Feministi-määreen ongelmallisuudesta

Helsingin Sanomissa (28.1.) Suvi Ahola kirjoittaa seuraavasti:

"Huomionarvoista näissä kiitoksissa on se, että ne koskevat liki yksinomaan naisten kirjoittamaa, naisten kokemuksista kertovaa ja sitä feministisesti käsittelevää kirjallisuutta. 

Modernia fantasiakirjallisuutta onkin jopa kritisoitu naisvaltaisuudesta. Se, että tytöt lukevat (ja pojat pelaavat?), näkyykin kaikkialla siinä, mille yleisölle kirjoja kannattaa tehdä."

Minä koen ongelmallisena sen, että jos nainen kirjoittaa naishahmojen elämästä, teos luetaan hyvin herkästi feministiseksi. Ja sitten siitä ei muilla tavoin kyetä puhumaankaan. Kaikki muu, mitä kirja nostaa esille, jää toissijaiseksi.

Jos nainen on tekijä, toimiva, ottaa tilan haltuun, tekee uraa ja menestyy, ah että onkaan feminististä. Jollain ilveellä siitä saadaan väännettyä sukupuolipainotteinen asia, jopa kirjallisuudessa.

Kuinka paljon menestyvän mieskirjailijan sukupuolta painotetaan?

Tasa-arvo ei ole täällä. Se näkyy esimerkiksi juuri tässä ilmiössä: historiallisesti katsottuna kirjallisuus on ollut hyvin tiukasti miesten hallussa, niin kuin nyt suurin osa muutakin julkista ja arvostettua kulttuuria. Nyt kun vaaka heilahtaa toiseen suuntaan ja naiset pääsevät kirjoittamaan omalla äänellään ja omista näkökulmistaan, onkin kritiikin paikka. Missä pojille kirjoittavat miehet, huudetaan. Ala naisistuu!

Kaikkihan me tiedämme, millainen ongelma se on, kun jokin ala naisistuu.

Tämä on sitä toiseuttamista. Ihminen = mies. Nainen on jotain muuta. Naisen kirjoittama ei voi kiinnostaa ihmistä eli miestä, nainen kirjoittaa vain naisille. Kun mies kirjoittaa miehestä, se on ihmisestä kirjoittamista ja kiinnostaa yli sukupuolirajojen. Tottahan se on, että naiset lukevat sekä miesten että naisten kirjoittamia kirjoja, mutta miehet lähinnä miesten. Se on mieskeskeisen kulttuurimme häpeä, ei naisten syy.

(Kannattaa muuten huomata, että Suomen tilanne naiskirjailijoiden määrässä, heidän menestyksessään ja moniäänisyydessään ja mahdollisuuksissaan ei tuolla ulkomailla ole ollenkaan itsestäänselvää. Heti itärajan toisella puolella tilanne on ihan erilainen. Monessa Euroopan maassa tilanne on erilainen. En ihmettele hetkeäkään, miksi suomalaiset naiskirjailijat menestyvät ulkomaisilla markkinoilla. He ovat pirun hyviä ja heidän esimerkkinsä inspiroi.)

***

Yksi osa ongelmaa on, että Suomessa feministi on hyvin julistava ja leimaava sana. Ai ootko sä sellainen feministi? Kyllä olen: minusta kaikkien sukupuolten tulisi olla tasa-arvoisia. Niin raju kantani on. (Tasa-arvoinen ei tietenkään tarkoita samanlainen. Hämmentävää, miten vaikea tämä edelleen on joillekin hahmottaa.)

Kun kirjoitan, kirjoitan mielelläni tyttöjä ja naisia. Kirjoitan mielelläni poikia ja miehiä. Ei minun sukupuoleni tee ihmisyyden ja ihmiselämän kuvaamisesta miehille vierasta. Olen feministi, kirjoitan suurella halulla mahdollisimman realistisia henkilöhahmoja, olivat ne sitten mitä sukupuolta tahansa. Eikö juuri tätä ole tasa-arvo?

