Antakaa kun kerron teille velaudesta

Olen vela, vapaaehtoisesti lapseton.

Mitä se tarkoittaa?

En ole koskaan halunnut omaa lasta.

Mitä se ei tarkoita?

Että vihaisin lapsia tai lapsiperheitä.

***

Suomesta puhutaan usein lapsivihamielisenä maana. Ehkä tämä sitä onkin, sillä monet suomalaiset arvostavat yli kaiken hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Hiljaisuus ja oma rauha eivät oikein kulje käsi kädessä useimpien lasten läsnäolon kanssa. Lapset ovat äänekkäitä, innostuvia, uteliaita, estottomia, impulsiivisia, itsekeskeisiä. Ne juoksevat ja säntäilevät.

Eivät kaikki lapset, toki. Eivätkä kaiken aikaa.

Minä olen ihminen, joka pitää kovasti hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Koska olen aikuinen, pystyn yleensä vaikuttamaan itse siihen, missä olen ja mille altistun. En kuitenkaan aina. Kun kuljen bussilla, kyytiin voi tulla vanhempi ääntä pitävän lapsen kanssa. Bussiin voi tulla myös voimakkailta hajusteilta haiseva ihminen (en tykkää, tulee fyysisiä oireita) tai puhelias ihminen, joka istuu viereen ja alkaa jutella niitä näitä (en tykkää, bussimatka on palautumisen hetki, mitä puhuminen vieraalle ihmiselle ei introvertille ole).

Minulla on kuitenkin valta itseeni. Voin päättää, miten reagoida. Ei ole toisten vika, että he tulivat tähän bussiin ja ovat sellaisia kuin ovat. On minun ongelmani, että olen sellainen kuin olen. Minä voin varautua näihin tilanteisiin, he eivät. He eivät tunne minua tai tiedä mitään rajoitteistani tai preferensseistäni.

Kovaan ääneen bussissa (tai lentokoneessa tai junassa tai kaupassa tai) itkevä lapsi ärsyttää. Totta kai se ärsyttää, ketäpä ei? Mutta miten tilanteeseen pitäisi reagoida? Vihalla, mulkoilulla, syytöksillä, haistatteluilla? Vai ehkä sittenkin armolla, ymmärryksellä ja sivistyneesti?

Empatia on tärkeä ja hieno kyky. Se on astumista toisen osaan hetkeksi -- tai ainakin yrittämistä eläytyä siihen. Olen ottanut tavakseni näissä tilanteissa yrittää miettiä, miltä lapsesta tuntuu. Se on selvästi harmissaan jostain tai väsynyt tai ymmällään. Ja vanhempi ei varmasti ole itkusta sen ilahtuneempi. Sellainen ero meissä kuitenkin on, että minä pääsen tilanteesta hiljaisuuteen, vanhempi välttämättä ei. Uusi itku tulee aina. Empatia-aalto syrjäyttää hetkellisen ärsytyksen, ja pian tilanne on ohi.

***

Miksi en halua lasta?

Voisin luetella tähän pitkän listan perusteluita, mutta ne eivät oikeastaan ole syitä. Minä en vain koskaan ole halunnut lasta. En ole kuvitellut tulevaisuutta, jossa minulla olisi lapsi. Toisaalta en ole koskaan myöskään ytimessäni tiennyt, etten ikinä haluaisi lapsia. Sen tunteen kohdalla on vain... aukko. Ei ole vauvakuumetta, ei biologista kelloa, ei syvää inhoa. Ei ole ollut, ei ole tullut.

Niin, se biologinen vitun kello. Olen pelännyt varmaan viisitoista vuotta sen soimista. Ei ole soinut. Ehkä se on myytti? Kiitos vain yhteiskunnalle, joka uskottelee, että biologinen kello on olemassa. Ei ole, ei ainakaan kaikilla. Minun vartaloni on minun. Se ei petä minua alkamalla yhtäkkiä soida haikaralauluja.

Tämän tajuaminen on ollut valtava helpotus. Päätös on minun.

