Pieni fiktionkirjoittajan joulukalenteri, luukku 2

Alkusanat:

Tämän joulukalenterin saa ottaa juuri niin kevyesti tai vakavissaan kuin tahtoo. Tehtäviä ja harjoituksia sopii vapaasti soveltaa ja hyödyntää niin inspiraationa, haasteena kuin lämmittelyharjoituksena. Niiden pohjalta voi kehittää tarinan tai maustaa sillä jotakin toista. Tai vaikka kokeilla editointivaiheessa: tyyli on vapaa!

Harjoitukset ovat oman kirjoittamisen ohessa itse keksimiäni ja painottuvat vahvasti spefistisiin lähtökohtiin, olenhan fantasiakirjailija. Koostan kalenterin tehtävät lopuksi vielä yhdeksi kokonaisuudeksi, josta ne on helppo myöhemmin poimia omaan käyttöön.

***

Luukku 2.

Ideoiden törmäyttäminen ja genre.

Jos edellisen luukun kansiotsikoista ideoiminen ei tuottanut tarinaa vaan hörötystä, ei hätää! Voit kokeilla, josko törmäyttämällä niistä kolme syntyisi jotain ihka uutta.

Minkälaisen tarinan esimerkiksi luuksi muuttuva biolasi, enkelit ja revontulet voisivat yhdessä luoda?

Eikö vieläkään lähde käyntiin? Pää lyö edelleen tyhjää? Ota avuksi genre!

Miten edellä mainittu yhdistelmä toimisi kyberpunkina? Entä kauhuna? Tai entäpä jos kyseessä olisi romanssi? Genren pohtiminen maalaa tarinalle taustan (eli mitä genressä on aiemmin kirjoitettu, mitkä elementit ovat sille ominaisia) tai rungon (eli tyypillisen juonikaavan), johon sitä voi alkaa sommitella.

Kannattaa muistaa, että genrekin on vain työkalu ja sen voi viskata mäkeen, jos jossain vaiheessa alkaa näyttää siltä, että tarina lähteekin eri suuntaan. Tehty työ ei ole kuitenkaan ollut turhaa -- ne ovat olleet askelmia kohti määränpäätä.

Kirjoittaminen on paljon muutakin kuin niitä sanoja, jotka lopulta painetaan kirjan sivuille. 

***

Edellisen luukun löydät täältä.

Sarjalukijan sitkeä usko ja toivo

Pidätkö kirjasarjoista? Luetko mielelläsi tarinoita, joissa esiintyvät tutut henkilöt ja jotka sijoittuvat maailmaan, joka syvenee vähitellen? Oletko kirjailijakiintyväinen, eli toisin sanoen kerran kirjailijalta hyvän lukukokemuksen saaneena jaksat kahlata hänen koko tuotantonsa läpi, uskollisesti ostat jokaisen uutuuden, kaiholla muistelet Sitä Ensimmäistä Lukukokemusta, vaikka mikään sen jälkeen tullut ei ole jättänyt kielelle kuin happaman jälkimaun?

Minä pidän, luen ja osittain olen.

Haluan uskoa, että vielä kerran hän minut palkitsee. Vielä joskus tulee teos, joka on kuin se ensimmäinen, se raikas, se täydellinen, se muuttava. Vielä tulee sarja, joka ei huonone osa osalta; johon kustannustoimittaja on kirjan suosiosta huolimatta uskaltanut kovakätisestikin kajota; joka tuo kirjailijan luomaan maailmaan jatko-osillaan jotain uutta -- ei toista vain vanhaa. Että tutuksi tullut hahmo, joka oli alussa niin kiinnostava ja salaperäinen, säilyttää vaikutusvoimansa.

***

Aiemmassa genrepostauksessa kerroin olevani genrepainotteinen lukija. Tämä liittynee siihen, että olen lukijatyypiltäni ahmija. Lukijahistoriani koostuu ajanjaksoista, jolloin olen lukenut painottuneesti jotakin tiettyä genreä. Kauhu, jännitys, dekkarit, "afrikka-seikkailut" (siis tämä Wilbur Smith -genre), romantiikka, chick-lit ja fantasia ovat kaikki menneet isoina kulutusklöntteinä alas. Ja aina kyllästymispisteeseen asti. Nyt minua saisi melkein aseella uhata, että avaisin Wilbur Smithin kirjan tai norjalaisdekkarin tai Nora Robertsin. Ei siksi, että ne olisivat huonoja. Olen yksinkertaisesti ammentanut kaivon tyhjiin -- tai ehkäpä sittenkin täyttänyt sen.

