Muistiinpanoja venäläisestä naiskirjallisuudesta

Helsingin kirjamessuilla ehdin käydä kuuntelemassa teemamaa Venäjän naiskirjailijoita ja naiskirjallisuutta käsittelevää paneelia nimeltä "Imelää kukkakirjallisuutta vai naisten kirjoittamaa proosaa?" Esiintyjinä oli kirjailijat Anna Remez ja Jaana Žemoitelite sekä kriitikko Valerija Pustovaja. Tulkin nimeä ei muistiinpanoissani valitettavasti lue.

Merkintäni saattavat olla hieman hypähteleviä, mutta kyllä sieltä silti paljon kiinnostavaa asiaa tulee ilmi.

Tiedossani on ollut, ettei itäisellä naapurimaalla mene ihan yhtä railakkaasti tasa-arvonäkemysten kohdalla kuin täällä lännemmässä, ja tunnin kestänyt antoisa keskustelu vihjasi, että sukupuolten eriarvoinen kohtelu näkyy Venäjän kirjallisuudessa.

Neuvostoliitossa eläneen Topias Huttarin kokeilu julkaista runonsa naisen nimellä (Lea Helo) toi kuulemma esille sen, että mies vapautui kirjoittamaan herkkää lyriikkaa, jos teki sen naisen nimellä, sillä Venäjällä tosimies ei itke. Naiselle on sallittu laveampi rooli kirjailijanakin.

Ensimmäistä Venäjällä julkaistua naisen kirjoittamaa romaania pidettiin lähinnä päiväkirjana, pienelle piirille suunnattuna ja yleisemmällä yhteiskunnallisella tasolla vähäarvoisena. Keskustelijat arvelivat, että naisten aihevalintoihin vaikutti 1800-luvulla heidän rajoitettu elinpiirinsä ja vaikutusmaailmansa. Ei ajateltu, että nainen voisi olla esimerkiksi runoilija, muusa sen sijaan hyvinkin.

Hyvin merkittävä rajoittava tekijä oli, ettei naiskirjailijoilla ollut kirjailijayhteisöä kuten miehillä. Eli verkostot puuttuivat. Yhä edelleen Venäjällä käydään keskustelua siitä, pitäisikö naiskirjailijoita kutsua kirjailijoiksi kuten miehiä, vai kirjailijattariksi.

Sellainenkin täsmennys haluttiin tehdä, että on naiskirjallisuutta (kuten rakkausromaanit) ja naisten kirjoittamaa kirjallisuutta (mikä voi olla mitä tahansa). Naisproosassa ajatellaan kuitenkin olevan halventava sävy, eikä kukaan keskustelijoista käyttäisi sitä.

Hyvin tärkeä huomio oli se, että sillä on merkitystä, kenen näkökulmasta kirjoja kirjoitetaan. Kirjat luovat nimittäin näkökulmia maailmaan ja on varottava liian yksipuoliseksi tai kapea-alaiseksi muuttumista. Tuotiin esille, että venäläiset mieskirjailijat kirjoittavat nykyään paljon vankila- ja huumeaiheisia, synkkiä ja väkivaltaisia kirjoja, mutta ne ovat kuitenkin vain hyvin harvan venäläisen oikeaa kokemuspiiriä saati näkemys maailmasta.

Kerrottiin, että kuuluisimmat nykynaiskirjailijat Venäjällä kirjoittavat historiallisia, 1900-luvun alkupuolelle sijoittuvia romaaneja, joissa sukupuoliroolit ovat hyvin perinteiset. Nykyhetkestä kirjoittaa harva nainen, eivätkä Venäjän aktiiviset, johtajahahmo- ja esikuvanaiset näy ainakaan naisten kirjoittamassa proosassa.

Surullinen tosiasia kuulemma on, että kovin monet nykynaiset Venäjällä uskovat naisen olemisen tarkoituksen olevan ennen kaikkea sukupuolinen ja seksuaalinen.

***

Tein sivuhuomion kirjamessujen venäläisestä kirjailijakaartista: 34 osallistujasta 6 oli naisia. Se tekee siis alle 18 prosenttia.

Jos aihe nappaa enemmänkin, Annelin kirjoissa -blogissa on nais-/mieskirjailija-aiheesta lisää, sekä katsaus pariin varhaiseen venäläiseen naiskirjailijaan.

