Huh ja vau!

Mifongin mahtia on näkynyt paljon blogeissa viime aikoina. Olen erittäin otettu ja kiitollinen kirjan saamasta huomiosta!

Päiväunien salainen elämä -blogin vaarnan mielestä "Mahti on ehdottomasti tähänastisista Mifonki-kirjoista paras."

Kirjakaapissa -blogin Wilma kirjoitti muun muassa, että: "Meresmaa osaa kirjoittaa erittäin koukuttavasti, sillä tätä sarjaa lukiessani en välitä pätkääkään, onko juonessa mitään erikoista tai onko romantiikkaa. Haluan vain kääntää sivua ja sitten seuraavaa, kunnes olen kääntänyt ihan viimeisenkin sivun."

"Onpas mukava lukukokemus takana!" kirjoittaa Cats, books & me -blogin Kirsi -- ja antaa kirjalle neljä kissanpentua. Neljä kissanpentua! Purr. <3

Celestine Lasisipuli jäi kaipaamaan Ardisia ja Dantea, vaikka: "Fewrynnin ja Connailin elämä on kiinnostavaa, varsinkin ensiksi mainitun voimien kehitys ja hallinnan vaikeus. Myös Mohari oli hieno hahmo. Kirja oli varsin koukuttava, ja sen lukemiseen ei mennytkään kauaa. Jään odottelemaan innolla seuraavaa osaa."

Kultakalan kirjahyllyssä ei oltu niin kovin ihastuttu, mutta: "Onneksi kirja oli taas, tyylilleen uskollisena, kevyttä luettavaa, joten kirjan loppuun asti lukeminen ei tuottanut ongelmia."

Kattinkan kirjalistassa kirjoitettiin: "Pidän valtavan paljon Meresmaan luomasta maailmasta! Ensinnäkin pidän aikakaudesta, johon tarina sijoittuu, sekä tietenkin fantasiaelementeistä ja mahtavista hahmoista, joihin on helppo samaistua. Koska jokaisen hahmon taustoista ja elämästä on kerrottu paljon, heidän motiivinsa ja päämääränsä on helppo ymmärtää."

Afeni Keijumetsässä -blogista tykkäsi myös kovasti. "Mifongin mahti oli minusta vielä parempi kuin kaksi aiempaa osaa. Tykkäsin hahmoista, tykkäsin tarinasta ja tykkäsin jopa kirjan rakenteesta aiempia enemmän."

***

Siis huh ja vau! Mifongin mahti on todella löytänyt tiensä lukijoiden luokse, ja sekös minua ilahduttaa -- semminkin kun sen kohtalo oli hetken aikaa vaakalaudalla. Iloisia uutisia vielä tähän loppuun: kusti polki kirjekuoren, jonka sisällön allekirjoittaminen tietää, että syksyllä on seuraavan Mifongin, eli Mifongin kätkemän, ilmestymisaika.

Kiitos kaikille Mifonkien lukijoille! Kirjoitettu tarina ei pääse elämään, ellei sitä joku lue.

(c) J.S. Meresmaa

Tähdet, tähdet

Ei ole vaikea arvata, mistä tähtiarviot ovat saaneet alkunsa. Sieltä mistä muutkin viihteen tähdet: Hollywoodista. Nopealla vilkaisulla katsoja on helppo päätellä, mitkä elokuvat olisivat katsomisen arvoisia. (Vaikka arvio kuvastaakin kriitikon mieltymyksiä, ei tätä kovin moni kulttuurinkuluttaja pysähdy miettimään.)

Tähdet opastavat, niin yötaivaalla kuin arvioissakin. Lehtiarvioiden rinnalle ovat tulleet kuvalliset tähtiarviot: niitä annetaan niin päivälehdissä, kirjojen kansiin painettuina suosituksina kuin tavislukijoiden henkilökohtaisissa lukupäiväkirjoissa netissä. Kivoja, säihkyvän kultaisia tähtiä!

Mutta mitä pelkistä tähdistä oikeastaan voi päätellä itse kirjasta? Ei paljon mitään. Jos ei tunne tähtien antajaa eikä pääse tarkastelemaan hänen lukuhistoriansa tähdityksiä, on ihan sama kuinka monta tähteä on annettu. Entä mikä on maksimitähtimäärä? Kolme, viisi vai kymmenen? Kolmessa on melko vähän valinnanvaraa, kymmenessä liikaakin. Mitä eroa on esimerkiksi kirjoilla, joista toinen on saanut kuusi ja toinen seitsemän tähteä kymmenestä?