Pyörittelin silmiäni tuolle HS:n jutulle uudesta superfeministisestä kirjagenrestä. Superfeministinen, mitä ihmettä? Ovatko entisajan poikakirjat nyt sitten supermenimistisiä?

***

Onneksi kollega Saara Henriksson ehtikin kirjoittaa fantasian naisistumisesta varsin tyhjentävästi.

Dissonanssi-Georgina

Olin vetäistä glögit ja kahvit ja kaikki muut mahdolliset nesteet väärään kurkkuun, kun eilen lävähti nenun eteen Hesarin kirja-arvostelu.

Sen otsikko näytti tältä:

Eihän tämä varmaan olisi moista reaktiota aiheuttanut, ellen olisi taittanut helmikuussa ilmestyvää Keskilinnan ritarit -pienoisromaanitrilogiaa koko päivän. Ja ellen olisi niin usein kuullut Mifonki-sarjaani verrattavan Suureen Georgeen ihan siinä määrin, että olen saanut herjalla lempinimen "Georgina, se vähemmän tunnettu suomalainen pikkuserkku".

Kun toivuin järkytyksestäni (se ei ollut mikään vähäinen, koska universumilla on tapana läiskiä isolla kämmenellä pahaa-aavistamatonta omissa maailmoissaan eläjää), uskaltauduin lukemaan arvion. Koska pahinta, ihan pahinta kirjailijan vainoharhaisuutta joka joskus ei olekaan harhaisuutta, on pelätä idearyöstöjä ja kunnian menetystä löydöstä tai tehdystä työstä, joka valuu toisiin nimiin ja siten näkymättömiin. (Tuo pelko on todella tyhmä ja tylsä, mutta luulen ettei ole kirjailijaa joka ei sitä tunnetta tunnistaisi.)

Niin että helpotuksesta huokaisin. Ei ole Martin kirjoittanut Keskilinnasta enkä minä Martinin maailmasta. Ihan vaikuttavat erilaisilta tarinat: arviossa ei ainakaan mainita mitään homoerotiikasta, enkä minä ole ottanut keskiajasta kuin erinäisiä seipäitä ja lihasten muotoja noudattavia suojapanssareita.

Hupia tulen kyllä repimään tästä ajasta ikuisuuteen.

Kirjailija, kirjoittaa saat tästä

Näinä päivinä olisin kai myöhässä omista kirjajulkkareistanikin. Talveen kyllästyminen alkoi samoihin aikoihin kuin talitintit aloittivat aamuserenadinsa (osaa muuten olla ärsyttävä riffi) ja kadut loskaantuivat. Veto on poissa. Tänään aurinko näyttäytyi ja tajusin, ettei sitä ole näkynyt viikkokausiin. Olen vähän myöhässä tästäkin: viime perjantaina Sanna Kangasniemi kolumnoi Hesarin Nyt-liitteessä otsikolla Kirjailija, unohda historiaa ja tulevaisuutta. (Kellahdin kärryistä jo otsikon kohdalla, myöhemmin se näemmä muutettiinkin.)

Ilmi kävi, että HS:n esikoiskirjaraatiinkin kuuluvalla toimittaja Kangasniemellä on ongelma: scifi ja historialliset romaanit. Historiallisissa romaaneissa häntä ihmetyttävät kummalliset esineet ja scifissä oudot nimet ja paikat, joita ei ole olemassa. Hän epäilee syyksi laiskuutta, mikä voi hyvinkin pitää paikkansa, sillä kolumni on melko laiskasti kirjoitettu ollakseen sanomalehdessä. (Haluaisin edelleen kovasti tehdä eroa nettikirjoittelun ja painetun julkaisun välillä, mutta vaikeaksi se käy.) Jutun pointti? Jos haluat kirjailijaksi, josta Kangasniemikin tykkää, kirjoita nykyajasta.

Vaikeaa siitä tekee se, että ilman menneisyyttä ei ole nykyisyyttä ja ilman tulevaisuutta ei ole -- no, tulevaisuutta. (Aika ei sitä paitsi kulje välttämättä lineaarisesti.)