Tyttöfantasiaa ja poikafantasiaa

Ajattelitko otsikkoa lukiessasi, että "mitäs hittoa nyt taas"? Mikä tämä tällainen kahtiajako on?

Tämän blogikirjoituksen aiheen kirvoitti Päivi Heikkilä-Halttusen arvio Iida Sammaliston esikoiskirjasta eilisen (5.3.) Hesarissa. Arvio oli otsikoitu: "Kuulas tyttöfantasia tuo tähtipojan maahan".

Tähtimosaiikki kuulostaa erittäin tutustumisen arvoiselta kirjalta, mutta arvion viimeinen virke nosti niskakarvani pörhöön:

"Sammaliston esikoisromaanin vahvuus on sen vivahteikkaassa kielessä sekä kerronnan rauhallisessa tempossa, joka vaivihkaisesti lumoaa lukijansa. 

Lupuksen nimi juontaa suden latinankielisestä nimestä ja samannimisestä tähdistöstä, mutta lukijalle, joka ei nimen etymologiaa tunne, poika näyttäytyy melkein seikkailun tihentyvään loppuun asti jokseenkin passiivisena antisankarina. 

Nyt tarvittaisiin kipeästi nuorten miesten vastaiskua fantasiakirjallisuuden yksipuolistuvalle mieskuvalle!"

Vastaiskua? Yksipuolistuva mieskuva? Siis fantasiassa? Anteeksi kuinka?

Näin lyhyessä kirjoituksessa kirjoittaja on mahdollisesti joutunut kärjistämään sanojaan, eikä viimeisen heiton sävykään täysin aukene. Onko se kirjoitettu pilke silmäkulmassa vai ei? Minuun se osui varsin sotaisana ja siksi ärsyynnyin.

Aluksi on ehkä hyvä miettiä, että kotimainen nuorten fantasiakirjallisuus ja ulkomainen nuorten fantasiakirjallisuus (käännetty) saattavat erota toisistaan paljonkin "sukupuolisävyiltään". On totta, että Suomessa on paljon naisia, jotka kirjoittavat fantasiaa nuorille. (Fantasia sisältäköön nyt tässä kontekstissa myös dystopian, paranormaalin romantiikan jne. Ja koska Suomessa suurin osa ko. kirjallisuudesta on suunnattu luokittelussaan nuorille, niputetaan nyt samaan kimppuun niin teini-ikäiset päähenkilöt kuin vanhemmatkin.) On totta, että monissa näistä kirjoista päähenkilö on tyttö.

Miksi se on ongelma?

Kun mietin ensimmäisenä mieleen juolahtavia suomalaisia fantasiakirjoja, kyllä jokaisessa kirjassa on myös niitä poikiakin. Onko se, että poika esiintyy kirjassa sivuhenkilönä, vastaiskun paikka? Aiheuttaako se automaattisesti meissä aikuisissa ajatuksen, ettei kirja voi kiinnostaa poikalukijaa, jos päähenkilö ei ole poika? Miksi? Onko tosiaan tilanne sellainen, ettei meillä ole poikia päähenkilöinä riittävästi? Onko fantasiakirjojen mieskuva yksipuolinen? Jos on, johtuuko se siitä, että kirjailijat ovat naisia?

Kuten huomaatte, tämä aihe todellakin herättää kysymyksiä!

***

Kirjoittaessani en mieti henkilöhahmoja yksinomaan heidän sukupuolensa kautta. Minä koen tutkivani ihmisyyttä, ja yksilön elämässä sukupuoli on vain yksi vaikuttava tekijä monista. Maailmasta ja kulttuurista riippuen sen merkittävyys vaihtelee. En koskaan mieti, että "miten poika reagoisi" tai "miten tyttö sanoisi". Se on ajatuksenakin absurdi! Niin kuin olen sanonut, minulla henkilön rakentuminen syntyy siitä hetkestä, kun löydän hänen nimensä. Sitten alan kuulla hänen äänensä.

Vai onko nyt niin, että tässä ongelmana onkin kirjailijoiden sukupuoli? Missä ovat kotimaiset nuoret mieskirjailijat, jotka kirjoittavat nuorille fantasiaa? Niin, missä te olette? Oletteko realismin puolella, kirjoitatteko aikuisille, vai eikö teitä vain julkaista? Ilkka Aueria ja Timo Parviaista tuskin voi luokitella enää nuoriksi. (Sori vaan, äijät!)

Käännöskirjallisuudesta näitä nuorille fantasiaa kirjoittavia mieskirjailijoita sitten löytyykin enemmän -- ihan mestari Tolkienista lähtien.

