Vahvan naishahmon vankila

Pasilan lukupiirikeikan jälkimainingeissa mietin sukupuoleni merkitystä siihen, mitä ja miten kirjoitan.

Koneita ja korsetteja -antologiasta on tullut palautetta useammaltakin taholta, että "kylläpäs tässä oli paljon vahvoja naishahmoja". (Finnconin Höyrypunk-paneelissa keskusteltiin aiheesta myös.) Aktiivisia naisia, jotka ottavat vallan omiin käsiinsä ja toimivat usein miehistä valtakulttuuriakin uhaten. Kapinallisesti. Joskus väkivaltaisesti, toisinaan älyllä.

Nyt jälkikäteen on helppo todeta, että Koneita ja korsetteja -julkaisun kansikuva on melko osuva. Nainen näyttää siltä, että hänelle ei kannata ryppyillä. "Oliko tätä tarkoitus markkinoida nimenomaan naisille?" -kysymys sai minut kyllä hetkeksi hiljaiseksi. Ei, ei kai. (Samaahan muuten toistuvasti kuulen Mifonki-sarjan kansista -- että ne on suunnattu naisille. So what? Tekeekö se niistä jotenkin huonompia?) Jäin sitten miettimään, kuinka sukupuolittuneessa maailmassa oikein elämme. Ymmärrän, että chick lit -kirjojen kannet eivät houkuta puoleensa miehiä, jotka eivät genrestä ole kiinnostuneet. Samoin sotakirjojen kannet eivät houkuta naisia, joita eivät sotakirjojen kannet kiinnosta. Mutta täytyykö kaikilla kirjan kansilla olla jokin sukupuolinen värittymä? Karkottaako nainen kannessa mieslukijat? Eivätkö mieslukijat kykene samaistumaan naishahmoihin?*

Ehkä eivät. Eivät niihin kykene samaistumaan kaikki naisetkaan. Osuvasti näihin mietintöihini sattui Sophia McDougallin artikkeli I Hate Strong Female Characters. Artikkeli on taas melko pitkä, mutta kannattaa lukea se.

Kiteytyksenä omista ajatuksistani voisin sanoa: yksipuolisiin hahmoihin on hankala kenenkään samaistua. Jos kirjassa tai elokuvassa tai tv-sarjassa on yksi nainen edustamassa puolta koko hemmetin väestöstä, voisiko hänelle kasautua vähän liikaa paineita, jotta hänet voisi kirjoittaa omana yksilönään, oli sitten minkälainen tahansa?

Mitä sitten ajattelen termistä "vahva naishahmo"? Olen mieltänyt sen hyvin kirjoitetuksi naishahmoksi, mutta artikkelin lukemisen jälkeen jäin pohdiskelemaan, että harvoin olen kokenut tarvetta sanoa yhdestäkään hyvin kirjoitetusta mieshahmosta, että olipa hyvin kirjoitettu, vahva mieshahmo. Ja miksi näin? Koska kun luen mieshahmojen edesottamuksista, en koskaan ajattele, että tässäpä on osuvasti kirjoitettu mies vaan tässäpä on hyvin kirjoitettu ihminen.

Tämä on kamala oivallus.

***

Kun sanon kirjoittavani vahvoja naishahmoja, en halua viitata sillä siihen, että kirjoittaisin vain naisia, jotka toimivat miesten keinoin miehisessä yhteiskunnassa. En halua vihjata, että ollakseen vahva naisen täytyy turvautua väkivaltaan tai hänen täytyy käyttäytyä kuin mies. En ajattele niin. Minulle tärkeää on, että naishahmoillani on valtaa, kykeneväisyyttä, älyä, heikkouksia, pahoja päiviä, epävarmuutta, rohkeutta, unelmia, surua ja kunnianhimoa. Muun muassa.

Se, että naishahmot jaetaan karkeasti kahteen tyyppiin (aktiivinen, fyysisesti vahva, paha suustaan, jätkämäinen tai passiivinen, fyysisesti heikko, hiljainen), on aiheuttanut useinkin turhautumista. Jos omassa naishahmossa on edes muutama ripaus jompaa kumpaa, luokittelukarsinan ovi heilahtaa äkkiä. On sitten kritisoijan omista mieltymyksistä kiinni, ärsyttävätkö väkivaltaan turvautuvat soturnaishahmot enemmän kuin kiltit, hiljaiset ja avuttomat naishahmot.

Naisia kirjoitetaan edelleen hyvin stereotypisesti. Se korostuu, jos heitä on tarinassa suhteessa huomattavasti vähemmän kuin miehiä.

