Aikuisenakin lapsi

Olen lapsellinen aikuinen.

Siis sillä ei-konkreettisella tavalla, sillä jolle jotkut Oikeat Aikuiset nyrpistävät nenäänsä, sillä pitävät sitä a) vastuuttomuutena, b) itsekkyytenä, c) kyvyttömyytenä pitää huolta toisista, d) jokinmuumikä.

Niinpä olen paljon miettinyt, mitä on lapsuus ja mitä aikuisuus. Onko se vain kasvamista kehon hormonien armoilla? Onko aikuinen tiettyyn ikään ehtinyt ihminen, vai onko se jokin luoteenominaisuus, onko se elämänvaihe, onko se sitä että on tehnyt lapsen?

Onko lapsuus sitä, että on aikuinen huolehtimassa?

Tyypillisesti lapsuuteen liitetään sellaisia myönteisiä asioita kuin huolettomuus, vapaus, ajattomuus, leikkiminen, ihmettely ja kysymykset, välittömyys, asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä ja seurauksista välittämättömyys. Vähemmän myönteisiäkin piirteitä on: avuttomuus, toisten armoilla oleminen, ymmärtämättömyys, itsekeskeisyys. Ajatellaan, että lapsi osaa olla läsnä hetkessä, että lapsi on rehellinen ja aito. Toisaalta muistutetaan, miten julmia lapset voivat olla.

Sanotaan, että aikuinen ihminen menettää kyvyn tavoittaa sama tila, missä lapsi luonnostaan elää. Aikuinen ei muista enää ihmetellä, eikä uskalla kysyä kaikista yksinkertaisimpiakin kysymyksiä. Aikuinen valehtelee, aikuinen ei puhu asioista niiden oikeilla nimillä vaan korulausein ja valkoisin valhein. Aikuinen elää eilisessä ja huomisessa, aikuinen suorittaa. Aikuisella on murheita ja huolia.

Eikö lapsilla muka ole murheita ja huolia?

Ne ovat ehkä erilaisia kuin aikuisilla tyypillisesti, mutta kyllä niitäkin on.

***

Niin, mitä todella on olla lapsi, mitä aikuinen?

Tätä määrittää niin biologia kuin yksilö kuin yhteiskunta.

Sen tiedän, että rakastan olla aikuinen. Rakastan. Olen menettänyt jotain, mitä minussa oli lapsena, kuten kyvyn antaumuksella heittäytyä leikkiin. Muistan tunteen, kun tiedostin sen ensimmäistä kertaa: nyt ei vain irtoa. Mieli ja kädet haparoivat tyhjää, kun olisi pitänyt tarttua rooliin, kehittää leikki. Tuntui teennäiseltä.

Toisaalta elän vahvasti mielikuvituksessa tarinoita, henkilöitä ja maailmoita yhä edelleen. Kirjailija leikkii työkseen, mutta tekee sen kirjaimin paperilla.

Olenko todella menettänyt, vai vain muuttunut ihmisenä?

Lapsuuteen liitettävä vapaus on jotain, mitä en ole kovin vahvana itse kokenut. Arkea määritti paljon koulu ja läksyt ja ulkoa tulevat aikataulut, joihin itse ei voinut vaikuttaa. Kapinoin. En halunnut mitään harrastuksia, joihin piti mennä tiettynä päivänä tiettyyn kellonaikaan. Kyllähän aikuisenakin täytyy asioita, töitä, tapaamisia ja laskujen eräpäiviä, mutta minulla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa kaikkiin niistä. Mahdollisuus valita ja päättää.

Paradoksaalisesti uskon, että jos minulle olisi lapsena annettu liikaa vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia päättää, olisin seonnut. Ei minulla silloin olisi ollut kypsyyttä tehdä niin sanottuja oikeita valintoja. Olisin syönyt joka päivä karkkia, skipannut koulun enkä käynyt suihkussa koskaan.

***

Ehkä perimmäinen ero tulee rajoissa.

