Antakaa kun kerron teille velaudesta

Olen vela, vapaaehtoisesti lapseton.

Mitä se tarkoittaa?

En ole koskaan halunnut omaa lasta.

Mitä se ei tarkoita?

Että vihaisin lapsia tai lapsiperheitä.

***

Suomesta puhutaan usein lapsivihamielisenä maana. Ehkä tämä sitä onkin, sillä monet suomalaiset arvostavat yli kaiken hiljaisuutta ja omaa rauhaa. Hiljaisuus ja oma rauha eivät oikein kulje käsi kädessä useimpien lasten läsnäolon kanssa. Lapset ovat äänekkäitä, innostuvia, uteliaita, estottomia, impulsiivisia, itsekeskeisiä. Ne juoksevat ja säntäilevät.

Eivät kaikki lapset, toki. Eivätkä kaiken aikaa.

Minä olen ihminen, joka pitää kovasti hiljaisuudesta ja omasta rauhasta. Koska olen aikuinen, pystyn yleensä vaikuttamaan itse siihen, missä olen ja mille altistun. En kuitenkaan aina. Kun kuljen bussilla, kyytiin voi tulla vanhempi ääntä pitävän lapsen kanssa. Bussiin voi tulla myös voimakkailta hajusteilta haiseva ihminen (en tykkää, tulee fyysisiä oireita) tai puhelias ihminen, joka istuu viereen ja alkaa jutella niitä näitä (en tykkää, bussimatka on palautumisen hetki, mitä puhuminen vieraalle ihmiselle ei introvertille ole).

Minulla on kuitenkin valta itseeni. Voin päättää, miten reagoida. Ei ole toisten vika, että he tulivat tähän bussiin ja ovat sellaisia kuin ovat. On minun ongelmani, että olen sellainen kuin olen. Minä voin varautua näihin tilanteisiin, he eivät. He eivät tunne minua tai tiedä mitään rajoitteistani tai preferensseistäni.

Kovaan ääneen bussissa (tai lentokoneessa tai junassa tai kaupassa tai) itkevä lapsi ärsyttää. Totta kai se ärsyttää, ketäpä ei? Mutta miten tilanteeseen pitäisi reagoida? Vihalla, mulkoilulla, syytöksillä, haistatteluilla? Vai ehkä sittenkin armolla, ymmärryksellä ja sivistyneesti?

Empatia on tärkeä ja hieno kyky. Se on astumista toisen osaan hetkeksi -- tai ainakin yrittämistä eläytyä siihen. Olen ottanut tavakseni näissä tilanteissa yrittää miettiä, miltä lapsesta tuntuu. Se on selvästi harmissaan jostain tai väsynyt tai ymmällään. Ja vanhempi ei varmasti ole itkusta sen ilahtuneempi. Sellainen ero meissä kuitenkin on, että minä pääsen tilanteesta hiljaisuuteen, vanhempi välttämättä ei. Uusi itku tulee aina. Empatia-aalto syrjäyttää hetkellisen ärsytyksen, ja pian tilanne on ohi.

***

Miksi en halua lasta?

Voisin luetella tähän pitkän listan perusteluita, mutta ne eivät oikeastaan ole syitä. Minä en vain koskaan ole halunnut lasta. En ole kuvitellut tulevaisuutta, jossa minulla olisi lapsi. Toisaalta en ole koskaan myöskään ytimessäni tiennyt, etten ikinä haluaisi lapsia. Sen tunteen kohdalla on vain... aukko. Ei ole vauvakuumetta, ei biologista kelloa, ei syvää inhoa. Ei ole ollut, ei ole tullut.

Niin, se biologinen vitun kello. Olen pelännyt varmaan viisitoista vuotta sen soimista. Ei ole soinut. Ehkä se on myytti? Kiitos vain yhteiskunnalle, joka uskottelee, että biologinen kello on olemassa. Ei ole, ei ainakaan kaikilla. Minun vartaloni on minun. Se ei petä minua alkamalla yhtäkkiä soida haikaralauluja.

Tämän tajuaminen on ollut valtava helpotus. Päätös on minun.

***

"Jos lapsettomuus on kerran itsestään selvä asia, miksi pitää edes päättää mitään?" kuulen paholaisen asianajajan kysyvän takarivistä. Hän on tyypillisesti mies, kenties nuori. Hän on henkilö, jota asia ei henkilökohtaisesti kosketa.

Siksi, että synnyttäminen ja äitiys on oletusarvo naiselle. Siksi että nainen tulee "tiettyyn ikään". "Tietyssä iässä" hän alkaa olla riski työnantajille. "Tietyssä iässä" häneltä, etenkin jos on parisuhteessa, saatetaan alkaa kysellä, milloin on odotettavissa "pienten jalkojen tepsutusta". "Tietyssä iässä" naisen keskivartalon muotoa aletaan vahdata. "Tietyssä iässä" nainen ei voi enää saada lapsia ilman suuria riskejä. (Ja tuo tietty ikä voi tietysti tässä kohdin olla milloin vain. Kaikki eivät saa lasta, vaikka haluaisivatkin.)

Sitten on vielä sekin, että nainen saattaa olla parisuhteessa, jossa toinen osapuoli tahtoo lapsen. On tehtävä päätös, ja silloin on todellakin oltava varma siitä, koska edessä siintävät valinnat ovat mahdottoman vaikeita.

***

Kaiken ytimessä on valinta, ja myös sen ymmärtäminen ettei valinta ole kaikille mahdollista. Elämä on epäreiluudessaan sattumanvarainen. Tasa-arvoa voidaan hakea ja vaalia sivistyneessä yhteiskunnassa, mutta biologia ei sitä tunne.