Ylipäätään jatkuva sukupuoliluokittelu yhteiskunnassamme on rasittavaa. Se on juurtunut syvälle ja siitä on vaikea murtautua. Toivon, että joskus hyvin kirjoitetusta naishahmosta ei tarvitse erikseen mainita, että se on sukupuolensa vuoksi (tai siitä huolimatta) mielenkiintoinen ihminen.

Sillä sitä me naiset ennen kaikkea olemme, ihmisiä.

***

* Vielä häiritsevämpi taka-ajatus ponnahtaa mieleen: eikö jokin ole arvokasta ja uskottavaa, jos se on suunnattu naisille (ja vieläpä naisen tekemää)? Eivätkö naislukijat riitä, eikö heidän rahansa ole yhtä tervetullutta kuin miesten?

Puhetta nuortenkirjoista

Blogiani pitempään seuranneet tietänevät nuivan ja epäilevän kantani kirjallisuuden ikäluokittelemiseen. On varmasti totta, että se helpottaa kirjastojen, kustantamoiden ja kirjakauppojen toimintaa monellakin tapaa. Kirjastot joutuvat luokittelemaan löytääkseen, kustantamot luokittelevat kohdentaakseen markkinointiaan ja kirjakaupat luokittelevat helpottaakseen myyjiensä työtä. Näin siis hyvin pelkistetysti ja suoraviivaistetusti.

Olen silti sitä mieltä, että ikäluokittelu ei auta itse kirjaa löytämään kaikkia niitä lukijoita, jotka siitä voisivat vaikuttua.

Viikon sisään olen katsonut Yle Areenasta kaksi kirjallisuuspätkää, joissa on puhe ollut nuortenkirjoista. Aamu-tv:ssä keskiviikkona oli vierailemassa kirjailija Siri Kolu sekä Petra Kakko Akateemisesta kirjakaupasta, ja torstaina haastateltiin Salla Simukkaa Aamun kirjassa. Kannattaa käydä katsomassa haastattelut, Siri ja Salla puhuvat viisaita!

Asia joka kuitenkin jäi kaivelemaan mieltäni näiden katsomisen jälkeen oli se tapa, jolla nuortenkirjoista puhuttiin. Itse kirjoja, niiden teemoja, aiheita ja henkilöhahmoja sivuttiin hyvin lyhyesti ja pintapuolisesti. Enemmän oli puhetta siitä, mistä nuorille saa kirjoittaa, mitä nuoret haluavat lukea ja voiko nuorille kirjoittaa niin tai näin. Kuulemma edelleen yksi yleisimpiä kysymyksiä nuorille tai lapsille kirjoittaville on miksi. Miksi kirjoitat nuorille?

Siis mitä hemmettiä? Oletteko kuulleet aikuisten romaaneja kirjoittavien kohdalla näitä kysymyksiä: Mistä aikuiset haluavat lukea? Miksi kirjoitat aikuisille? Mistä aikuisille saa kirjoittaa?

Eikö kuulosta naurettavalta? Niin minustakin.

Miksi siis nuortenkirjojen kohdalla näitä kysytään?

***

Lapsia ja nuoria pitää suojella. Ehkä tämä on tausta-ajatuksena siellä jossakin yllämainittuja kysymyksiä kysyvän pääkopassa. Ehkä me tunnistamme hyvin vaistomaisesti kirjallisuudessa piilevän valtavan voiman ja vaikutusvallan, ja pelkäämme että lapsi tai nuori vahingoittuu kirjoitetusta tai ääneenluetusta sanasta.

En oikein tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa. Lapsen ja nuoren elämä voi olla hyvin raaka ja raadollinen. Edes nykypäivänä ei kaikilla ole mahdollisuutta kasvaa pumpulissa kultalusikkaa imeskellen. Lapsia ja nuoria raiskataan, hakataan ja kiusataan. He kokevat menetyksiä, surua, kateutta, pettymyksiä, stressiä, ulkonäköpaineita, menestymisen pakkoa. He sairastuvat ja voivat kuolla. He näkevät väkivaltaa ja seksiä ja sotaa televisiosta, lehdistä, mainoksista ja internetistä. He ovat suurten kysymysten äärellä, he ovat kysymyksiä täynnä.

Lapset ja nuoret ovat ihmisiä eikä elämä ala vasta kun tulee täysi-ikäiseksi.

Kysytään siis uudelleen: mistä nuorille saa kirjoittaa?

Kaikesta. Elämästä. He kokevat sitä joka päivä, ihan niin kuin aikuisetkin. Myös sen puolen, joka satuttaa.