Ja silti, kun kirjastossa tai kirjakaupassa lehteilen kirjoja, sydänalassa käy tutun nimen kohdalla haikeus: ehkäpä tässä uusimmassa on yhä sitä jotakin, olisiko, olisihan. Kirjailijaksi tulemisen jälkeen on käynyt niin, että kotimainen kirjallisuus on vallannut lukupinosta kolmeneljäsosaa. Selkeä genreahmiminen on vähentynyt viimeisen vuoden aikana. Mutta miten käy tulevaisuudessa? Palaanko tuttujen pariin vai ovatko he totisesti menneen talven lumia?

Havaittavissa on jopa välttelyä silloin, kun kohtaa jotain oikein hyvää. Kristina Carlson, Leena Krohn, Hannele Mikaela Taivassalo ja Haruki Murakami esimerkiksi ovat kirjailijoita, joiden teoksiin tartun vitkastellen sen vuoksi, että pelkään. Jospa tämä kirja muuttaakin sen ensimmäisen lukukokemuksen huonommaksi? Tajuan tämän olevan järjetöntä, mutta joskus on helpompi lukea viihdekirjoja ja heitä, joita ei välttämättä kirjailijoina niin arvosta. Jos lukukokemus jää miinuksen puolelle, se on henkisesti helpompaa.

***

Miten on teidän kohdallanne, hyvät lukijat? Koukuttavatko sarjat, luotatteko kirjailijan nimeen vaikka lunta tuiskuttaisi tupaan jo kolmatta kertaa? Entä kärsiikö joku samasta taudista kuin minä: odotushorisontin korkeuden vuoksi lempikirjailijan teos voi jäädä lukematta?

Mikä on genren merkitys lukukokemukselle?

Olen melko vahvasti genrelukija ja genrekirjoittaja. Pidän siitä, että tiedän edes hieman mitä odottaa, kun avaan uuden kirjan. Ja kun kerron tarinaa, pidän siitä, että jonkinlaisia rajapyykkejä ja tienviittoja on löydettävissä. Maamerkkejä maisemassa, sanoisinko. Silti haluan myös yllättyä. Edes hieman. (Luen toki myös kirjallisuutta, joka ei luokittaudu mihinkään genreen. Avarakatseisuus on hyvä ominaisuus uteliaalle.)

Tuntemalla genren, tuntemalla sen mahdollisuudet ja rajoitukset, yllättyminen on mahdollista. Rajat täytyy tietää, jotta niitä voi rikkoa onnistuneesti. Ammattiin harjoitteleva kun vasta olen, tässä on vielä rutkasti opeteltavaa, mutta onneksi pidän haasteista.

Entäpä lukijan näkökulmasta: kun tekstistä antaa palautetta, mitä lajityypissä pitää ottaa huomioon? Mitä genre antaa anteeksi? Saako genre antaa anteeksi?

Usein kirja-arvioissa, joissa lukija on astunut mukavuusalueensa ulkopuolelle, hän voi ilmaista lukukokemuksen herättämää hämmennystä ja olotilaa sanomalla, että "ehkä en ole lukenut tarpeeksi tätä genreä, jotta osaisin sanoa" tai "kirja kuuluu genreen, joka ei ole suosikkini ja siksi mielipiteeni saattaa olla väärä". Mutta onko todella näin? Voiko lukija lukea kirjaa väärin, koska sen genre ei ole tuttu?

Täytyykö hyvän kirjan olla toimiva myös genrensä ulkopuolella?

Kyllä ja ei.

Annan esimerkin, jota olen sivunnut blogissani aiemmin. Ehkä se avaa hieman tätä plusmiinusnolla-vastausta.

Mifongin perintö on fantasiakirjallisuutta, joka voidaan käsittää hyvinkin laajasti. Mutta yksi piirre on hyvin ominaista fantasialle: maailmat, jotka eivät noudata orjallisesti meidän maailmamme historiaa, ajanlaskua tai luonnonlakeja. Jos siis ajanlaskun ja historiallisten seikkojen puuttuminen tai vääristely saavat lukijan hylkäämään teoksen tai kirjoittamaan siitä epäonnistumisena, tällöin mielestäni vika ei ole kirjassa vaan genren vieraudessa lukijalle.