Lukukokemukseen vaikuttaa moni asia. Sen hetkinen mielentila, aikaisemmin luetut kirjat, ennakko-odotukset, lukemisen ja arvion antamisen välinen aika, toisten antamat arviot... Lisänä tulee se, että jokaisella tähdittäjällä on oma mielikuvansa siitä, mikä tähtimäärä kuvastaa minkäkinlaista kokemusta. Kolme viidestä on toiselle todella hyvä ja suositeltava kirja, kun taas toisella se kuvastaa jonkinasteista pettymystä.

Myös arvioijan tai kirjailijan sukupuolella, iällä ja jopa kansallisuudella voi olla merkitystä: annetaanko kotimaiselle kirjalle ankarammin tähtiä, nuoren kirjoittamalle kannustamistarkoituksessa enemmän tähtiä, samaa sukupuolta edustavalle tsemppitähtiä? Kirjan ulkoasu vaikuttaa myös. Epäviehättävä kansi, lukuisat typot tai liian pieni fontti voivat pudottaa tähtiä.

Ilman tekstiarviota, joka aukaisisi lukukokemuksen perustelut, tähdet voivat olla todella harhaanjohtavia. Esimerkiksi Goodreadsissa se, ettei anna kirjalle tähtiä ollenkaan on huomattavasti parempi vaihtoehto keskiarvolle kuin se, että antaisi kirjalle yhden tai kaksi tähteä.

On tähti- ja pistearvioista toki jotain iloakin: kirjablogista voi vaikkapa hakea kirjatoukan parhaimmat ja huonoimmat lukukokemukset, verrata niitä omaan lukumakuunsa ja löytää itselleen mieluisaa, uutta luettavaa!

***

Rakkaat lukijat, tähditättekö omia lukukokemuksianne? Onko se ollut helppoa vai hankalaa? Hyödyllistä vai harhaanjohtavaa? Entä onko joskus tehnyt mieli muuttaa tähtien määrää suuntaan tai toiseen, kun lukemisesta on kulunut enemmän aikaa? Jakakaa ajatuksianne tähdillä ja pisteillä arvioimisesta!

Fantasiasarjan kirjoittamisesta

Sarjojen kirjoittaminen fantasiassa on hyvin yleistä eikä ihme: kun mennään aivan uppo-oudolle maaperälle, on lukijalle annettava enemmän maamerkkejä siitä, minkälaisesta paikasta on kyse. Lukijan on vaikeampi tulkita rivien välejä, kun kyse on entuudestaan tuntemattomasta maailmasta. Aukot väärissä paikoissa tekstiä aiheuttavat etääntymistä ja epäuskottavuuden tunnetta. Maailma ei tunnu aidolta ja ihmeen tuntu jää haaveeksi.

Fantasiamaailman luominen on aikaavievää, joten monet kirjailijat pitäytyvät yhdessä tai kahdessa maailmassa, jonne sijoittavat romaaniensa tapahtumat.

Kokemukseni mukaan tarinat monissa fantasiakirjoissa keriytyvät auki verkkaisesti ja niiden maailmoja kuvataan yksityiskohtaisesti. Mifongin perinnön palautteissa on luettavissa, että fantasiaa paljon lukeneilla on ennakko-odotus siitä, että sekä hahmoja että maailmaa syvennytään kuvaamaan. Jos juonen kanssa edetään liian vauhdikkaasti, lukukokemuksesta jää puuttumaan se jokin.

Toisaalta monet (usein fantasiaa vähän tai tuskin lainkaan) lukeneet ovat palautteissaan sanoneet, että nopeatempoisuuden takia kirjaa ei malttanut laskea käsistään ja hahmotkin kehittyivät ja olivat mielenkiintoisia.

On siis löydettävissä kaksi erilaista lukijakuntaa: he, jotka olisivat kaivanneet enemmän taustoitusta (mikä olisi hidastuttanut juonta ja lihottanut kirjaa) ja he, joiden lukukokemus säilyi hyvänä vauhdista huolimatta (olisiko se pysynyt yhtä hyvänä, jos taustoitusta olisi ollut enemmän?).

Miten enemmän kaivanneet mahtavat kokea sarjan toisen kirjan? Syventääkö se ensimmäistä, tuoko se lisää jotain uutta, jotain heidän kaipaamaansa?