***

Nyt minua pännii se, että kirjoitin tuossa ylempänä lapsista ja nuorista kuin homogeenisenä joukkona. Niputtaminen tympii, mutta ei sitä voi välttääkään kun kyseessä on nämä kaksi kirjallisuuden suurta ikäryhmää. Lapset ja nuoret sekä aikuiset. (Missäs vanhukset luuraavat?)

Nuortenkirjailijoille osoitetut hassut kysymykset mistä saa kirjoittaa, miksi kirjoitat ja mistä nuoret haluavat lukea kumpuavat uskoakseni juuri tästä ajatuksesta, joka aikuisiällä tuntuu hiipivän aivojen ydinnesteisiin: että nuoret olisivat jokin yhtenäinen joukko. Väärällä tavalla aikuistumisenhan tunnistaa juuri siitä, että alkaa narista nuorista, niiden käyttäytymisestä, huliganismista, laiskuudesta ja vastuuttomuudesta. Aina ne nuoret ja juuri tuollaisia ne nuoret.

Ja yllätys, yllätys: jokainen nuori on yksilö, omanlaisensa ihminen, jonka kiinnostuksenkohteet kirjallisuudessakaan eivät ole samanlaiset kuin kaikkien ikätovereidensa. Eikös sitä juuri yritetä nuorille viestittää? Että jokainen on ihmisenä ainutlaatuinen ja arvokas? Ei vain ikäryhmänsä kasvoton osa.

Young Adultsista vielä...

Kustantaja Tammen tuoreessa kevätkatalogissa Tammenterhossa tuodaan lyhyesti "Young adults" -luokittelua esille:

"YA -kirjallisuuden lukijoiden ikää on vaikea määritellä, koska se vetoaa sekä aikuisiin että nuoriin. Riskien otto, rentous ja luovuus saavat kuitenkin näkyä näissä kirjoissa eri tavalla kuin aikuisten romaaneissa."

Rivien välistä voisi siis lukea, että aikuisten romaanit saavat olla vähemmän rentoja, luovia tai hillitympiä riskien otossa. Tylsiä, puisevia ja vaikeita.

Kapinoin sitä ajatusta vastaan, että tällainen riehakkuus ja into olisi sallitumpaa tietylle ikäluokalle kirjoitettaessa. Tai siis että olisi sallitumpaa kirjoittaa lapsille tietyllä tavalla, nuorille taas toisella tavalla ja aikuisille kolmannella.

Mistä sitten voisi johtua se, että nuorten aikuisten kirjallisuudessa riskien otto ja rentous olisivat sallitumpia?

Minulla ei olisi mitään luokittelua vastaan, jos se sulkemisen sijaan avaisi. Mutta tähän asti en ole kohdannut kuin suljettuja ovia ja portteja sekä muureja ja aitoja, en vapaita niittyjä ja nummia ja metsiä, joissa polun takaa saattaa yllättäen löytää jotain uutta ja ihmeellistä -- ilman nimeä ja ikäleimaa.

Kirjallisuus voi olla olemassa ilman luokittelua. Meidän mielissämme ne muurit nousevat.

***

Rooibos on lukenut Mifongin perinnön. Positiivinen palaute lukukokemuksesta osui oivaan hetkeen: flunssa ja pimeys ovat tuoneet matalapaineen, toivottavasti vain hetkellisen.

Mitä fantasia on?

Tätä kysyi Taija Tuominen Tampereen kirjamessujen nuortenkirjapaneelissa ja jäin sitä pohtimaan jälkeenpäin. Kävi nimittäin ilmi, että joku voi mieltää fantasian niinkin laajasti, että se kattaa fiktion kokonaisuudessaan. Minulle fantasia on aina ollut tietynlainen genre. Eihän kaikkia kirjoja voisi kutsua trillereiksi tai romanttiseksi viihteeksikään.

Joku kirjallisuudentutkija on tätä varmasti jo selvittänyt, mutta ennen kuin menen kaivelemaan tieteellisiä luokituksia, haluan pohtia asiaa omakohtaisesti. Mikä minulle sitten on fantasiaa?