***

Olen aika usein kuullut, että pojat eivät lue, koska heidän on vaikea löytää luettavaa. Pojat tarvitsevat poikakirjoja. Poikalukijan kirjassa ei saa olla tyttöjä, koska tytöt ovat "yök".

Onko tosiaan näin?

Miten minusta tuntuu, että kasvatuksella saattaisi olla tähän jotain vaikutusta: me aikuiset jaottelemme asioita tyttö- ja poikajuttuihin. Lapset kasvavat ympäristössä, missä isä lukee vain Ilkka Remestä tai Jari Tervoa, äiti Laila Hirvisaarta ja Riikka Pulkkista (ja ehkä vähän Väinö Linnaa). Opettaja suosittelee poikaoppilaalle kirjaa, jossa päähenkilö on poika. Tyttöoppilaalle suositellaan sitten kirjan aiheen mukaan. Niinkö?

Auttakaa nyt naista hädässä! Rakas lukija, onko sinun mielestäsi fantasian mieskuva yksipuolistumassa? Onko kirjailijan sukupuolella väliä? Miksi nuorten naiskirjailijoiden kasvava määrä koetaan uhkana? Loppuuko miehiltä luettava, jos kirjoissa onkin päähenkilöinä naisia?
Jos koet olevasi mies, onko sinun vaikea lukea kirjaa, jossa päähenkilö on tyttö/nainen? Jos, niin mistä luulet sen johtuvan?

Nimeämättömien historiaa, unohdettujen tarinoita

Helsingin Sanomissa toimittaja Suvi Ahola kirjoitti siitä, kuinka suomalaisissa ja ruotsalaisissa historian oppikirjoissa naisten osuus on edelleen hämmästyttävän vähäinen. Jutun mukaan esimerkiksi lukion oppikirjasta Muutosten maailma löytyi nimiä 662, joista vain hieman yli 7 prosenttia kuului naisille.

Kenen historiaa kouluissa oikeastaan opetetaan? Ihmiskunnan vai miesten?

Ei taaskaan olisi pitänyt lukea kommentteja. Kovin moni tuntuu ajattelevan, että naisvaikuttajien nimien kaivaminen historian hämäristä olisi anakronistista ja sen tasa-arvovaikutus naurettava. Että on vääristelyä pyrkiä esittämään historia niin, että mainittujen naisten ja miesten osuus siitä on 50/50.

Totta, se ei ole mahdollista. Koska vain harvoille naisille on suotu samoja mahdollisuuksia kuin miehille. Vain harvat naiset ovat kyenneet opiskelemaan, toimimaan arvostetussa ammatissa, tasavertaisena yhteiskunnan jäsenenä saati että olisivat päässeet dokumentoimaan historiaa. Emme ikinä tule löytämään jokaista miespuolista keksijää ja yhteiskunnallista vaikuttajaa kohtaan yhtä monta yhtä merkittävää naista.

Se ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että miesten ja naisten osuus historiasta on samansuuruinen ja yhtä merkittävä. Naisia on ollut yhtä kauan kuin miehiä, ja he ovat aina vaikuttaneet yhteiskuntaan -- vaikkakin sitten piilossa. Miksi emme kertoisi myös tästä historiasta? Miksi emme nostaisi esiin nerokkaita, kekseliäitä, työteliäitä ja rohkeita naisia? Miksi vain sodat ja suurmiehet ovat merkittäviä?

Historia on pitkälti tarinoita, ja tarinat luovat ihmiskunnan yhteisen perustan. Jos me emme anna nuorille esimerkkejä älykkäistä, aktiivisista, sisukkaista, omaperäisistä, menestyvistä, kunnianhimoisista, sotaisista, pelkäämättömistä naisista, me kasvatamme sukupolvia, jotka eivät yksinkertaisesti usko, että naiset pystyisivät samaan kuin miehet -- niin hyvässä että pahassa. Sukupuolesta tulee yksilön kykyjä määrittävä tekijä, vaikka näin ei pitäisi olla. Me tarvitsemme esikuvia ja esimerkkejä, jotta hahmottaisimme omien mahdollisuuksiemme rajat ja rajattomuuden.