Tällaisia mietin nyt palautteen ruodittuani, kun kirjoitan neljättä osaa. Jännitän jo toisen osan vastaanottoa, mutta samalla koen, että minulla ei ole mitään muuta mahdollisuutta kirjoittaa toisin kuin olen kirjoittanut. Ei ensimmäistä osaa, ei toista osaa eikä kolmatta. Tällä tavoin ne tapahtuivat.

Olen myös miettinyt sitä, kun sanotaan, että kirjasarjan jokaisen osan on seistävä omilla jaloillaan, eli toimittava myös itsenäisenä teoksena. Onko todella näin? Ja jos on, missä määrin ja miksi? Mifonkeja kirjoittaessani jokaisessa kirjassa on kyseiselle osalle uniikki juoni, mutta myös läpi sarjan kulkevia juonia. Sarjan kirjoittaminen on sujuvaa, sillä jokainen kirja rakentuu edellisten perustusten päälle ja hahmojaan pääsee syventämään eri tavoilla, vähitellen ja eri näkökulmista.

En yhtään ihmettele, miksi sarjat ovat suosittuja. Niiden kirjoittaminenkin on kutkuttavaa työtä, sillä mahdollisuuksia henkilögalleriaan, teeman variointeihin ja erilaisiin juoniin löytyy runsain mitoin. Sarja on eeppiselle fantasialle hyvin luonteva muoto: kun tapahtumat ovat isoja ja ajan mittakaava laaja, sivumääriä kertyy kuin varkain.

Toisinaan olen miettinyt arvioidessani lukukokemusta jonkin sarjan kohdalla, että pitäisikö kokonaisuus arvioida erikseen ja yksittäiset teokset omanaan. Millä tavalla kokemus sarjan ensimmäisestä kirjasta muuttuu jatko-osien myötä? On tapauksia, joissa tarina paranee ja tapauksia, joissa viimeisissä osissa munitaan homma niin pahasti, että ne ensimmäisetkin osat menettävät hohtonsa.

Oletteko te, lukijat rakkaat, sitä mieltä että kirjasarja on osiensa summa -- vai voisiko se olla enemmän? Vai onko se vain jono yksittäisiä kirjoja, joissa pyörii samoja henkilöitä samoissa maisemissa? Entä onko vastaan tullut tapauksia, joissa sarjaa venytetään niin pitkälle, että niistä menee maku? Pitäisikö kirjasarja arvioida myös kokonaisuutena?

Sarjalukijan sitkeä usko ja toivo

Pidätkö kirjasarjoista? Luetko mielelläsi tarinoita, joissa esiintyvät tutut henkilöt ja jotka sijoittuvat maailmaan, joka syvenee vähitellen? Oletko kirjailijakiintyväinen, eli toisin sanoen kerran kirjailijalta hyvän lukukokemuksen saaneena jaksat kahlata hänen koko tuotantonsa läpi, uskollisesti ostat jokaisen uutuuden, kaiholla muistelet Sitä Ensimmäistä Lukukokemusta, vaikka mikään sen jälkeen tullut ei ole jättänyt kielelle kuin happaman jälkimaun?

Minä pidän, luen ja osittain olen.

Haluan uskoa, että vielä kerran hän minut palkitsee. Vielä joskus tulee teos, joka on kuin se ensimmäinen, se raikas, se täydellinen, se muuttava. Vielä tulee sarja, joka ei huonone osa osalta; johon kustannustoimittaja on kirjan suosiosta huolimatta uskaltanut kovakätisestikin kajota; joka tuo kirjailijan luomaan maailmaan jatko-osillaan jotain uutta -- ei toista vain vanhaa. Että tutuksi tullut hahmo, joka oli alussa niin kiinnostava ja salaperäinen, säilyttää vaikutusvoimansa.

***

Aiemmassa genrepostauksessa kerroin olevani genrepainotteinen lukija. Tämä liittynee siihen, että olen lukijatyypiltäni ahmija. Lukijahistoriani koostuu ajanjaksoista, jolloin olen lukenut painottuneesti jotakin tiettyä genreä. Kauhu, jännitys, dekkarit, "afrikka-seikkailut" (siis tämä Wilbur Smith -genre), romantiikka, chick-lit ja fantasia ovat kaikki menneet isoina kulutusklöntteinä alas. Ja aina kyllästymispisteeseen asti. Nyt minua saisi melkein aseella uhata, että avaisin Wilbur Smithin kirjan tai norjalaisdekkarin tai Nora Robertsin. Ei siksi, että ne olisivat huonoja. Olen yksinkertaisesti ammentanut kaivon tyhjiin -- tai ehkäpä sittenkin täyttänyt sen.