Klassista fantasiaa edustavat mielestäni J.R.R. Tolkienin teokset ja Ursula K. Le Guinin Maameren tarinat, Robin Hobbin Näkijän taru -sarja, Patricia A. McKillipin Ombria-kirjat, Roger Zelaznyn Amber-sarja, muutaman mainitakseni. Niitä yhdistää suljettu fantasiamaailma, eli yhteyksiä tähän meidän reaalimaailmaamme ei suoranaisesti ole. Monissa on lohikäärmeitä, mutta se ei toki ole pakollista. Fantasiaan ylipäätään lukeutuu jonkinlainen olentogalleria (haltiat, peikot, kääpiöt, keijut, jättiläiset, myyttiset taruhahmot) ja magian läsnäolo. Myös ympäristön konkreettinen kuvaaminen on tavallista, maailma todella luodaan lukijan ympärille, se ei ole surrealistinen tai yhdentekevä. Aiheissa ja teemoissa toistuvat etsiminen, matkaaminen, kasvutarinat ja ennustuksen täyttäminen tai jonkinlaisen enteen toteutuminen. Hyvä ja paha ovat olemassa ja tyypillisesti merkittävässä osassa tarinaa. Meidän aikaamme ja maailmaamme verrattuna klassisessa fantasiassa eletään ajanjaksoa, joka kurottuu historian puolelle vaatetuksineen, ruokineen ja esineistöineen.

Tällaisen minä miellän yleisesti fantasiaksi, samoin kuin rinnakkaismaailmafantasiat, joiden perinteitä edustavat esimerkiksi Narnia, Veljeni Leijonamieli ja Liisa Ihmemaassa. Sitten löytyy tietenkin jos jonkinlaisia rajatapauksia ja sekoituksia. Siirryn puhumaan spekulatiivisesta fiktiosta, jos iso osa tarinasta tapahtuu realistisessa maailmassamme (esim. aikamatkailu), siinä esiintyy historiassa tunnettuja henkilöitä (vaihtoehtohistoriat), se on dystopia, vampyyri- tai ihmissusikertomus, tai jos se sijoittuu tulevaisuuteen (scifi).

Fantasia-termiä voi toki käyttää aika laajasti, mutta genrenä se on kuitenkin omanlaisensa ja muusta spefistä erottuva. En tohtisi laajentaa sitä käsittämään kaikkea fiktiivistä sepitettä. Monissa teoksissa voi olla fantasiaelementtejä, mutta se ei välttämättä tee niistä fantasiaa.

Nyt olisi kiinnostavaa kuulla teidän lukijoiden mielipiteitä. Mikä sinulle on fantasiaa?

Hyvä Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus

Hyvä Helsingin Sanomien kulttuuritoimitus,

Olemme huolissamme lasten ja nuorten kirjallisuuden näkyvyydestä ja arvostuksesta lehdessänne. Julkaisitte maanantaina 20.2.2012 “Kevään lasten- ja nuortenkirjat” -listan. Toisin kuin otsikointi antaa ymmärtää, listalta puuttui useita kirjoja ja kirjailijoita, joiden nimet oli kuitenkin kustantamoista ilmoitettu. Nettilehden lista ei myöskään ollut kattava. Suomen suurilevikkisimpänä lehtenä Helsingin Sanomilla on erityinen asema ja vastuu uutisointinsa oikeellisuudessa. Nykyinen käytäntö on harhaanjohtava lukijoita kohtaan ja suorastaan haitallinen kirjailijoille, joista monille Helsingin Sanomien kevään kirjalista on ainoa tapa ilmoittaa suurelle yleisölle, että kirja on ilmestynyt. Näin erityisesti esikoiskirjailijoille, jotka ovat vasta aloittamassa uraansa, sekä pienempien kustantamoiden kirjailijoille, joilla ei ole resursseja kirjansa mainostamiseen laajemmin. Haluaisimmekin tietää, millä perustein ja millä etiikalla Helsingin Sanomat päättää, kuka on listalla mainitsemisen arvoinen.

Kummastusta on herättänyt myös kirjallisuuden eri lajien arvottaminen, joka näkyy lasten ja nuorten kaunokirjallisuuden saaman huomion vähäisyydessä. Lanu-kirjallisuus unohtuu herkästi muun kirjallisuuden rinnalta. Myös lanu-kirjallisuuden palkintoehdokkuuksista uutisoidaan valikoivasti: esimerkiksi kansainvälistä ja huomattavaa Alma-palkintoa, jonka saajaksi on tänä vuonna ehdolla kuusi suomalaista kirjailijaa, ei ole käsittääksemme uutisoitu Helsingin Sanomissa mitenkään.

Lasten- ja nuortenkirjallisuus on yhtä tärkeää kuin aikuisille suunnattu kirjallisuus. Ammattitaitoiset aikuiset kirjailijat kirjoittavat kummankin kategorian kirjat. Ilman nuorena hankittuja myönteisiä lukuelämyksiä kotimaisen kirjallisuuden parissa on kotimaiseen kirjaan tarttuminen aikuisena kynnyksen takana.