Se koira älähtää, johon kalikka kalahtaa, myöntää tämä fantasiakirjailija. Herne ei nyt mennyt kovin syvälle nenään, mieluummin asetan sen multiin ikkunan alle ja annan itää, mutta surkuhupaisaltahan kolumni tuntui. Suvaitsevaisuus ja avarakatseisuus ovat ominaisuuksia, joita mielellään näkisi kirjallisuudenkin puolella. Aina pitää kuitenkin olla jotain mistä snobbailla, jotain mitä dissata. Hienoa saada julkinen mielipide siitä, että tällainen genrekirjallisuus, joka ruokkii mielikuvitusta, avartaa maailmoita ja syventää ymmärrystä ihmiskunnasta ja ihmisyydestä, on edelleen 2010-luvulla hupsua hömpötystä, jota ei kai kirjallisuudeksi sopisi lukea. Ja että yhden toimittajan henkilökohtainen makumieltymys on painomusteen arvoinen.

Ja vielä: jos unohdettaisiin yleistys, että nykykirjailijat ovat kaikki toimittajia, mediatyöläisiä tai ylipäätään korkeakouluista. On meitä duunareitakin vielä. Mutta ehkä fantasiakirjailija ei toimittaja Kangasniemen mielestä kirjailijoiden joukkoon kuulukaan.

Minä, minusta, minuun, lauloi Ismo Alanko taannoin (vai pitäisikö sanoa muinoin -- kiesus, että tunnen itseni vanhaksi!). Siitä lähtökohdasta monet kolumnit tuntuvat nykyään versovan.

Heikoille jäille astumisesta

Eilen käväisin juhlistamassa runoilija Raution uutukaista, Istu laulu -runokokoelmaa, Tulenkantajien kirjakaupassa. Aina kun tiedän Raution esiintyvän lähistöllä, pyrin paikalle kuuntelemaan. Hänen runoissaan on rehellisyyttä ja paljastavuutta, kekseliäisyyttä ja näkemistä. Ääneen lausuminen tekee niille erityisen hyvää, luo ihoa silittävää elävyyttä. Raution runoissa on shamanistista voimaa. Duo Perikadon esiintyminen tilaisuuden päätteeksi oli oiva siirtymä runon ja musiikin maailmaan.

Haastattelussa tilaisuuden alussa Rautio kertoi, että tekemisen motiivi on jokaisessa runokokoelmassa ollut erilainen (Istu laulu on tosiaan hänen kolmas kokoelmansa). Ensimmäisessä oli näyttämisen halua ja epävarmuutta, joka vaati tyylipuhdasta suoritusta; toisessa enemmän uskallusta ja rajojen kokeilua. Istu laulun kohdalla oli aika astua heikoille jäille, haastaa itsensä ja tehdä uudella tavalla.

Tunnistin hänen sanoissaan kirjoittajan halun uudistua, ravistaa maneerit ja tiedostamattoman toiston, inventoida sanavarasto, heittäytyä uusien tuulien hallittavaksi. En tiedä runojen kirjoittamisesta tarpeeksi, jotta osaisin sanoa, onko prosessissa niin paljon eroa proosan kirjoittajaan kuin kuvittelen, mutta minä -- kirjoitetuista sanoista elävä -- tunnen haikeutta. Uudistun kyllä kaiken aikaa, keskeneräisyyteni on kestävää, mutta minut ankkuroi maahan vielä kirjoittamattomat romaanit, niiden jotka jo ovat minussa. Kuvittelen syntyvien runot keveiksi, puolityhjiksi kangaskasseiksi romaanien kivireen rinnalla. Jos tahdot uutta, voit tehdä sen tänään, nyt. Minun romaanini kirjoitetaan huomenna, aina vain huomenna, ja jos tahdon jotain muuta nyt, romaanini kirjoitetaankin ylihuomenna. Mutta kirjoitettava ne on ennen kuin voi aloittaa jotain aivan uutta. Ennen kuin voi astua heikoille jäille.