Ja silti, kun kirjastossa tai kirjakaupassa lehteilen kirjoja, sydänalassa käy tutun nimen kohdalla haikeus: ehkäpä tässä uusimmassa on yhä sitä jotakin, olisiko, olisihan. Kirjailijaksi tulemisen jälkeen on käynyt niin, että kotimainen kirjallisuus on vallannut lukupinosta kolmeneljäsosaa. Selkeä genreahmiminen on vähentynyt viimeisen vuoden aikana. Mutta miten käy tulevaisuudessa? Palaanko tuttujen pariin vai ovatko he totisesti menneen talven lumia?

Havaittavissa on jopa välttelyä silloin, kun kohtaa jotain oikein hyvää. Kristina Carlson, Leena Krohn, Hannele Mikaela Taivassalo ja Haruki Murakami esimerkiksi ovat kirjailijoita, joiden teoksiin tartun vitkastellen sen vuoksi, että pelkään. Jospa tämä kirja muuttaakin sen ensimmäisen lukukokemuksen huonommaksi? Tajuan tämän olevan järjetöntä, mutta joskus on helpompi lukea viihdekirjoja ja heitä, joita ei välttämättä kirjailijoina niin arvosta. Jos lukukokemus jää miinuksen puolelle, se on henkisesti helpompaa.

***

Miten on teidän kohdallanne, hyvät lukijat? Koukuttavatko sarjat, luotatteko kirjailijan nimeen vaikka lunta tuiskuttaisi tupaan jo kolmatta kertaa? Entä kärsiikö joku samasta taudista kuin minä: odotushorisontin korkeuden vuoksi lempikirjailijan teos voi jäädä lukematta?

Mikä on genren merkitys lukukokemukselle?

Olen melko vahvasti genrelukija ja genrekirjoittaja. Pidän siitä, että tiedän edes hieman mitä odottaa, kun avaan uuden kirjan. Ja kun kerron tarinaa, pidän siitä, että jonkinlaisia rajapyykkejä ja tienviittoja on löydettävissä. Maamerkkejä maisemassa, sanoisinko. Silti haluan myös yllättyä. Edes hieman. (Luen toki myös kirjallisuutta, joka ei luokittaudu mihinkään genreen. Avarakatseisuus on hyvä ominaisuus uteliaalle.)

Tuntemalla genren, tuntemalla sen mahdollisuudet ja rajoitukset, yllättyminen on mahdollista. Rajat täytyy tietää, jotta niitä voi rikkoa onnistuneesti. Ammattiin harjoitteleva kun vasta olen, tässä on vielä rutkasti opeteltavaa, mutta onneksi pidän haasteista.

Entäpä lukijan näkökulmasta: kun tekstistä antaa palautetta, mitä lajityypissä pitää ottaa huomioon? Mitä genre antaa anteeksi? Saako genre antaa anteeksi?

Usein kirja-arvioissa, joissa lukija on astunut mukavuusalueensa ulkopuolelle, hän voi ilmaista lukukokemuksen herättämää hämmennystä ja olotilaa sanomalla, että "ehkä en ole lukenut tarpeeksi tätä genreä, jotta osaisin sanoa" tai "kirja kuuluu genreen, joka ei ole suosikkini ja siksi mielipiteeni saattaa olla väärä". Mutta onko todella näin? Voiko lukija lukea kirjaa väärin, koska sen genre ei ole tuttu?

Täytyykö hyvän kirjan olla toimiva myös genrensä ulkopuolella?

Kyllä ja ei.

Annan esimerkin, jota olen sivunnut blogissani aiemmin. Ehkä se avaa hieman tätä plusmiinusnolla-vastausta.

Mifongin perintö on fantasiakirjallisuutta, joka voidaan käsittää hyvinkin laajasti. Mutta yksi piirre on hyvin ominaista fantasialle: maailmat, jotka eivät noudata orjallisesti meidän maailmamme historiaa, ajanlaskua tai luonnonlakeja. Jos siis ajanlaskun ja historiallisten seikkojen puuttuminen tai vääristely saavat lukijan hylkäämään teoksen tai kirjoittamaan siitä epäonnistumisena, tällöin mielestäni vika ei ole kirjassa vaan genren vieraudessa lukijalle.

Hyvä kirja ei mielestäni kuitenkaan voi olla niin genretuntemuksen sisään suljettu, ettei siitä voisi nauttia kuka tahansa aihepiiristä tai juonesta kiinnostunut lukija. Mahtaako tällaisia kirjoja ollakaan?