***

Viime kesänä esiinnyin samassa paneelissa fantasiakirjailija Scott Lynchin kanssa. Hän on kirjoittanut merirosvosta, joka on nainen (hei, miten kuulostaakin tutulta?), ja sai sitten eräältä lukijalta palautetta, että edes fantasiassa naisen ei ole mahdollista naisen olla merirosvo. Koska miesten maailma jne. Kirjailijan vastauksen voi lukea muun muassa täältä.

Niin, miksi nainen ei voisi olla merirosvo? Meidänkin maailmamme historia tuntee kymmeniä ja kymmeniä naismerirosvoja. Heistä varmastikin menestyneimmäksi voisi nostaa Ching Shih'n, 1800-luvun vaihteessa Etelä-Kiinan merellä monikymmentuhatpäistä rosvojoukkoa johtaneen naisen, joka kaiken kukkuraksi onnistui eläköitymään rosvouraltaan kaikkine rikkauksineen.

Toinen mielenkiintoinen sukupuoliolettamuksiin perustunut historiauutinen paljastui amerikkalaisessa tutkimuksessa viikinkihautalöytöjen sukupuolimäärittelystä. (Siitä kiersi viime syksynä netissä huimia otsikoita viikinkinaissotureista, mutta Tracy V. Wilson kirjoittaa blogissaan aiheesta varsin tyhjentävästi.) Tutkijat olivat olettaneet haudattujen olleen miehiä, koska nämä oli haudattu miekkojen kanssa. Luita tutkiessa kävi ilmi, että joukosta iso osa olikin naisia.

Tällaisen maallikon korvaan esineperäiset olettamukset kuulostivat aika erikoiselta tieteellisestä menetelmältä, mutta mielestäni se osoittaa hyvin sen, miten vaikea meidän on ravistaa stereotyyppisiä ja sukupuolittuneita käsityksiä, ja että ne saattavat ohjata hyvinkin vahvasti historian tulkintaa. Lienee osittain ihan luonnollista, että miehiä kiinnostavat miesten tekemät asiat ja naisia naisten. On kuitenkin hyvä tiedostaa, miten se voi vaikuttaa käsitykseemme historiasta, jos vain valikoitu joukko pääsee sitä dokumentoimaan.

***

Kuten sanoin jo aiemmin, historia näyttäytyy meille tarinoina. Fiktion ja faktan rajat hämärtyvät tarinoissa, eikä ole ollenkaan yhdentekevää minkälaisia tarinoita kerromme.

Minä olen tarinankertoja. Koen velvollisuudekseni kertoa myös nimettömien tarinoita -- heidän, joiden osuus historiasta on vaiettu.

Vahvan naishahmon vankila

Pasilan lukupiirikeikan jälkimainingeissa mietin sukupuoleni merkitystä siihen, mitä ja miten kirjoitan.

Koneita ja korsetteja -antologiasta on tullut palautetta useammaltakin taholta, että "kylläpäs tässä oli paljon vahvoja naishahmoja". (Finnconin Höyrypunk-paneelissa keskusteltiin aiheesta myös.) Aktiivisia naisia, jotka ottavat vallan omiin käsiinsä ja toimivat usein miehistä valtakulttuuriakin uhaten. Kapinallisesti. Joskus väkivaltaisesti, toisinaan älyllä.

Nyt jälkikäteen on helppo todeta, että Koneita ja korsetteja -julkaisun kansikuva on melko osuva. Nainen näyttää siltä, että hänelle ei kannata ryppyillä. "Oliko tätä tarkoitus markkinoida nimenomaan naisille?" -kysymys sai minut kyllä hetkeksi hiljaiseksi. Ei, ei kai. (Samaahan muuten toistuvasti kuulen Mifonki-sarjan kansista -- että ne on suunnattu naisille. So what? Tekeekö se niistä jotenkin huonompia?) Jäin sitten miettimään, kuinka sukupuolittuneessa maailmassa oikein elämme. Ymmärrän, että chick lit -kirjojen kannet eivät houkuta puoleensa miehiä, jotka eivät genrestä ole kiinnostuneet. Samoin sotakirjojen kannet eivät houkuta naisia, joita eivät sotakirjojen kannet kiinnosta. Mutta täytyykö kaikilla kirjan kansilla olla jokin sukupuolinen värittymä? Karkottaako nainen kannessa mieslukijat? Eivätkö mieslukijat kykene samaistumaan naishahmoihin?*

Ehkä eivät. Eivät niihin kykene samaistumaan kaikki naisetkaan. Osuvasti näihin mietintöihini sattui Sophia McDougallin artikkeli I Hate Strong Female Characters. Artikkeli on taas melko pitkä, mutta kannattaa lukea se.