Hyvä kirja ei mielestäni kuitenkaan voi olla niin genretuntemuksen sisään suljettu, ettei siitä voisi nauttia kuka tahansa aihepiiristä tai juonesta kiinnostunut lukija. Mahtaako tällaisia kirjoja ollakaan?

Ahkeralle genrelukijalle pettymyksen tuovat usein kirjat, jotka eivät tuo genreen mitään uutta. Tai jos ne tuovat jotain täysin ennenkuulumatonta (ainakin lukijan odotusten mukaan): chick-lit kirjassa romanssijuoni päättyykin surullisesti, keskiaikaisessa lohikäärmefantasiassa lohikäärmeet ovat leppoisia löllykkälemmikkejä tai dekkarissa murha jää ratkaisematta. Genre maalaa lukijalle tietynlaisen odotushorisontin ja ellei horisonttiin ylletä, pettymys voi olla suuri.

Kirjoittajalle ei ole mikään helppo tehtävä navigoida riittävän yllätyksellisyyden ja turvallisen tuttuuden välissä.
Jokainen lukija kun on erilainen.

***

Olisi kiinnostavaa kuulla, parhaat lukijat, mitkä kuuluvat suosikkigenreihinne ja mitkä jäävät hyllyyn. Entä miksi näin on? Onko vastaanne tullut genrekirjaa, joka olisi keikauttanut odotushorisontin päälaelleen tai aiheuttanut ärtymystä kyseisen genren perinteiden kunnoittamatta jättämisellä?

Mitä fantasia on?

Tätä kysyi Taija Tuominen Tampereen kirjamessujen nuortenkirjapaneelissa ja jäin sitä pohtimaan jälkeenpäin. Kävi nimittäin ilmi, että joku voi mieltää fantasian niinkin laajasti, että se kattaa fiktion kokonaisuudessaan. Minulle fantasia on aina ollut tietynlainen genre. Eihän kaikkia kirjoja voisi kutsua trillereiksi tai romanttiseksi viihteeksikään.

Joku kirjallisuudentutkija on tätä varmasti jo selvittänyt, mutta ennen kuin menen kaivelemaan tieteellisiä luokituksia, haluan pohtia asiaa omakohtaisesti. Mikä minulle sitten on fantasiaa?

Klassista fantasiaa edustavat mielestäni J.R.R. Tolkienin teokset ja Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat, Robin Hobbin Näkijän taru -sarja, Patricia A. McKillipin Ombria-kirjat, Roger Zelaznyn Amber-sarja, muutaman mainitakseni. Niitä yhdistää suljettu fantasiamaailma, eli yhteyksiä tähän meidän reaalimaailmaamme ei suoranaisesti ole. Monissa on lohikäärmeitä, mutta se ei toki ole pakollista. Fantasiaan ylipäätään lukeutuu jonkinlainen olentogalleria (haltiat, peikot, kääpiöt, keijut, jättiläiset, myyttiset taruhahmot) ja magian läsnäolo. Myös ympäristön konkreettinen kuvaaminen on tavallista, maailma todella luodaan lukijan ympärille, se ei ole surrealistinen tai yhdentekevä. Aiheissa ja teemoissa toistuvat etsiminen, matkaaminen, kasvutarinat ja ennustuksen täyttäminen tai jonkinlaisen enteen toteutuminen. Hyvä ja paha ovat olemassa ja tyypillisesti merkittävässä osassa tarinaa. Meidän aikaamme ja maailmaamme verrattuna klassisessa fantasiassa eletään ajanjaksoa, joka kurottuu historian puolelle vaatetuksineen, ruokineen ja esineistöineen.

Tällaisen minä miellän yleisesti fantasiaksi, samoin kuin rinnakkaismaailmafantasiat, joiden perinteitä edustavat esimerkiksi Narnia, Veljeni Leijonamieli ja Liisa Ihmemaassa. Sitten löytyy tietenkin jos jonkinlaisia rajatapauksia ja sekoituksia. Siirryn puhumaan spekulatiivisesta fiktiosta, jos iso osa tarinasta tapahtuu realistisessa maailmassamme (esim. aikamatkailu), siinä esiintyy historiassa tunnettuja henkilöitä (vaihtoehtohistoriat), se on dystopia, vampyyri- tai ihmissusikertomus, tai jos se sijoittuu tulevaisuuteen (scifi).