Lienee aiheellista kysyä, miksi Helsingin Sanomat ylipäätään kokee tarpeelliseksi listata erikseen aikuisten kirjat ja lapsille ja nuorille suunnatut kirjat. Julkaistavien kirjojen luokittelu nykyisessä muodossa aiheuttaa tietoa etsivälle lukijalle päänvaivaa. Erityisen hankala nykyinen käytäntö on esikoiskirjojen sekä fantasia- ja scifi-kirjojen kohdalla. Kaikki vuoden esikoiskirjat eivät esiinny esikoiskirjojen listassa ja fantasia- ja scifi-kirjoja löytyy niin aikuisten, lasten ja nuorten kuin fantasiakirjojenkin listoista. Kaikkia lasten ja nuorten kirjoja, jotka ovat fantasiaa, ei luokitella fantasian alle.

Kaunokirjallisuuslistat voitaisiin hyvin jakaa pelkästään kahteen otsakkeeseen: kotimainen kaunokirjallisuus ja käännetty kaunokirjallisuus. Eri kirjallisuuden lajeja varten voitaisiin rakentaa merkintäsysteemi, jossa jokaisella genrellä olisi oma logonsa: esikoinen, yleinen kaunokirjallisuus, scifi ja fantasia, lapset, nuoret. Näin yksittäisillä kirjoilla voisi olla useita määreitä sen sijaan, että ne sijoitettaisiin erillisille listoille. Otsikoinnissa olisi reilua mainita, onko kyse toimituksen valikoidusta poiminnasta vai kattavasta listasta. Nämä muutokset vähentäisivät eri kirjallisuuden lajien tarpeetonta arvottamista ja takaisi lukijoillenne mahdollisimman tasa-arvoisen ja selkeän kuvan vuoden kirjallisuustarjonnasta.

Magdalena Hai

J.S. Meresmaa

Hanna van der Steen

Kirsti Ellilä

Hannu Hirvonen

Marjut Hjelt

Anu Holopainen

Tuula Kallioniemi

Anneli Kanto

Markku Karpio

Kirsti Kuronen

Anne Leinonen

Päivi Lukkarila

Kirsi Pehkonen

Nuoret aikuiset

Keitä he ovat, nuo nuoret aikuiset?

Luulin olevani väärässä, mutta kysytään nyt teiltäkin. Nimittäin luin Satakielen sanoin -blogista viimeisimmän postauksen, jossa eräässä sivulauseessa hän kartoitti nuorten aikuisten ikähaarukan 16- 30 -vuotiaisiin.  Samoilla linjoilla olen minäkin, mutta jos alamme rinnastamaan anglosaksisen Young Adultsin omien nuorten aikuisten kanssa, ainakin kirjallisuuden puolella mertentakaiseksi  ikähaarukaksi saamme 14-22 -vuotiaat. (Lähde: Wikipedia.)

Melkoinen ero, eikö totta?

Syy, miksi tämä kiinnostaa, on tietenkin Mifongin perinnön sijoittuminen kirjallisuusluokituksiin. Varmaan muistatte, että sille annettiin kaksoiskirjastoluokitus vasta vaatimuksestani. Kuvastossa puhutaan "varttuneista nuorista", joka on mielestäni vähän hassua, sillä en kannata ajatusta, että kirjan kansi kertoo tällä tavoin lukijalle,  kenen sitä sopii lukea ja rajaa ulos niitäkin, jotka siitä olisivat voineet pitää. Minulle sanottiin kustannussopimusta tehtäessä, että kustin mielestä kirjani on oikein sopiva nuorille aikuisille. Hihkaisin, että totta kai, ja mielessäni oli juurikin tämä alle kolmikymppisten ikähaarukka. Sovinhan itsekin tuohon ikäluokkaan ja alun perin tätä itselleni kirjoitin. Mutta olin kyllä reilusti yli kahdenkymmenen aloittaessani kirjoittaa Mifonkeja. Lopputulos: lasten ja nuorten kirjallisuus.

Kaikki kunnia meille, jotka emme kirjoita vain aikuisille, mutta tuskin kukaan voi kieltää, etteikö la-nu -kirjallisuudeksi luokittelu väistämättä syö näkyvyyttä, arvostusta ja luettuutta (onko tuo sana?) aikuisten maailmassa.

Kysynkin siis, mihin ikähaarukkaan sijoitatte nuoret aikuiset mielessänne? Tarvitaanko Suomen kirjallisuuskenttään edes kyseistä luokitusta? Mitä sitten ovat "nuoret" lasten ja nuorten kirjallisuudesta?