***

"Jos lapsettomuus on kerran itsestään selvä asia, miksi pitää edes päättää mitään?" kuulen paholaisen asianajajan kysyvän takarivistä. Hän on tyypillisesti mies, kenties nuori. Hän on henkilö, jota asia ei henkilökohtaisesti kosketa.

Siksi, että synnyttäminen ja äitiys on oletusarvo naiselle. Siksi että nainen tulee "tiettyyn ikään". "Tietyssä iässä" hän alkaa olla riski työnantajille. "Tietyssä iässä" häneltä, etenkin jos on parisuhteessa, saatetaan alkaa kysellä, milloin on odotettavissa "pienten jalkojen tepsutusta". "Tietyssä iässä" naisen keskivartalon muotoa aletaan vahdata. "Tietyssä iässä" nainen ei voi enää saada lapsia ilman suuria riskejä. (Ja tuo tietty ikä voi tietysti tässä kohdin olla milloin vain. Kaikki eivät saa lasta, vaikka haluaisivatkin.)

Sitten on vielä sekin, että nainen saattaa olla parisuhteessa, jossa toinen osapuoli tahtoo lapsen. On tehtävä päätös, ja silloin on todellakin oltava varma siitä, koska edessä siintävät valinnat ovat mahdottoman vaikeita.

***

Kaiken ytimessä on valinta, ja myös sen ymmärtäminen ettei valinta ole kaikille mahdollista. Elämä on epäreiluudessaan sattumanvarainen. Tasa-arvoa voidaan hakea ja vaalia sivistyneessä yhteiskunnassa, mutta biologia ei sitä tunne.

Olen syvästi kiitollinen siitä, että olen syntynyt maahan, jossa minulle on annettu valinnan mahdollisuus.

Kunnioitetaan toisiamme: lapsia, aikuisia, lapsellisia, lapsettomia.

Aikuisenakin lapsi

Olen lapsellinen aikuinen.

Siis sillä ei-konkreettisella tavalla, sillä jolle jotkut Oikeat Aikuiset nyrpistävät nenäänsä, sillä pitävät sitä a) vastuuttomuutena, b) itsekkyytenä, c) kyvyttömyytenä pitää huolta toisista, d) jokinmuumikä.

Niinpä olen paljon miettinyt, mitä on lapsuus ja mitä aikuisuus. Onko se vain kasvamista kehon hormonien armoilla? Onko aikuinen tiettyyn ikään ehtinyt ihminen, vai onko se jokin luoteenominaisuus, onko se elämänvaihe, onko se sitä että on tehnyt lapsen?

Onko lapsuus sitä, että on aikuinen huolehtimassa?

Tyypillisesti lapsuuteen liitetään sellaisia myönteisiä asioita kuin huolettomuus, vapaus, ajattomuus, leikkiminen, ihmettely ja kysymykset, välittömyys, asioista puhuminen niiden oikeilla nimillä ja seurauksista välittämättömyys. Vähemmän myönteisiäkin piirteitä on: avuttomuus, toisten armoilla oleminen, ymmärtämättömyys, itsekeskeisyys. Ajatellaan, että lapsi osaa olla läsnä hetkessä, että lapsi on rehellinen ja aito. Toisaalta muistutetaan, miten julmia lapset voivat olla.

Sanotaan, että aikuinen ihminen menettää kyvyn tavoittaa sama tila, missä lapsi luonnostaan elää. Aikuinen ei muista enää ihmetellä, eikä uskalla kysyä kaikista yksinkertaisimpiakin kysymyksiä. Aikuinen valehtelee, aikuinen ei puhu asioista niiden oikeilla nimillä vaan korulausein ja valkoisin valhein. Aikuinen elää eilisessä ja huomisessa, aikuinen suorittaa. Aikuisella on murheita ja huolia.

Eikö lapsilla muka ole murheita ja huolia?

Ne ovat ehkä erilaisia kuin aikuisilla tyypillisesti, mutta kyllä niitäkin on.

***

Niin, mitä todella on olla lapsi, mitä aikuinen?