Kuka niitä asettaa, kenelle ja mihin kohtaan. Aikuinen asettaa omat rajansa, joskus jopa laittomuuksien puolelle. Lapselle rajat asetetaan.

Takaisin alkuun. Millä tavalla oikeastaan olen lapsellinen? Enkö aivan samalla tavalla tee aikuisia asioita, kuten käyn kaupassa, maksan laskuja, siivoan, käyn töissä, mietin veroasioita ja kierrätystä ja pohdin päivän politiikkaa ja ihmisoikeuksia. Äänestän, allekirjoitan sopimuksia, huolehdin ja murehdin.

Kyllä vain, mutta teen myös sellaisia asioita, jotka yhdistetään lapsiin: jos tien varrella kasvavan puun lehti näyttää kivalta, kosketan sitä ja ilahdun tunnusta. Taputan käsiäni ja hihkun kivoille asioille. Nauran estoitta ja kovaa joskus epäsopivissakin kohdissa. Kysyn ne tyhmimmätkin kysymykset. Joskus teen taikinaa vain siksi, että voin syödä sitä raakana. Kahlaan vesilätäköt, ja kun niihin kasvaa jääkannet, ne on tietenkin pakko räksytellä rikki. Mietin harvoin, katsooko joku. Huomaan ympäristöstä epätavallisia yksityiskohtia ja tyypillisesti eläimet, joita muut eivät näe koska eivät katso. Ihmettelen jatkuvasti ja ihmetyn jatkuvasti. Keksin hassuja loruja ja riimejä ja lörpöttelen niitä kotona (ja joskus töissä) ääneen. Saatan mennä kauppaan ostamaan suklaakakun, mansikoita, kermaa ja syödä kaiken yksin (ja ihmetellä jälkeenpäin pahaa oloa).

Mutta kai kaikki aikuiset tekevät tällaisia asioita? Tekeväthän? Kenties häpeillen, kenties ei.

Lisätään listaan: olen terveellä tavalla itsekäs. Elän juuri niin kuin haluan, kunhan en vahingoita muita.

Siksi rakastan olla aikuinen.

Sillä aikuisena minulla on valta.

Miksi haluta kirjailijaksi?

Päivänä eräänä mietiskelin tätä. Kirjailija on ammatti siinä missä muutkin. Joku tietää jo pienestä pitäen haluavansa poliisiksi tai opettajaksi, miksi ei siis myös kirjailijaksi. Minä en tiennyt miksi halusin, mutta koska aikuiset lapsilta lähestulkoon aina kysyvät, vastasin mitä kuvittelin haluavani.

Kirjailija ei ole ollenkaan hullumpi vaihtoehto. Lapsena kokee hyvin vahvoja lukuelämyksiä. Kirjailijat taikovat ihmisiä ja kokonaisia maailmoita. Mikäs sen hienompaa. En kuitenkaan haaveillut kirjailijuudesta. Syytä en tiedä. Jossain vaiheessa halusin Lara Croftiksi. Nyt myöhemmin ajateltuna kirjailijuus mahdollistaa tuon Lara Croftina olonkin, joten suunta on oikea. Mutta mitä ihmiset ajattelevat kirjailijuuden olevan? Minkälainen mielikuva keskivertolukijalla, harrastajakirjoittajalla tai julkaisusta haaveilevalla tästä ammatista on?

Otsikon kysymykseen väistämättä liittyy myös kysymys siitä, milloin voi kutsua itseään kirjailijaksi. Siihen lienee yhtä monta vastausta kuin on vastaajia, mutta jätetään sen pohtiminen tällä kertaa vähemmälle.

Jos sinun unelma-ammattisi on kirjailija, olisi kiinnostavaa kuulla, miksi. Minun kohdallani ala tuli eteen varkain enkä edes tiennyt unelmaani ennen kuin se jo kurkisteli nurkan takaa. Kirjailijuuden romantisoitu kuva on karissut nopeasti, mutta lumo on säilynyt.

Voisi melkein sanoa, että tämä on spekulatiivinen ammatti.

Mutta pitemmittä puheitta: miksi haluta kirjailijaksi?