Ahkeralle genrelukijalle pettymyksen tuovat usein kirjat, jotka eivät tuo genreen mitään uutta. Tai jos ne tuovat jotain täysin ennenkuulumatonta (ainakin lukijan odotusten mukaan): chick-lit kirjassa romanssijuoni päättyykin surullisesti, keskiaikaisessa lohikäärmefantasiassa lohikäärmeet ovat leppoisia löllykkälemmikkejä tai dekkarissa murha jää ratkaisematta. Genre maalaa lukijalle tietynlaisen odotushorisontin ja ellei horisonttiin ylletä, pettymys voi olla suuri.

Kirjoittajalle ei ole mikään helppo tehtävä navigoida riittävän yllätyksellisyyden ja turvallisen tuttuuden välissä.
Jokainen lukija kun on erilainen.

***

Olisi kiinnostavaa kuulla, parhaat lukijat, mitkä kuuluvat suosikkigenreihinne ja mitkä jäävät hyllyyn. Entä miksi näin on? Onko vastaanne tullut genrekirjaa, joka olisi keikauttanut odotushorisontin päälaelleen tai aiheuttanut ärtymystä kyseisen genren perinteiden kunnoittamatta jättämisellä?

Lukija kohtaa kirjailijan ja kirjailija lukijan

On kaksi kohtaamisen päätyyppiä:

1) Suunnittelematon
2) Suunniteltu

Kun lukija kohtaa kirjailijan suunnittelemattomasti, hän ei yleensä saa mitään järkevää ulos suustaan. Ainakaan aluksi. Kun lukija tapaa kirjailijan suunnitellusti, huulien välistä karkaa ynähdys. Pääasiassa kohtaaminen koostuu tuijotuksesta, hätäisestä kättelystä ja päässä kaikuu hokema: apua-mitä-mä-nyt-sanon-en-just-nyt-muista-edes-sen-viimeisimmän-kirjan-nimeä-vaikka-luin-sitä-aamutunneille. Tai apua-mitä-mä-sanon-en-edes-ole-lukenut-siltä-mitään-mutta-se-on-voittanut-jotain-palkintoja-ja-kai-mun-pitäisi-olla-sitä-lukenut.

Kun kirjailija kohtaa lukijan suunnittelemattomasti, hän todennäköisesti vaikuttaa poissaolevalta ja hieman hassulta, sillä oivallus siitä, että omalle kirjalle todella löytyy lukijoita, on humalluttavan häkellyttävä. Kun kirjailija kohtaa lukijan suunnitellusti, hän on todella hermostunut. Entä jos lukija pettyy? Entä jos hän ei edes tunnista eteensä tupsahtavaa ihmistä kuvasta, joka kirjan kanteen on painettu?

Nämä kaksi roolia ovat tulleet ajankohtaisiksi nyt, kun olen tutustunut moniin kirjailijoihin, joiden teoksia olen lukenut, ja myös siltä osin, että Mifongin perinnön lukeneita on alkanut tulla vastaan. On oikeastaan melko huvittavaa, kuinka jäykäksi ja kömpelöksi tilanne voi mennä, kun kyseessä on kuitenkin vain kaksi ihmistä, jotka kohtaavat, ja sitähän tapahtuu luonnostaan päivittäin. Ilmi tulee, että kirjailija on fiktiota. Ihminen ei. Ja minulle lukijana tämä on joskus ollut hankala pala. Ihminen tulee liian lähelle, mutta kirjailija on kuva, jonka voi pitää kauempana ja olla liikaa sitä ajattelematta. Niin sen kuuluu tavallaan ollakin, koska kirjailijaa tärkeämpi on kirja.

Mutta kuinka paljon lukukokemukseen vaikuttaa kirjailijan tapaaminen? Entä kuinka paljon kirjoittamiseen vaikuttaa lukijan kohtaaminen?

Minulla on aavistus, että tällainen vuorovaikutus, jossa kirja ikään kuin häviää taka-alalle ja persoonat astuvat etualalle, voi olla voimakas, jopa leimaava, menneitä ja tulevia lukukokemuksia ajatellen. Sosiaalisessa mediassa kirjailija voi säilyttää fiktiivisyytensä, mutta kasvotusten se ei onnistu. Joidenkin kirjojen kanssa haluan pitää tiukan linjan ja vältän parhaani mukaan kohtaamasta kirjailijaa. Pelkään, että jos hänet tapaan, lukukokemukseni muisto muuttuu ja värittyy -- nimenomaan huonompaan. Tämä pelko on helkkarin hölmö, sillä pitäisihän minun tietää, että teos on enemmän kuin tekijänsä. Sitä luulisi, että kykenisi erottamaan nämä kaksi.