Tätä määrittää niin biologia kuin yksilö kuin yhteiskunta.

Sen tiedän, että rakastan olla aikuinen. Rakastan. Olen menettänyt jotain, mitä minussa oli lapsena, kuten kyvyn antaumuksella heittäytyä leikkiin. Muistan tunteen, kun tiedostin sen ensimmäistä kertaa: nyt ei vain irtoa. Mieli ja kädet haparoivat tyhjää, kun olisi pitänyt tarttua rooliin, kehittää leikki. Tuntui teennäiseltä.

Toisaalta elän vahvasti mielikuvituksessa tarinoita, henkilöitä ja maailmoita yhä edelleen. Kirjailija leikkii työkseen, mutta tekee sen kirjaimin paperilla.

Olenko todella menettänyt, vai vain muuttunut ihmisenä?

Lapsuuteen liitettävä vapaus on jotain, mitä en ole kovin vahvana itse kokenut. Arkea määritti paljon koulu ja läksyt ja ulkoa tulevat aikataulut, joihin itse ei voinut vaikuttaa. Kapinoin. En halunnut mitään harrastuksia, joihin piti mennä tiettynä päivänä tiettyyn kellonaikaan. Kyllähän aikuisenakin täytyy asioita, töitä, tapaamisia ja laskujen eräpäiviä, mutta minulla on kuitenkin mahdollisuus vaikuttaa kaikkiin niistä. Mahdollisuus valita ja päättää.

Paradoksaalisesti uskon, että jos minulle olisi lapsena annettu liikaa vaihtoehtoja ja mahdollisuuksia päättää, olisin seonnut. Ei minulla silloin olisi ollut kypsyyttä tehdä niin sanottuja oikeita valintoja. Olisin syönyt joka päivä karkkia, skipannut koulun enkä käynyt suihkussa koskaan.

***

Ehkä perimmäinen ero tulee rajoissa.

Kuka niitä asettaa, kenelle ja mihin kohtaan. Aikuinen asettaa omat rajansa, joskus jopa laittomuuksien puolelle. Lapselle rajat asetetaan.

Takaisin alkuun. Millä tavalla oikeastaan olen lapsellinen? Enkö aivan samalla tavalla tee aikuisia asioita, kuten käyn kaupassa, maksan laskuja, siivoan, käyn töissä, mietin veroasioita ja kierrätystä ja pohdin päivän politiikkaa ja ihmisoikeuksia. Äänestän, allekirjoitan sopimuksia, huolehdin ja murehdin.

Kyllä vain, mutta teen myös sellaisia asioita, jotka yhdistetään lapsiin: jos tien varrella kasvavan puun lehti näyttää kivalta, kosketan sitä ja ilahdun tunnusta. Taputan käsiäni ja hihkun kivoille asioille. Nauran estoitta ja kovaa joskus epäsopivissakin kohdissa. Kysyn ne tyhmimmätkin kysymykset. Joskus teen taikinaa vain siksi, että voin syödä sitä raakana. Kahlaan vesilätäköt, ja kun niihin kasvaa jääkannet, ne on tietenkin pakko räksytellä rikki. Mietin harvoin, katsooko joku. Huomaan ympäristöstä epätavallisia yksityiskohtia ja tyypillisesti eläimet, joita muut eivät näe koska eivät katso. Ihmettelen jatkuvasti ja ihmetyn jatkuvasti. Keksin hassuja loruja ja riimejä ja lörpöttelen niitä kotona (ja joskus töissä) ääneen. Saatan mennä kauppaan ostamaan suklaakakun, mansikoita, kermaa ja syödä kaiken yksin (ja ihmetellä jälkeenpäin pahaa oloa).

Mutta kai kaikki aikuiset tekevät tällaisia asioita? Tekeväthän? Kenties häpeillen, kenties ei.

Lisätään listaan: olen terveellä tavalla itsekäs. Elän juuri niin kuin haluan, kunhan en vahingoita muita.

Siksi rakastan olla aikuinen.

Sillä aikuisena minulla on valta.