Olen syvästi kiitollinen siitä, että olen syntynyt maahan, jossa minulle on annettu valinnan mahdollisuus.

Kunnioitetaan toisiamme: lapsia, aikuisia, lapsellisia, lapsettomia.

Puhetta nuortenkirjoista

Blogiani pitempään seuranneet tietänevät nuivan ja epäilevän kantani kirjallisuuden ikäluokittelemiseen. On varmasti totta, että se helpottaa kirjastojen, kustantamoiden ja kirjakauppojen toimintaa monellakin tapaa. Kirjastot joutuvat luokittelemaan löytääkseen, kustantamot luokittelevat kohdentaakseen markkinointiaan ja kirjakaupat luokittelevat helpottaakseen myyjiensä työtä. Näin siis hyvin pelkistetysti ja suoraviivaistetusti.

Olen silti sitä mieltä, että ikäluokittelu ei auta itse kirjaa löytämään kaikkia niitä lukijoita, jotka siitä voisivat vaikuttua.

Viikon sisään olen katsonut Yle Areenasta kaksi kirjallisuuspätkää, joissa on puhe ollut nuortenkirjoista. Aamu-tv:ssä keskiviikkona oli vierailemassa kirjailija Siri Kolu sekä Petra Kakko Akateemisesta kirjakaupasta, ja torstaina haastateltiin Salla Simukkaa Aamun kirjassa. Kannattaa käydä katsomassa haastattelut, Siri ja Salla puhuvat viisaita!

Asia joka kuitenkin jäi kaivelemaan mieltäni näiden katsomisen jälkeen oli se tapa, jolla nuortenkirjoista puhuttiin. Itse kirjoja, niiden teemoja, aiheita ja henkilöhahmoja sivuttiin hyvin lyhyesti ja pintapuolisesti. Enemmän oli puhetta siitä, mistä nuorille saa kirjoittaa, mitä nuoret haluavat lukea ja voiko nuorille kirjoittaa niin tai näin. Kuulemma edelleen yksi yleisimpiä kysymyksiä nuorille tai lapsille kirjoittaville on miksi. Miksi kirjoitat nuorille?

Siis mitä hemmettiä? Oletteko kuulleet aikuisten romaaneja kirjoittavien kohdalla näitä kysymyksiä: Mistä aikuiset haluavat lukea? Miksi kirjoitat aikuisille? Mistä aikuisille saa kirjoittaa?

Eikö kuulosta naurettavalta? Niin minustakin.

Miksi siis nuortenkirjojen kohdalla näitä kysytään?

***

Lapsia ja nuoria pitää suojella. Ehkä tämä on tausta-ajatuksena siellä jossakin yllämainittuja kysymyksiä kysyvän pääkopassa. Ehkä me tunnistamme hyvin vaistomaisesti kirjallisuudessa piilevän valtavan voiman ja vaikutusvallan, ja pelkäämme että lapsi tai nuori vahingoittuu kirjoitetusta tai ääneenluetusta sanasta.

En oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Lapsen ja nuoren elämä voi olla hyvin raaka ja raadollinen. Edes nykypäivänä ei kaikilla ole mahdollisuutta kasvaa pumpulissa kultalusikkaa imeskellen. Lapsia ja nuoria raiskataan, hakataan ja kiusataan. He kokevat menetyksiä, surua, kateutta, pettymyksiä, stressiä, ulkonäköpaineita, menestymisen pakkoa. He sairastuvat ja voivat kuolla. He näkevät väkivaltaa ja seksiä ja sotaa televisiosta, lehdistä, mainoksista ja internetistä. He ovat suurten kysymysten äärellä, he ovat kysymyksiä täynnä.

Lapset ja nuoret ovat ihmisiä eikä elämä ala vasta kun tulee täysi-ikäiseksi.

Kysytään siis uudelleen: mistä nuorille saa kirjoittaa?

Kaikesta. Elämästä. He kokevat sitä joka päivä, ihan niin kuin aikuisetkin. Myös sen puolen, joka satuttaa.

***

Nyt minua pännii se, että kirjoitin tuossa ylempänä lapsista ja nuorista kuin homogeenisenä joukkona. Niputtaminen tympii, mutta ei sitä voi välttääkään kun kyseessä on nämä kaksi kirjallisuuden suurta ikäryhmää. Lapset ja nuoret sekä aikuiset. (Missäs vanhukset luuraavat?)

Nuortenkirjailijoille osoitetut hassut kysymykset mistä saa kirjoittaa, miksi kirjoitat ja mistä nuoret haluavat lukea kumpuavat uskoakseni juuri tästä ajatuksesta, joka aikuisiällä tuntuu hiipivän aivojen ydinnesteisiin: että nuoret olisivat jokin yhtenäinen joukko. Väärällä tavalla aikuistumisenhan tunnistaa juuri siitä, että alkaa narista nuorista, niiden käyttäytymisestä, huliganismista, laiskuudesta ja vastuuttomuudesta. Aina ne nuoret ja juuri tuollaisia ne nuoret.

Ja yllätys, yllätys: jokainen nuori on yksilö, omanlaisensa ihminen, jonka kiinnostuksenkohteet kirjallisuudessakaan eivät ole samanlaiset kuin kaikkien ikätovereidensa. Eikös sitä juuri yritetä nuorille viestittää? Että jokainen on ihmisenä ainutlaatuinen ja arvokas? Ei vain ikäryhmänsä kasvoton osa.