(Josta puheen ollen: muun muassa kirjastoapurahat ovat haussa nyt. Voi miten toivonkaan, että saisin tänä vuonna sen verran, että voisin kirjoittaa kivireet tyhjiksi. Ilman kirjoittamista varten otettua vapaata ei näin tule käymään.)

***

Päivässä oli muitakin ilonaiheita: tuleva kirjani oli päässyt Helsingin Sanomien kevään kirjalistan painettuun versioon tänä vuonna. Miinus siitä, että Anne Leinosen ja Eija Lappalaisen Konejumalat puuttui listalta (samoin kuin iso liuta Kariston kirjailijoita) ja siitä, että listan lähtökohtaista vajavaisuutta ei tuotu taaskaan esiin.

Oivalsin muuten yhden lisäseikan, miksi sanomalehtien uutuuskirjalistat ovat kirjailijalle tärkeitä: ne ovat kustantamon katalogin ohella ensimmäisiä merkkejä siitä, että "hei, olen tulossa täältä!". Kirjan itsenäistyminen, sen ensimmäiset sanat kaikkien korville.

Lasten kirjat ja nuorten kirjat

Bookplus -nettikirjakaupan sivuilla Mifongin perintö on lipsahtanut lastenkirjoihin. Ei fantasiaan ollenkaan. Voe hyvänen aika. Onkohan niin, että koska lasten ja nuorten kirjat niputetaan yleensä yhteen lanu-kirjoiksi, se voi aiheuttaa tällaisia sekaannuksia? Vai onko tämä vain fantasiakirjojen ongelma?

Blogimaailmassa on jonkin verran ollut kirjoittelua siitä, että "nuoret aikuiset" -kategoria saattaisi olla hivuttautumassa kotimaankin kirjallisuuskenttään. Nuoret aikuiset vain alkavat olla aika nuoria. Jo alakouluikäiset haluavat, että heitä kutsutaan nuoriksi. Kukaan ei halua olla lapsi. (Ja toisaalta olen mieltänyt itseni nuoreksi aikuiseksi siitä pitäen, kun täytin 18 vuotta.)

Jos aikuista sanotaan lapseksi, sillä ei yleensä tarkoiteta mitään hyvää. Silti jokainen aikuinen on joskus ollut lapsi ja se lapsi on hänestä löydettävissä (ainakin toivottavasti!) edelleen. Millainen on aikuinen, joka on unohtanut lapsuuden kokemuksen?

Lapsille ja nuorille kirjoittavat ovat listanneet ainakin näitä syiksi, miksi kirjoittavat juuri tälle ikäryhmälle (Jostain syystä heiltä aina kysytään, miksi he kirjoittavat lapsille ja nuorille -- olenkohan koskaan kuullut kenenkään kysyvän, miksi joku kirjoittaa aikuisille?):
- koska se on kivaa
- lapset ja nuoret antavat aikuisia rehellisempää palautetta
- on innostavaa ja piristävää kirjoittaa elämänjaksosta, jolloin tapahtuu monenlaisia "ekoja kertoja"
- nuoriin lukijoihin on mahdollista vaikuttaa syvemmin -- toisin sanoen lukukokemukset ovat usein juuri nuorena hyvinkin mullistavia
- lasten ja nuorten kirjoja on mahdollista kirjoittaa useampia vuodessa.

Ehkä tärkeämpää olisi kuitenkin tunnistaa, että  monet kirjailijat eivät tietoisesti valitse kirjoittavansa jollekin ikäryhmälle. He kertovat tarinan ja kustantaja päättää mihin se lokeroidaan. "Lapset ja nuoret" ovat jossain määrin mielestäni hankalan laaja ryhmä. Mitä yhteistä on esimerkiksi kahdeksanvuotiaalla ja viisitoistavuotiaalla? Ei välttämättä mitään. Ihan yhtä lailla kuin yleisen kirjallisuuden puolella, iällä ei ole suurin merkitys sille, mitä lukee. Aihepiirillä ja lajityypillä on enemmän.