Ehkä jokin totuus piilee siinä, että lukijan mieli on ailahtelevainen ja kirjallinen tarjonta runsasta. Pienikin seikka voi heilauttaa viisarin punaiselle ja lukupinon järjestys muuttuu. Enkä haluaisi menettää yhtään hyvää kirjaa ennakkoluulojen tai olettamusten vuoksi.

Kirjailijalta tyylikkäin veto ehkä olisi pysytellä hiljaa ja taka-alalla. Antaa työnsä puhua puolestaan, kuten sanotaan.

Mutta tiedättekö mitä? Omalta kohdaltani olen huomannut olevani hyvin sosiaalinen olento, kun mennään kirjoittamisen puolelle. Jos en bloggaisi, verkostoituisi ja osallistuisi messuihin ja tapahtumiin, en koskaan olisi tavannut kaikkia teitä. Inspiraatio syntyy usein yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa, mutta ihmisistä saa voimaa, perspektiiviä ja uskoa tekemiseensä.

Toivon siis tulevaisuudessakin runsaasti kohtaamisia. Riskeistä huolimatta.

Hyvät lukijat, miten teidän kohtaamisenne lukijoiden tai kirjailijoiden kanssa ovat sujuneet? Onko niitä ollut?

Pajavasara nakuttaa

Kirjoittajan pajassa on tällä hetkellä tohina päällä.

Tahkoan loppulauseita novelliin, joka on tulossa Osuuskumma-julkaisuun loppuvuodeksi. Haaste kirjoittaa tiettyyn lajityyppiin ja tiukalla aikataululla nollapisteestä on ollut opettavaista. Työ toki on kesken, mutta jo löytyy uskoa siihen, että lopputuloksesta tulee hyvä. On vain tultava. Onneksi projektissa on mukana muita, joilta saa tukea ja näkökulmaa, jota tarvitaan etenkin kun kypsyttelyaikaa on niukalti.

Mifongin ajan muutostyöt on tehty ja valmistaudun lähettämään sen eteenpäin. Ellei kustannustoimittaja keksi seuraavalla lukukerralla uutta korjattavaa, edessä lienee enää oikolukukierros. Jihuu!

Sain myös jokin aika sitten tiedon, että pääsen Kirjan aika -festivaaleille Hämeenlinnaan elo-syyskuun taitteessa. Mukava tavata taas ihmisiä kirjallisuuden merkeissä.

Pari päivää sitten liityin kirjailijana Goodreads -sivustoon, jota olen aiemmin käyttänyt lukupäiväkirjan tapaan. Minulla on melko huono muisti luettujen kirjojen ja lukukokemusten suhteen, mutta niiden ylöskirjaaminen on kyllä parantanut asiaa (ja aina pääsee tarkistamaan, mitä mieltä olikaan jostain ollut!). Lukupäiväkirjan hauskimpia puolia on myös käydä vuoden tai parin jälkeen katsomassa omaa arviotaan ja miettiä, millaisena kirja esittäytyy pitkän kypsyttelyn jälkeen. Olen huomannut, että lukukokemus voi muuttua hyvinkin paljon jälkilämmöissä: joskus kirja, jota ei oikein pitänyt minään, voikin pysytellä sitkeästi mielessä ja toisinaan kirja, joka hurmasi aluksi, onkin tyystin unohtunut.

Jos Goodreads on uusi tuttavuus, innokkaiden lukijoiden kannattaa käydä tutustumassa -- ja jos se on vanha tuttu, tervetuloa ystäväksi!

Tarinan tulevaisuus

Uutisissa on jo useamman vuoden ajan pulpahdellut silloin tällöin viittauksia ja spekulointia siitä, millä tavalla sähköinen kirja ja sitä kautta julkaisun helppous muuttavat tulevaisuuden kirjoja. Esillä on ollut monenlaisia asioita hinnasta, saatavuudesta, tekijänoikeuksista, piratismista, laadusta ja interaktiivisuudesta, mutta se mikä minun mielessäni on toistuvasti noussut pinnalle, on itse tarinan tulevaisuus.

