Satuolento nimeltä kirjailija

Nostalgia on oma taiteenlajinsa, mutta yhtä asiaa lapsuudesta kaipaan: kun luin kirjaa, en koskaan ajatellut, että joku oli sen kirjoittanut. Kirjailija oli satuolento, kirjan henkilöt todellisia. Vain tarinalla oli merkitystä.

Haluaisin tuon fokuksen takaisin. Ei tekijään liittyviä ennakkoluuloja, ei lehtiartikkeleihin perustuvaa kiinnostumista, ei loputonta lukemista odottavien listaa päässä -- vain aakkosjärjestyksessä salansa paljastava kirjastohylly ja kirja itse.

Rakastin lukemista ja lapsena oli kausi, jolloin luin samaa tahtia kuin hengitin. Sitten yläasteella tuntui, ettei lukemista oikein löytynyt ja pikkuhiljaa aloin siirtyä aikuisten kirjoihin. Niistä vielä monet olivat sellaisia, etten niistä mitään ymmärtänyt, tylsiä, puisevia, ahdistavia, kunnes viihde tuli ja noukki kyytiinsä. Niiden siipien varassa liidettiin pitkään, kunnes viihteen kaavamaisuus alkoi tulla lukemisen tielle ja lukemiseen tuli uusi täyspysähdys.

En lukenut romaaneja moneen vuoteen.

Jossain vaiheessa käteen eksyi jälleen kirja ja yhtäkkiä kului vuosi, jonka aikana ahmin vähintään romaanin viikossa. Yhä vieläkin jotain oli jäljellä siitä tilasta, jossa vain tarinalla oli merkitystä. Kirjailija ei ollut enää satuolento, sillä nyt oli valikoitunut jo tiettyjä suosikkikirjailijoita ja heistä oli edes alustavanlaista tietoa. Kotimainen, ulkomainen, nainen, mies.

Oman kirjoittamisen myötä -- ja etenkin kustannushaaveiden myötä -- kaikki muuttui. Kirjailija astui kirjan eteen. En voinut enää lukea kirjaa tietämättä, kuka sen oli kirjoittanut. En tarttunut kirjaan ilman jonkinlaista ennakkotietoa siitä, kuka tekstin takana oli. Lukulista oli (ja on) niin pitkä -- ainakin nämä sinun on luettava, että tiedät mistä on kyse; hei, tämä on klassikko -- ettei tuntematon päässyt kiilaamaan jonon ohi ilman erityistä viekkautta. Toki yhä oli niin, että hyvä tarina heitti mielestä kaiken muun turhan ja hyvä lukukokemus säilyi turmeltumattomana. Joskin oli mahdollista, että jokin hölmö kommentti tai nippelitieto tai jälkikäteen paljastunut kömmähdys saattoi pilata lukukokemuksen jälkeen päin. Tämä oli uutta. Miten teksti saattoi alkaa haista kuin ranskalainen juusto, vaikka se oli luettu ja silloin hyväksi havaittu? Säilömmekö me lukukokemuksemme todellakin niin tunneperäisesti?

Viimeistään kirjan luettuaan sitä sitten katsoi kansiliepeestä, että tuon näköinen tyyppi tämän oli kirjoittanut. Kuva kyllä varmaan on kaksikymmentä vuotta vanha, ajalta jolloin tukkaa vielä kasvoi eikä ryppyjä tarvinnut piilotella studiovalaisulla, luonnonvalo kelpasi. Kovasti hymyilee, lienee onnellinen. Kiitos kirjasta tai anteeksi, sillä nyt ei oikein napannut.

On myös kirjailijoita, joita arvostan ja joista pidän, vaikka heidän kirjoihinsa en ole koskaan mieltynyt. Tämä on hyvin hassu tilanne. Mikä kirjailija silloin on, jos en edes pidä hänen teksteistään?

Yhä toivon, että voisin uskoa kirjailijaan satuolentona. Mutta on täytynyt totutella siihen, että jonain päivänä se satuolento katsoo peilistä takaisin -- ja minkälainen satuolento sellainen on?