Valistuneimmat kirjallisuudennautiskelijat varmasti tietävät raja-aitojen keinotekoisuuden ja osaavat etsiä luettavansa ilman ikäluokitteluun perustuvia ennakkoluuloja, mutta satunnaisilta kirjallisuuden kuluttajilta tai niiltä, joita kirja-alan kiemurat eivät syvemmin kiinnosta, nämä karsinat voivat piilottaa kirjoja, joista he löytäisivät lukunautinnon. Kenties jopa uuden lempikirjan.

***

Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkintoehdokkaat julkistettiin tällä viikolla. Mukana on Roope Lipasti, jonka luokitteleminen esikoiskirjailijaksi puhututti viime maaliskuussa muun muassa Grafomaniassa. Tästä lienee pääteltävissä, että lastenkirjallisuutta ei Helsingin Sanomissa luokitella kirjallisuudeksi, sillä Kirjailijaliittoonkin kuuluva Lipasti on raadin mielestä kirjailija vasta nyt, kun on julkaissut aikuisille.

Arvio Helsingin Sanomissa

Sain juuri sähköpostia kirjailijakollegalta: Mifongin perintö on arvioitu Hesarissa! Vilkaisin sitten kännykkääkin: toinen kollega oli lähettänyt tekstiviestin ja onnitteli arviosta. Vähän oli pöllämystynyt olo -- ja on vieläkin. Olin niin valmistautunut siihen, että kirja saisi näkyvyyttä vain hyvin harvassa mediassa, ja Hesariin se tuskin pääsisi lainkaan.

Olenpa iloinen siitä, että olin väärässä!

Mutta siis, itse juttuun, joka on Vesa Sisätön käsialaa:

Vaikeaa rakkautta fantasiamaailmassa

Hyvä Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus

Hyvä Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus,

Olemme huolissamme lasten ja nuorten kirjallisuuden näkyvyydestä ja arvostuksesta lehdessänne. Julkaisitte maanantaina 20.2.2012 “Kevään lasten- ja nuortenkirjat” -listan. Toisin kuin otsikointi antaa ymmärtää, listalta puuttui useita kirjoja ja kirjailijoita, joiden nimet oli kuitenkin kustantamoista ilmoitettu. Nettilehden lista ei myöskään ollut kattava. Suomen suurilevikkisimpänä lehtenä Helsingin Sanomilla on erityinen asema ja vastuu uutisointinsa oikeellisuudessa. Nykyinen käytäntö on harhaanjohtava lukijoita kohtaan ja suorastaan haitallinen kirjailijoille, joista monille Helsingin Sanomien kevään kirjalista on ainoa tapa ilmoittaa suurelle yleisölle, että kirja on ilmestynyt. Näin erityisesti esikoiskirjailijoille, jotka ovat vasta aloittamassa uraansa, sekä pienempien kustantamoiden kirjailijoille, joilla ei ole resursseja kirjansa mainostamiseen laajemmin. Haluaisimmekin tietää, millä perustein ja millä etiikalla Helsingin Sanomat päättää, kuka on listalla mainitsemisen arvoinen.

Kummastusta on herättänyt myös kirjallisuuden eri lajien arvottaminen, joka näkyy lasten ja nuorten kaunokirjallisuuden saaman huomion vähäisyydessä. Lanu-kirjallisuus unohtuu herkästi muun kirjallisuuden rinnalta. Myös lanu-kirjallisuuden palkintoehdokkuuksista uutisoidaan valikoivasti: esimerkiksi kansainvälistä ja huomattavaa Alma-palkintoa, jonka saajaksi on tänä vuonna ehdolla kuusi suomalaista kirjailijaa, ei ole käsittääksemme uutisoitu Helsingin Sanomissa mitenkään.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on yhtä tärkeää kuin aikuisille suunnattu kirjallisuus. Ammattitaitoiset aikuiset kirjailijat kirjoittavat kummankin kategorian kirjat. Ilman nuorena hankittuja myönteisiä lukuelämyksiä kotimaisen kirjallisuuden parissa on kotimaiseen kirjaan tarttuminen aikuisena kynnyksen takana.