Jos joku ei sitä vielä tiedä, olen tarinan puolella. Mikään ei voita hyvää tarinaa, ei aika, ei toisto eikä edes tapa, jolla se on kerrottu. Minulle on erityisen tärkeää, että kun luen tarinan, sillä on kertoja joka on miettinyt jutun alusta loppuun ja pinnalta syvyyksiin. Tarina ei synny ilman tekijää. Pidän valtavasti siitä tunteesta, kun avaan tutun kirjailijan kirjan ja voin luottaa siihen, että hän tietää mitä tekee: hän osaa kertoa tarinan niin että unohdan kaiken ympäriltäni. Ja mikä parasta, kirja ei muutu. Sen lukija voi muuttua jokaisen lukukerran kohdalla; lukukokemus voi olla erilainen, mutta paperille painetut sanat ovat ja pysyvät, typoineen kaikkineen. Kirja on ikuinen.

Tämän vuoksi olinkin hieman järkyttynyt, jos tulevaisuuden kirja muuttuu epävakaaksi: kirjailijasta ja tarinankertojasta tulee myyntihenkilö, joka muovaa tarinaansa lukijoiden toiveiden mukaisesti. Kas, tästä hahmosta on tullut palautetta, että se on ihan tyhmä ja epämiellyttävä: listitään pois sivuilta kuleksimasta. Ai ei loppu miellyttänyt? Ei hätää, kirjoitan uuden, teidän mieltymystenne mukaisen, ja julkaisen sähkökirjastani uuden version, jota saavat ostaa halvemmalla he, jotka eivät pitäneet ensimmäisen version lopetuksesta.

Miksi tulen suorastaan huonovointiseksi tästä ajatuksesta? Kirja voi loppua muutenkin lukemattomilla eri tavoilla, vaikka se olisikin painettu vain yhdellä -- ja tarkoitan tätä ihan kirjaimellisesti. Rohkenen arvella, että lähes jokainen meistä on lukenut joskus tarinan, jonka loppuun on pettynyt. Ja aika moni on sen jälkeen itse kuvitellut sille paremman lopun, sellaisen, jonka itse olisi sille kirjoittanut. Tuskin on olemassa kirjaa, jonka lopetus miellyttäisi kaikkia. Siksi mielestäni on mieletöntä lähteä muokkaamaan tarinaansa jälkikäteen sen mukaan, mitä enemmistö lukijoista toivoo. Mikä edes on tämä "enemmistö"? Kirjan elämä ei ole ohi ensimmäisten kolmen kuukauden jälkeen julkaisusta, ei puolen vuoden, vuoden tai edes viiden vuoden. Kirjoja voidaan lukea jopa satoja vuosia niiden ilmestymisen jälkeen. Se tapa, jolla aikalaiset ovat ottaneet jonkin teoksen vastaan voi olla hyvin erilainen viisikymmentä vuotta myöhemmin tuleviin lukijoihin nähden. Missä vaiheessa voidaan katsoa, että lukijoita on nyt enemmistö, kirja muokkaukseen että voidaan myydä sitä lisää?

Jos kirja ja sen tarina muuttuvat häilyviksi ja alati muokattaviksi, mitä lopulta jää jäljelle?

Kun kirjoitan itse tarinaa, minulla on hyvin vahva näkemys siitä -- ellei heti aluksi niin taatusti ainakin lopuksi. Kaikkia ei voi miellyttää eikä se ole pyrkimyskään. Tarinoilla on lupa olla juuri sellaisia miksi kirjoittaja on ne kirjoittanut. Jokaiselle kirjalle löytyy joku, joka siitä pitää ja joku, joka ei pidä. Onko muokattavuudessa ajateltu ollenkaan sitä, että ehkäpä jonkun henkilön muuttaminen jälkikäteen tai lopetuksen vaihtaminen aiheuttavat pettymyksen niille, jotka siitä alun perin pitivät?

Minuun hiipii tunne, että lukijaa huiputetaan. Hänestä tehdään kustannustoimittaja, kanssakirjoittaja, aktiivinen osallistuja, vaikka hänen pitäisi olla se, joka nauttii lopputuloksesta ja maksaa lukuelämyksestä.

Ehkä olen vanhanaikainen, mutta haluan lukea kirjoja tietäen, että kyse on valmiista teoksesta, jonka kirjailija on hyväksynyt. Jos olenkin jostain ratkaisusta tai henkilön toimivuudesta eri mieltä, voin mutista ja pohtia asiaa omassa pääkopassani, mutta aiheellista on myös miettiä sitä, miksi kirjailija on päätynyt kirjoittamaan niin kuin on. En ehkä ymmärrä ja hyväksy sitä nyt, mutta kuka tietää, mitä mieltä olen vuoden tai kahden päästä. Silloin se saattaa olla hienointa ikinä.