Fantasia-termiä voi toki käyttää aika laajasti, mutta genrenä se on kuitenkin omanlaisensa ja muusta spefistä erottuva. En tohtisi laajentaa sitä käsittämään kaikkea fiktiivistä sepitettä. Monissa teoksissa voi olla fantasiaelementtejä, mutta se ei välttämättä tee niistä fantasiaa.

Nyt olisi kiinnostavaa kuulla teidän lukijoiden mielipiteitä. Mikä sinulle on fantasiaa?

Vieroksujat

Jokaisella meistä on varmasti lajityyppi tai kirjallisuudenhaara, jonka lukemista välttelee. Taustalla yleisimmin piilee ennakkoluulo tai huono kokemus. Yllättävää on, että jos lukee kirjailija Y:ltä kirjallisuuden lajityyppiä X edustavan teoksen, eikä pidä siitä, hylkimisreaktio ei välttämättä synny vain kirjailija Y:n lajityyppiä X edustaviin kirjoihin vaan jopa koko X-lajityyppiin.

Näin olen kuullut rivien välistä, kun olen ihmisten kanssa lukemisesta puhunut. Joku ei pidä fantasiasta, koska mielikuvitusmaailmoista lukeminen ei ole kehittävää tai kirjan se-ja-se kuvaus haltioista oli epäuskottava. Päihde- ja parisuhdeongelmainen kahvinlipityssukuromaani on jonkun mielestä synonyymi kotimaiselle realistiselle nykyproosalle. Ehdoton nounou. Chick-litiin ei kannata edes koskea, sillä eihän nyt mikään, minkä nimessä viitataan kananpoikiin, vaikka kirjan kannessa lähes poikkeuksetta kuvataan pastellisävyissä korkokenkiä ja shamppanjalaseja, voi olla terävää yhteiskuntakuvausta kansanosasta, joka on oikeasti olemassa.

Aito kaikkiruokainen lukija on harvinaisuus. Monet lajityypit liittyvät tiettyyn ikäkauteen, jonka jälkeen voi tulla tunne, että siltä saralta kaikki on nähty. Joskus iällä ei ole mitään tekemistä lukemiskauden kanssa. Luettavaa on yksinkertaisesti niin paljon saatavilla, että muutamaan genreen keskittyminen on ymmärrettävää. Tuttu ja hyväksi havaittu houkuttelee, sillä jotain erilaisuutta uutuuskirjassa on kuitenkin tarjolla. Sama soppa, eri mausteet.

Genreuralle on helppo jämähtää. Joskus luin vuoden vain dekkareita ja jännäreitä. Joskus meni kuukausia pelkän romanttisen viihteen parissa. Kerran urauduin klassikoihin, mutta niiden kuluttaminen on huomattavan hidasta eikä yksittäisiä teoksia kertynyt niin paljon kuin nopealukuisemman materiaalin kanssa. Fantasian ahmimiskaudesta on aikaa sen verran kauan, että joskus hävettää. Uudempaan ainekseen tutustuminen on jäänyt kotimaisen varaan, sillä viime vuosina kotimaiset kirjat ovat löylyttäneet käännöskirjat. Kieli, se puhdas ja horjumaton kieli!

Entäs ne ennakkoluulot sitten? Yllättävän moni nyrpistelee nenäänsä tieteiskirjallisuudelle, eli scifille ja fantasialle, vaikka eivät ole sitä koskaan kokeilleet. (Psst, ja koska Suomessa niiden on ajateltu niin pitkään kuuluvan vain satu-osastolle, ihan kuin kaikki fiktio ei olisi fiktiota!) Romanttinen viihde on monelle jotain, mitä vain teini-iän naivismilla varustettu voi nauramatta nauttia. Dekkarit pelottavat, koska niissä on raakaa väkivaltaa. Kotimaan tiskirättiproosa ahdistaa eikä Dostojevskiä viitsi edes aloittaa, kun kirjat ovat niin paksuja osiin jaettunakin, että lukijallekin ehtii jo pelkästä ajatuksesta kasvaa yhtä pitkä parta kuin kirjailijalla itsellään oli.