Lienee aiheellista kysyä, miksi Helsingin Sanomat ylipäätään kokee tarpeelliseksi listata erikseen aikuisten kirjat ja lapsille ja nuorille suunnatut kirjat. Julkaistavien kirjojen luokittelu nykyisessä muodossa aiheuttaa tietoa etsivälle lukijalle päänvaivaa. Erityisen hankala nykyinen käytäntö on esikoiskirjojen sekä fantasia- ja scifi-kirjojen kohdalla. Kaikki vuoden esikoiskirjat eivät esiinny esikoiskirjojen listassa ja fantasia- ja scifi-kirjoja löytyy niin aikuisten, lasten ja nuorten kuin fantasiakirjojenkin listoista. Kaikkia lasten ja nuorten kirjoja, jotka ovat fantasiaa, ei luokitella fantasian alle.

Kaunokirjallisuuslistat voitaisiin hyvin jakaa pelkästään kahteen otsakkeeseen: kotimainen kaunokirjallisuus ja käännetty kaunokirjallisuus. Eri kirjallisuuden lajeja varten voitaisiin rakentaa merkintäsysteemi, jossa jokaisella genrellä olisi oma logonsa: esikoinen, yleinen kaunokirjallisuus, scifi ja fantasia, lapset, nuoret. Näin yksittäisillä kirjoilla voisi olla useita määreitä sen sijaan, että ne sijoitettaisiin erillisille listoille. Otsikoinnissa olisi reilua mainita, onko kyse toimituksen valikoidusta poiminnasta vai kattavasta listasta. Nämä muutokset vähentäisivät eri kirjallisuuden lajien tarpeetonta arvottamista ja takaisi lukijoillenne mahdollisimman tasa-arvoisen ja selkeän kuvan vuoden kirjallisuustarjonnasta.

Magdalena Hai

J.S. Meresmaa

Hanna van der Steen

Kirsti Ellilä

Hannu Hirvonen

Marjut Hjelt

Anu Holopainen

Tuula Kallioniemi

Anneli Kanto

Markku Karpio

Kirsti Kuronen

Anne Leinonen

Päivi Lukkarila

Kirsi Pehkonen

Kirjalistapudokas

Innoissani olen odottanut sanomalehtien kevään kirjalistoja. Hei, tänä vuonna minäkin olen niissä mukana!

Vaan enpä olekaan.

En löydy yhdeltäkään esikoiskirjailija-listalta niistä lehdistä, joiden tiedän listoja julkaisevan (Aamulehti, Helsingin Sanomat). En ole lasten ja nuorten kirjoissa, en sci-fi - ja fantasiaosastolla. En olekaan kirjoittanut kaunokirjallista teosta, ainakaan isojen medioiden mielestä. Aamulehden kulttuuritoimitukselta kyselin, että miksi ette julkaise lasten ja nuorten kirjallisuuden uutuuslistoja. Eipä ole vastausta kuulunut. Helsingin Sanomilta kyselin, että olenko jäänyt erheen vuoksi listaamatta nettiin vai onko heillä jokin vaaka, jolla punnitaan, kuka kelpaa listalle. En ole saanut vastausta.

Ymmärrän, että elämä on sellaista, etteivät kaikkien kirjat pääse eturiviin paistattelemaan. Mutta edes esikoisen kanssa olisi kiva olla ollut muiden tämän vuoden esikoiskirjailijoiden kanssa saman otsakkeen alla. Seuraavan kirjan kanssa esikoishuomiosta saa vain haaveilla -- joskin nyt näyttää siltä, ettei jää paljon haaveiltavaa.

Onneksi sanomalehdet eivät ole ainoa kanava, joka tavoittaa tiedonjanoiset lukijat. Kun sanomalehdistö kääntää selkänsä kulttuuriväelle, kulttuuriväki kääntää selkänsä sanomalehdille. Internet mahdollistaa senkin äänen kuuluvuuden, joka lehtipainon rouskeessa jää huomiotta.

