Lapsia ja nuoria pitää suojella. Ehkä tämä on tausta-ajatuksena siellä jossakin yllämainittuja kysymyksiä kysyvän pääkopassa. Ehkä me tunnistamme hyvin vaistomaisesti kirjallisuudessa piilevän valtavan voiman ja vaikutusvallan, ja pelkäämme että lapsi tai nuori vahingoittuu kirjoitetusta tai ääneenluetusta sanasta.

En oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Lapsen ja nuoren elämä voi olla hyvin raaka ja raadollinen. Edes nykypäivänä ei kaikilla ole mahdollisuutta kasvaa pumpulissa kultalusikkaa imeskellen. Lapsia ja nuoria raiskataan, hakataan ja kiusataan. He kokevat menetyksiä, surua, kateutta, pettymyksiä, stressiä, ulkonäköpaineita, menestymisen pakkoa. He sairastuvat ja voivat kuolla. He näkevät väkivaltaa ja seksiä ja sotaa televisiosta, lehdistä, mainoksista ja internetistä. He ovat suurten kysymysten äärellä, he ovat kysymyksiä täynnä.

Lapset ja nuoret ovat ihmisiä eikä elämä ala vasta kun tulee täysi-ikäiseksi.

Kysytään siis uudelleen: mistä nuorille saa kirjoittaa?

Kaikesta. Elämästä. He kokevat sitä joka päivä, ihan niin kuin aikuisetkin. Myös sen puolen, joka satuttaa.

***

Nyt minua pännii se, että kirjoitin tuossa ylempänä lapsista ja nuorista kuin homogeenisenä joukkona. Niputtaminen tympii, mutta ei sitä voi välttääkään kun kyseessä on nämä kaksi kirjallisuuden suurta ikäryhmää. Lapset ja nuoret sekä aikuiset. (Missäs vanhukset luuraavat?)

Nuortenkirjailijoille osoitetut hassut kysymykset mistä saa kirjoittaa, miksi kirjoitat ja mistä nuoret haluavat lukea kumpuavat uskoakseni juuri tästä ajatuksesta, joka aikuisiällä tuntuu hiipivän aivojen ydinnesteisiin: että nuoret olisivat jokin yhtenäinen joukko. Väärällä tavalla aikuistumisenhan tunnistaa juuri siitä, että alkaa narista nuorista, niiden käyttäytymisestä, huliganismista, laiskuudesta ja vastuuttomuudesta. Aina ne nuoret ja juuri tuollaisia ne nuoret.

Ja yllätys, yllätys: jokainen nuori on yksilö, omanlaisensa ihminen, jonka kiinnostuksenkohteet kirjallisuudessakaan eivät ole samanlaiset kuin kaikkien ikätovereidensa. Eikös sitä juuri yritetä nuorille viestittää? Että jokainen on ihmisenä ainutlaatuinen ja arvokas? Ei vain ikäryhmänsä kasvoton osa.

Lasten kirjat ja nuorten kirjat

Bookplus -nettikirjakaupan sivuilla Mifongin perintö on lipsahtanut lastenkirjoihin. Ei fantasiaan ollenkaan. Voe hyvänen aika. Onkohan niin, että koska lasten ja nuorten kirjat niputetaan yleensä yhteen lanu-kirjoiksi, se voi aiheuttaa tällaisia sekaannuksia? Vai onko tämä vain fantasiakirjojen ongelma?

Blogimaailmassa on jonkin verran ollut kirjoittelua siitä, että "nuoret aikuiset" -kategoria saattaisi olla hivuttautumassa kotimaankin kirjallisuuskenttään. Nuoret aikuiset vain alkavat olla aika nuoria. Jo alakouluikäiset haluavat, että heitä kutsutaan nuoriksi. Kukaan ei halua olla lapsi. (Ja toisaalta olen mieltänyt itseni nuoreksi aikuiseksi siitä pitäen, kun täytin 18 vuotta.)

Jos aikuista sanotaan lapseksi, sillä ei yleensä tarkoiteta mitään hyvää. Silti jokainen aikuinen on joskus ollut lapsi ja se lapsi on hänestä löydettävissä (ainakin toivottavasti!) edelleen. Millainen on aikuinen, joka on unohtanut lapsuuden kokemuksen?

Lapsille ja nuorille kirjoittavat ovat listanneet ainakin näitä syiksi, miksi kirjoittavat juuri tälle ikäryhmälle (Jostain syystä heiltä aina kysytään, miksi he kirjoittavat lapsille ja nuorille -- olenkohan koskaan kuullut kenenkään kysyvän, miksi joku kirjoittaa aikuisille?):
- koska se on kivaa
- lapset ja nuoret antavat aikuisia rehellisempää palautetta
- on innostavaa ja piristävää kirjoittaa elämänjaksosta, jolloin tapahtuu monenlaisia "ekoja kertoja"
- nuoriin lukijoihin on mahdollista vaikuttaa syvemmin -- toisin sanoen lukukokemukset ovat usein juuri nuorena hyvinkin mullistavia
- lasten ja nuorten kirjoja on mahdollista kirjoittaa useampia vuodessa.

Ehkä tärkeämpää olisi kuitenkin tunnistaa, että  monet kirjailijat eivät tietoisesti valitse kirjoittavansa jollekin ikäryhmälle. He kertovat tarinan ja kustantaja päättää mihin se lokeroidaan. "Lapset ja nuoret" ovat jossain määrin mielestäni hankalan laaja ryhmä. Mitä yhteistä on esimerkiksi kahdeksanvuotiaalla ja viisitoistavuotiaalla? Ei välttämättä mitään. Ihan yhtä lailla kuin yleisen kirjallisuuden puolella, iällä ei ole suurin merkitys sille, mitä lukee. Aihepiirillä ja lajityypillä on enemmän.

Valistuneimmat kirjallisuudennautiskelijat varmasti tietävät raja-aitojen keinotekoisuuden ja osaavat etsiä luettavansa ilman ikäluokitteluun perustuvia ennakkoluuloja, mutta satunnaisilta kirjallisuuden kuluttajilta tai niiltä, joita kirja-alan kiemurat eivät syvemmin kiinnosta, nämä karsinat voivat piilottaa kirjoja, joista he löytäisivät lukunautinnon. Kenties jopa uuden lempikirjan.

***

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaat julkistettiin tällä viikolla. Mukana on Roope Lipasti, jonka luokitteleminen esikoiskirjailijaksi puhututti viime maaliskuussa muun muassa Grafomaniassa. Tästä lienee pääteltävissä, että lastenkirjallisuutta ei Helsingin Sanomissa luokitella kirjallisuudeksi, sillä Kirjailijaliittoonkin kuuluva Lipasti on raadin mielestä kirjailija vasta nyt, kun on julkaissut aikuisille.