Mikä tähän avuksi? Kenenkään ei tietenkään ole pakko kurotella vieraiden aitojen taakse tai uskaltautua maistamaan sopan sijaan makaronilaatikkoa, mutta paras tapa kastaa varpaansa uuteen ja outoon lajityyppiin on suositus henkilöltä, joka tuntee uudislukijan lukumaun. Jos joku allergisoituu keijukaisista, löytyy varmasti fantasiaa, jossa keijukaisia ei esiinny. Jos joku pelkää saavansa veritahroja dekkarista, lajityypistä löytyy runsaasti verettömiäkin teoksia. Romantiikka-allergikoille ja kuivakoiden avaruusaluskuvausten pelkääjille rajarikkurikirjoja löytänee valveutunut ammattilainen kirjastoissamme.

Ei muuta kuin rohkeasti kokeilemaan!

Hyvä Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus

Hyvä Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus,

Olemme huolissamme lasten ja nuorten kirjallisuuden näkyvyydestä ja arvostuksesta lehdessänne. Julkaisitte maanantaina 20.2.2012 “Kevään lasten- ja nuortenkirjat” -listan. Toisin kuin otsikointi antaa ymmärtää, listalta puuttui useita kirjoja ja kirjailijoita, joiden nimet oli kuitenkin kustantamoista ilmoitettu. Nettilehden lista ei myöskään ollut kattava. Suomen suurilevikkisimpänä lehtenä Helsingin Sanomilla on erityinen asema ja vastuu uutisointinsa oikeellisuudessa. Nykyinen käytäntö on harhaanjohtava lukijoita kohtaan ja suorastaan haitallinen kirjailijoille, joista monille Helsingin Sanomien kevään kirjalista on ainoa tapa ilmoittaa suurelle yleisölle, että kirja on ilmestynyt. Näin erityisesti esikoiskirjailijoille, jotka ovat vasta aloittamassa uraansa, sekä pienempien kustantamoiden kirjailijoille, joilla ei ole resursseja kirjansa mainostamiseen laajemmin. Haluaisimmekin tietää, millä perustein ja millä etiikalla Helsingin Sanomat päättää, kuka on listalla mainitsemisen arvoinen.

Kummastusta on herättänyt myös kirjallisuuden eri lajien arvottaminen, joka näkyy lasten ja nuorten kaunokirjallisuuden saaman huomion vähäisyydessä. Lanu-kirjallisuus unohtuu herkästi muun kirjallisuuden rinnalta. Myös lanu-kirjallisuuden palkintoehdokkuuksista uutisoidaan valikoivasti: esimerkiksi kansainvälistä ja huomattavaa Alma-palkintoa, jonka saajaksi on tänä vuonna ehdolla kuusi suomalaista kirjailijaa, ei ole käsittääksemme uutisoitu Helsingin Sanomissa mitenkään.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on yhtä tärkeää kuin aikuisille suunnattu kirjallisuus. Ammattitaitoiset aikuiset kirjailijat kirjoittavat kummankin kategorian kirjat. Ilman nuorena hankittuja myönteisiä lukuelämyksiä kotimaisen kirjallisuuden parissa on kotimaiseen kirjaan tarttuminen aikuisena kynnyksen takana.

Lienee aiheellista kysyä, miksi Helsingin Sanomat ylipäätään kokee tarpeelliseksi listata erikseen aikuisten kirjat ja lapsille ja nuorille suunnatut kirjat. Julkaistavien kirjojen luokittelu nykyisessä muodossa aiheuttaa tietoa etsivälle lukijalle päänvaivaa. Erityisen hankala nykyinen käytäntö on esikoiskirjojen sekä fantasia- ja scifi-kirjojen kohdalla. Kaikki vuoden esikoiskirjat eivät esiinny esikoiskirjojen listassa ja fantasia- ja scifi-kirjoja löytyy niin aikuisten, lasten ja nuorten kuin fantasiakirjojenkin listoista. Kaikkia lasten ja nuorten kirjoja, jotka ovat fantasiaa, ei luokitella fantasian alle.

Kaunokirjallisuuslistat voitaisiin hyvin jakaa pelkästään kahteen otsakkeeseen: kotimainen kaunokirjallisuus ja käännetty kaunokirjallisuus. Eri kirjallisuuden lajeja varten voitaisiin rakentaa merkintäsysteemi, jossa jokaisella genrellä olisi oma logonsa: esikoinen, yleinen kaunokirjallisuus, scifi ja fantasia, lapset, nuoret. Näin yksittäisillä kirjoilla voisi olla useita määreitä sen sijaan, että ne sijoitettaisiin erillisille listoille. Otsikoinnissa olisi reilua mainita, onko kyse toimituksen valikoidusta poiminnasta vai kattavasta listasta. Nämä muutokset vähentäisivät eri kirjallisuuden lajien tarpeetonta arvottamista ja takaisi lukijoillenne mahdollisimman tasa-arvoisen ja selkeän kuvan vuoden kirjallisuustarjonnasta.

