Kirjoittajan pulmia, osa 9. Nimellä vai nimimerkillä?

Rajalinnassa käyty keskustelu kirjailijan nimestä synnytti kimmokkeen tähän tekstiin. Kustantamoilla on näemmä  mielipiteensä, mutta vaikuttaa siltä, että kirjailijalla on onneksi viimeinen sana.

Minulta on jokunen kysynyt, että miksi J.S. -- miksi nimikirjaimet?

Vastaus on varsin yksinkertainen: haluan erottaa kaksi persoonaa, kirjailijaminän ja yksityisen minän, sillä teen töitä myös muussa ominaisuudessa kuin kirjailijana. Eikä ollenkaan haittaa, että fantasiagenressä on etunimikirjaintraditio.

Ainakin anglosaksisissa maissa on enemmän sääntö kuin poikkeus, että yksi kirjailija kirjoittaa moneen eri genreen eri kirjailijanimen takaa. Kun olen tutkiskellut amerikkalaisten bestseller-kirjailijoiden taustoja, aika moni on aloittanut uransa kirjoittamalla erotiikkaa, romantiikkaa, kaavajännäreitä ja muuta "kioskiviihteeksi" miellettävää. Ei siis ihme, että kirjailijanimiä löytyy vyön alta useampiakin. Aina kun genre vaihtuu, vaihtuu nimi. Ymmärrän sen, sillä moni lukija ostaa kirjoja vakiintuneiden, hyväksi havaittujen kirjailijanimien perusteella, ja voi pettyä jos kansien välissä onkin jotain eri lajityyppiä kuin mihin on totuttu.

Uskoisin, että peitenimillä kirjoittavia löytyy kaikkialta kirjallisuusmaailmasta. Nimi on tärkeä viesti ja luo mielikuvia. Sillä voi luoda salaperäisyyttä, etäännyttää tai vastavuoroisesti tulla lukijaa lähelle. Tuija Lehtinen, joka käsittääkseni kirjoittaa omalla nimellään, on hyvä esimerkki jälkimmäisestä. Salanimistä Tuomas Vimmassa on erilainen sointi kuin Kusti Miettisessä eikä Petri Pykäläkään kuulosta yhtä vetävältä kuin Ilkka Remes. Joseph Conrad teki ihan järkevän ratkaisun eikä painattanut kirjoihinsa kokonimeään Józef Teodor Nałęcz Konrad Korzeniowski.

Vanha viisaus pätee kyllä tässäkin. Voimme päivittää sen muotoon: ei nimi kirjailijaa tee, vaan kirjailija nimen.

Hoi, te kirjoittajat! Oletteko joutuneet perustelemaan nimivalintaanne itsellenne tai muille?