Tämä pettymys on onneksi pinnallinen. Enemmän kuin lehtimainintoja tai -kritiikkejä minä toivon lukijapalautetta ruohonjuuritasolta. Suurin syy, miksi tämä korpeaa, on listalle päässeiden valinnan summamutikkuus ja pohjimmainen epäreiluus. Miksi tuo pääsi, mutta en minä? Tiedän olleeni sinisilmäinen, kun kuvittelin, että sanomalehdet olisivat edes jollain tapaa puolueettomia tai tasapuolisia tiedonvälittäjiä.

Eivät ne ole.

***

Lisäyksenä:

Kommenteissa kehotettiin tiedustelemaan kustantamosta, että ovatko he muistaneet lähettää tiedon sanomalehdille. Kysyin ja sain vastauksen: tottahan toki ovat! Se vain on niin, että kustantaja ei voi vaikuttaa, keitä toimittajat poimivat lehdessä tai nettilehdessä julkaistavaan uutuuskirjalistaan.

Pitäisiköhän ehdottaa Helsingin Sanomille, että otsikoisivat kirjalistansa tästä lähtien "Satunnaisia poimintoja tämän kevään/syksyn uutuuskirjoista"?

Tämä olisi reilua -- etenkin niille Hesarin lukijoille, jotka luulevat saavansa täydellisen luettelon.

Vuosi sitten

Vuosi sitten sain Sen Sähköpostin. Käsikirjoitukseni oli hyväksytty kustannusohjelmaan. Esikoiskirjailijan vuosi oli alkanut, joskin tänne Blogistaniaan se ilmestyi vasta myöhemmin.

Vuosi on pitkä aika odottavalle, mutta onnistuneesti se on lusittu. Neljä vuodenaikaa: lunta, nuppuja, kukkia ja kuolleita lehtiä. Valoa ja pimeyttä. Kylmää, kuumaa, märkää. Kuulostavat vaihdevuosilta ja sitä henkisesti ovatkin.

On paljon uutta, mihin sopeutua ja mitä sisäistää. Minusta on tulossa kirjailija, vai hetkinen -- onko? Kustannussopimus on tehty vain yhdestä kirjasta ja jokainen tuleva käsikirjoitus joutuu lunastamaan paikkansa kustannusohjelmassa uudelleen. Montako kirjaa pitää julkaista, että on kirjailija, ja kuinka pitkään saa kutsua itseään kirjailijaksi, ellei julkaise tasaiseen tahtiin? Onko se on/off -ammatti?

Myös kirjailijan ja kustantamon välinen työsuhde on omituinen. Useamman työpaikan kulunvalvontalaitteita olen vingutellut omalla läpyskälläni, mutta ihan tällaiseen menoon en ole tottunut. Eihän kirjailija ole kustantamon työntekijä. Kirjailija sallii kustantamon julkaista teoksen, jonka kustantamo on sallinut kustantaa. Hylkääviä päätöksiä keräillyt esikoiskirjailija on kiitollinen kustantamolle, joka viimein armahtaa, ja kustantamo puolestaan toivoo kirjailijasta kultamunia munivaa hanhea. (Joskin mietin, kuinka helppo sellaisia hanhia on enää tähän yltäkylläiseen kirjallisuusaikaan putkauttaa. No, onhan meillä Sofi Oksanen, mutta ehkä juuri siksi epäilen.) En tosin voi väittää tuntevani kustannusmaailmaa sisältä päin, joten tämä on vain näkemys esikoiskirjailijan linssien läpi.

Selailin Aamulehden ja Helsingin Sanomien kevään kirjalistoja. Nimeäni ei niiltä löytynyt. Ehkä lehdet vielä joskus listaavat myös lasten- ja nuortenkirjallisuuden "kotimaisen kaunokirjallisuuden" alle. Nyt vain odotellaan, koska lasten ja nuorten kirjojen kevään listat painetaan. Helmikuussa?

Hieman tämä jyrkkä jako kismittää, sillä pidän kirjaani kaunokirjallisena teoksena, jolla on alaikäraja, mutta ei yläikärajaa.