Magdalena Hai

J.S. Meresmaa

Hanna van der Steen

Kirsti Ellilä

Hannu Hirvonen

Marjut Hjelt

Anu Holopainen

Tuula Kallioniemi

Anneli Kanto

Markku Karpio

Kirsti Kuronen

Anne Leinonen

Päivi Lukkarila

Kirsi Pehkonen

Kirjoittajan pulmia, osa 9. Nimellä vai nimimerkillä?

Rajalinnassa käyty keskustelu kirjailijan nimestä synnytti kimmokkeen tähän tekstiin. Kustantamoilla on näemmä  mielipiteensä, mutta vaikuttaa siltä, että kirjailijalla on onneksi viimeinen sana.

Minulta on jokunen kysynyt, että miksi J.S. -- miksi nimikirjaimet?

Vastaus on varsin yksinkertainen: haluan erottaa kaksi persoonaa, kirjailijaminän ja yksityisen minän, sillä teen töitä myös muussa ominaisuudessa kuin kirjailijana. Eikä ollenkaan haittaa, että fantasiagenressä on etunimikirjaintraditio.

Ainakin anglosaksisissa maissa on enemmän sääntö kuin poikkeus, että yksi kirjailija kirjoittaa moneen eri genreen eri kirjailijanimen takaa. Kun olen tutkiskellut amerikkalaisten bestseller-kirjailijoiden taustoja, aika moni on aloittanut uransa kirjoittamalla erotiikkaa, romantiikkaa, kaavajännäreitä ja muuta "kioskiviihteeksi" miellettävää. Ei siis ihme, että kirjailijanimiä löytyy vyön alta useampiakin. Aina kun genre vaihtuu, vaihtuu nimi. Ymmärrän sen, sillä moni lukija ostaa kirjoja vakiintuneiden, hyväksi havaittujen kirjailijanimien perusteella, ja voi pettyä jos kansien välissä onkin jotain eri lajityyppiä kuin mihin on totuttu.

Uskoisin, että peitenimillä kirjoittavia löytyy kaikkialta kirjallisuusmaailmasta. Nimi on tärkeä viesti ja luo mielikuvia. Sillä voi luoda salaperäisyyttä, etäännyttää tai vastavuoroisesti tulla lukijaa lähelle. Tuija Lehtinen, joka käsittääkseni kirjoittaa omalla nimellään, on hyvä esimerkki jälkimmäisestä. Salanimistä Tuomas Vimmassa on erilainen sointi kuin Kusti Miettisessä eikä Petri Pykäläkään kuulosta yhtä vetävältä kuin Ilkka Remes. Joseph Conrad teki ihan järkevän ratkaisun eikä painattanut kirjoihinsa kokonimeään Józef Teodor Nałęcz Konrad Korzeniowski.

Vanha viisaus pätee kyllä tässäkin. Voimme päivittää sen muotoon: ei nimi kirjailijaa tee, vaan kirjailija nimen.

Hoi, te kirjoittajat! Oletteko joutuneet perustelemaan nimivalintaanne itsellenne tai muille?

Miksi kirjoittaa fantasiaa?

Kuten helposti lienee pääteltävissä, tätä kysymystä ei koskaan esitä henkilö, joka itse lukee fantasiakirjoja. Fantasiaa lukee osittain samoista syistä kuin fantasiaa kirjoittaa, mutta ainakin yhden tärkeän seikan haluaisin tuoda esiin niille, jotka tuntevat otsikon kysymyksen sopivan oman kielensä päälle.

Kirjoittaja ei valitse tarinaa vaan tarina valitsee kirjoittajan.

Kun aloin kirjoittaa Mifonkisarjaa, se oli fantasiaa alusta alkaen. Ei ollut mahdollisuutta miettiä mihin lajityypiin tarinan sijoittaisi, sillä sen siemen oli jo tietyn genren maaperässä. Se ei voinut versota missään muualla. Mifonkisarja on tyylillisesti lähellä historiallista lukuromaania, mutta se pysyy reilusti fantasian puolella, koska maailma, johon trilogia sijoittuu, on kuvitteellinen maailma, joka on rakennettu palvelemaan tarinaa.