Satuolento nimeltä kirjailija

Nostalgia on oma taiteenlajinsa, mutta yhtä asiaa lapsuudesta kaipaan: kun luin kirjaa, en koskaan ajatellut, että joku oli sen kirjoittanut. Kirjailija oli satuolento, kirjan henkilöt todellisia. Vain tarinalla oli merkitystä.

Haluaisin tuon fokuksen takaisin. Ei tekijään liittyviä ennakkoluuloja, ei lehtiartikkeleihin perustuvaa kiinnostumista, ei loputonta lukemista odottavien listaa päässä -- vain aakkosjärjestyksessä salansa paljastava kirjastohylly ja kirja itse.

Rakastin lukemista ja lapsena oli kausi, jolloin luin samaa tahtia kuin hengitin. Sitten yläasteella tuntui, ettei lukemista oikein löytynyt ja pikkuhiljaa aloin siirtyä aikuisten kirjoihin. Niistä vielä monet olivat sellaisia, etten niistä mitään ymmärtänyt, tylsiä, puisevia, ahdistavia, kunnes viihde tuli ja noukki kyytiinsä. Niiden siipien varassa liidettiin pitkään, kunnes viihteen kaavamaisuus alkoi tulla lukemisen tielle ja lukemiseen tuli uusi täyspysähdys.

En lukenut romaaneja moneen vuoteen.

Jossain vaiheessa käteen eksyi jälleen kirja ja yhtäkkiä kului vuosi, jonka aikana ahmin vähintään romaanin viikossa. Yhä vieläkin jotain oli jäljellä siitä tilasta, jossa vain tarinalla oli merkitystä. Kirjailija ei ollut enää satuolento, sillä nyt oli valikoitunut jo tiettyjä suosikkikirjailijoita ja heistä oli edes alustavanlaista tietoa. Kotimainen, ulkomainen, nainen, mies.

Oman kirjoittamisen myötä -- ja etenkin kustannushaaveiden myötä -- kaikki muuttui. Kirjailija astui kirjan eteen. En voinut enää lukea kirjaa tietämättä, kuka sen oli kirjoittanut. En tarttunut kirjaan ilman jonkinlaista ennakkotietoa siitä, kuka tekstin takana oli. Lukulista oli (ja on) niin pitkä -- ainakin nämä sinun on luettava, että tiedät mistä on kyse; hei, tämä on klassikko -- ettei tuntematon päässyt kiilaamaan jonon ohi ilman erityistä viekkautta. Toki yhä oli niin, että hyvä tarina heitti mielestä kaiken muun turhan ja hyvä lukukokemus säilyi turmeltumattomana. Joskin oli mahdollista, että jokin hölmö kommentti tai nippelitieto tai jälkikäteen paljastunut kömmähdys saattoi pilata lukukokemuksen jälkeen päin. Tämä oli uutta. Miten teksti saattoi alkaa haista kuin ranskalainen juusto, vaikka se oli luettu ja silloin hyväksi havaittu? Säilömmekö me lukukokemuksemme todellakin niin tunneperäisesti?

Viimeistään kirjan luettuaan sitä sitten katsoi kansiliepeestä, että tuon näköinen tyyppi tämän oli kirjoittanut. Kuva kyllä varmaan on kaksikymmentä vuotta vanha, ajalta jolloin tukkaa vielä kasvoi eikä ryppyjä tarvinnut piilotella studiovalaisulla, luonnonvalo kelpasi. Kovasti hymyilee, lienee onnellinen. Kiitos kirjasta tai anteeksi, sillä nyt ei oikein napannut.

On myös kirjailijoita, joita arvostan ja joista pidän, vaikka heidän kirjoihinsa en ole koskaan mieltynyt. Tämä on hyvin hassu tilanne. Mikä kirjailija silloin on, jos en edes pidä hänen teksteistään?

Yhä toivon, että voisin uskoa kirjailijaan satuolentona. Mutta on täytynyt totutella siihen, että jonain päivänä se satuolento katsoo peilistä takaisin -- ja minkälainen satuolento sellainen on?