Haluan, että kirjassa säilyy usko lukijan omaan mielikuvitukseen ja luottamus kirjailijan näkemykseen.

Satuolento nimeltä kirjailija

Nostalgia on oma taiteenlajinsa, mutta yhtä asiaa lapsuudesta kaipaan: kun luin kirjaa, en koskaan ajatellut, että joku oli sen kirjoittanut. Kirjailija oli satuolento, kirjan henkilöt todellisia. Vain tarinalla oli merkitystä.

Haluaisin tuon fokuksen takaisin. Ei tekijään liittyviä ennakkoluuloja, ei lehtiartikkeleihin perustuvaa kiinnostumista, ei loputonta lukemista odottavien listaa päässä -- vain aakkosjärjestyksessä salansa paljastava kirjastohylly ja kirja itse.

Rakastin lukemista ja lapsena oli kausi, jolloin luin samaa tahtia kuin hengitin. Sitten yläasteella tuntui, ettei lukemista oikein löytynyt ja pikkuhiljaa aloin siirtyä aikuisten kirjoihin. Niistä vielä monet olivat sellaisia, etten niistä mitään ymmärtänyt, tylsiä, puisevia, ahdistavia, kunnes viihde tuli ja noukki kyytiinsä. Niiden siipien varassa liidettiin pitkään, kunnes viihteen kaavamaisuus alkoi tulla lukemisen tielle ja lukemiseen tuli uusi täyspysähdys.

En lukenut romaaneja moneen vuoteen.

Jossain vaiheessa käteen eksyi jälleen kirja ja yhtäkkiä kului vuosi, jonka aikana ahmin vähintään romaanin viikossa. Yhä vieläkin jotain oli jäljellä siitä tilasta, jossa vain tarinalla oli merkitystä. Kirjailija ei ollut enää satuolento, sillä nyt oli valikoitunut jo tiettyjä suosikkikirjailijoita ja heistä oli edes alustavanlaista tietoa. Kotimainen, ulkomainen, nainen, mies.

Oman kirjoittamisen myötä -- ja etenkin kustannushaaveiden myötä -- kaikki muuttui. Kirjailija astui kirjan eteen. En voinut enää lukea kirjaa tietämättä, kuka sen oli kirjoittanut. En tarttunut kirjaan ilman jonkinlaista ennakkotietoa siitä, kuka tekstin takana oli. Lukulista oli (ja on) niin pitkä -- ainakin nämä sinun on luettava, että tiedät mistä on kyse; hei, tämä on klassikko -- ettei tuntematon päässyt kiilaamaan jonon ohi ilman erityistä viekkautta. Toki yhä oli niin, että hyvä tarina heitti mielestä kaiken muun turhan ja hyvä lukukokemus säilyi turmeltumattomana. Joskin oli mahdollista, että jokin hölmö kommentti tai nippelitieto tai jälkikäteen paljastunut kömmähdys saattoi pilata lukukokemuksen jälkeen päin. Tämä oli uutta. Miten teksti saattoi alkaa haista kuin ranskalainen juusto, vaikka se oli luettu ja silloin hyväksi havaittu? Säilömmekö me lukukokemuksemme todellakin niin tunneperäisesti?

Viimeistään kirjan luettuaan sitä sitten katsoi kansiliepeestä, että tuon näköinen tyyppi tämän oli kirjoittanut. Kuva kyllä varmaan on kaksikymmentä vuotta vanha, ajalta jolloin tukkaa vielä kasvoi eikä ryppyjä tarvinnut piilotella studiovalaisulla, luonnonvalo kelpasi. Kovasti hymyilee, lienee onnellinen. Kiitos kirjasta tai anteeksi, sillä nyt ei oikein napannut.

On myös kirjailijoita, joita arvostan ja joista pidän, vaikka heidän kirjoihinsa en ole koskaan mieltynyt. Tämä on hyvin hassu tilanne. Mikä kirjailija silloin on, jos en edes pidä hänen teksteistään?

Yhä toivon, että voisin uskoa kirjailijaan satuolentona. Mutta on täytynyt totutella siihen, että jonain päivänä se satuolento katsoo peilistä takaisin -- ja minkälainen satuolento sellainen on?