Tarina lähtee henkilöistä ja joko kukoistaa tai kärsii niiden varassa. On hyvin tärkeä tunnistaa, että tarinankerronnallisesti ei ole merkitystä sillä, elääkö kirjan henkilö fantasiamaailmassa vai vaikkapa vuoden 1967 Irlannissa. Kumpikin on yhtä lailla fiktiota ja henkilöhahmon uskottavuus kirjoittajan taidon varassa. Mutta se, millaisen tarinan haluaa kertoa, voi vaatia tietynlaista maisemaa.

Fantasian kirjoittaminen antaa vapauden ja vastuun kehitellä kokonainen maailma eläimistöineen ja ilmastoineen. Se on eräänlaista tutkimusmatkailua. Ikinä ei tiedä mikä eläin tai kasvi on seuraavan mutkan takana. Tämä on hyvin kalaisa meri intuitiiviselle kirjoittajatyypille, joka luovii tarinassa eteenpäin ilman etukäteen laadittua karttaa.

Blogini kommenteissa on aikaisemmin sivuttu fantasian etäännyttävää vaikutusta. Monenlaisia hurjuuksia voi fantasiakirjoissa tapahtua, mutta niistä ei ahdistu samalla tavalla kuin vaikkapa dekkaria lukiessa. Fantasiassa harvemmin käsitellään yhteiskunnan oireita, jotka ovat tapetilla juuri nyt, kuten alkoholismi, huumeet, lasten heitteillejättö, järjetön väkivalta tai mainosten vääristynyt, yliseksualisoitunut ihmiskuva.* Lukija saa kaivatun tauon uutistykityksestä ja arkipäivän mediatihkusta; hän voi avata mielensä jollekin aivan muulle. Fantasiassa nimittäin käsitellään usein ihmisen syvempiä totuuksia, kysymyksiä, jotka eivät ole sidoksissa paikkaan tai aikakauteen. Tässä mielestäni viihderomaani ja historiallinen romaani kulkevat fantasiaromaanin kanssa käsi kädessä. Perustunteet kuten rakkaus, pelko, usko, viha, himo, ahneus ja kateus löytyvät monesti kaikista edellä mainituista lajityypeistä, ja ne löytyvät myös kaikista meistä.

Fantasiaa, jota kirjoitan ja jota olen lukenut, ei mielestäni voi kutsua saduiksi, sillä sadut ovat oma lajinsa. Ne poikkeavat fantasiasta yleensä pituutensa, yksinkertaisen juonirakenteensa ja hyvin laveeratun tapahtumapaikkansa tähden. Opettavaisuus, johon joissain saduissa törmää, puuttuu oman kokemukseni mukaan fantasiasta samassa määrin kuin mistä tahansa muusta kaunokirjallisuudesta.

Huolimatta siitä, että fantasiasta puuttuu usein nyky-yhteiskunnasta kumpuava ahdistuksen aihe, ei ole mitenkään tavatonta, että siitä voisi löytyä kritiikkiä maailmasta, jossa elämme. Vaikka maailma, jonka kirjoittaja on luonut, poikkeaisi suurissa määrin omastamme, kirjoittajan tapa hahmottaa elämää ja sen epäkohtia tuskin voi täysin irrottautua tästä ajasta ja maailmasta.

Mielenkiintoiseksi fantasian tekee sen yhtäaikainen tuttuus ja muukalaisuus. Hyvin kirjoitettu fantasiatarina ei unohdu mielestä koskaan, sillä se on näyttänyt lukijalle maailman, joka voisi olla. Se on tarjonnut ihmeen.



* Lisähuomiona mainittakoon, että fantasiakirjoissa esiintyy usein jossain määrin väkivaltaa, kuten sotia, taisteluita ja muita raakuuksia. Kuitenkin väkivalta on yleensä perusteltua, sillä kun fantasiaa kirjoittaa, joutuu kiinnittämään erityishuomion uskottavuuteen. Mikään ei romahduta fantasiamaailmaa lukijan mielessä nopeammin kuin toistuvat sisäiset ristiriidat. Temppu on ruma ja lukija tippuu korkealta.