Kiteytyksenä omista ajatuksistani voisin sanoa: yksipuolisiin hahmoihin on hankala kenenkään samaistua. Jos kirjassa tai elokuvassa tai tv-sarjassa on yksi nainen edustamassa puolta koko hemmetin väestöstä, voisiko hänelle kasautua vähän liikaa paineita, jotta hänet voisi kirjoittaa omana yksilönään, oli sitten minkälainen tahansa?

Mitä sitten ajattelen termistä "vahva naishahmo"? Olen mieltänyt sen hyvin kirjoitetuksi naishahmoksi, mutta artikkelin lukemisen jälkeen jäin pohdiskelemaan, että harvoin olen kokenut tarvetta sanoa yhdestäkään hyvin kirjoitetusta mieshahmosta, että olipa hyvin kirjoitettu, vahva mieshahmo. Ja miksi näin? Koska kun luen mieshahmojen edesottamuksista, en koskaan ajattele, että tässäpä on osuvasti kirjoitettu mies vaan tässäpä on hyvin kirjoitettu ihminen.

Tämä on kamala oivallus.

***

Kun sanon kirjoittavani vahvoja naishahmoja, en halua viitata sillä siihen, että kirjoittaisin vain naisia, jotka toimivat miesten keinoin miehisessä yhteiskunnassa. En halua vihjata, että ollakseen vahva naisen täytyy turvautua väkivaltaan tai hänen täytyy käyttäytyä kuin mies. En ajattele niin. Minulle tärkeää on, että naishahmoillani on valtaa, kykeneväisyyttä, älyä, heikkouksia, pahoja päiviä, epävarmuutta, rohkeutta, unelmia, surua ja kunnianhimoa. Muun muassa.

Se, että naishahmot jaetaan karkeasti kahteen tyyppiin (aktiivinen, fyysisesti vahva, paha suustaan, jätkämäinen tai passiivinen, fyysisesti heikko, hiljainen), on aiheuttanut useinkin turhautumista. Jos omassa naishahmossa on edes muutama ripaus jompaa kumpaa, luokittelukarsinan ovi heilahtaa äkkiä. On sitten kritisoijan omista mieltymyksistä kiinni, ärsyttävätkö väkivaltaan turvautuvat soturnaishahmot enemmän kuin kiltit, hiljaiset ja avuttomat naishahmot.

Naisia kirjoitetaan edelleen hyvin stereotypisesti. Se korostuu, jos heitä on tarinassa suhteessa huomattavasti vähemmän kuin miehiä.

Ylipäätään jatkuva sukupuoliluokittelu yhteiskunnassamme on rasittavaa. Se on juurtunut syvälle ja siitä on vaikea murtautua. Toivon, että joskus hyvin kirjoitetusta naishahmosta ei tarvitse erikseen mainita, että se on sukupuolensa vuoksi (tai siitä huolimatta) mielenkiintoinen ihminen.

Sillä sitä me naiset ennen kaikkea olemme, ihmisiä.

***

* Vielä häiritsevämpi taka-ajatus ponnahtaa mieleen: eikö jokin ole arvokasta ja uskottavaa, jos se on suunnattu naisille (ja vieläpä naisen tekemää)? Eivätkö naislukijat riitä, eikö heidän rahansa ole yhtä tervetullutta kuin miesten?

Kirjankannen sukupuolesta

Tiedän.

Ei kaikesta tarvitse tehdä sukupuolikysymystä. Emmekö voisi olla vain omia itsejämme, oli sukupuoli sitten mikä hyvänsä? Yksilöerot ovat kuitenkin suurempia kuin sukupuolierot. Lopetetaan vaahtoaminen epätasa-arvosta ja oikeuksista ja stereotypioista. Kaikki on hyvin, kunhan ollaan vain niin kuin ennenkin.

Ylläkuvatunlaista väsymystä on silloin tällöin havaittavissa, kun tulee keskustelua siitä miten sukupuoli vaikuttaa kokemuksiimme elämästä ja asioista. Ja minusta on kuitenkin melko selvää, että sukupuolella on suuri merkitys siinä, miten muut näkevät meidät ja miten he kohtelevat meitä. Tyttö vai poika -jaottelu alkaa heti syntymästä.

Niin ollen on ihan uskottavaa, että kirjoillakin voi olla sukupuoli: ainakin jos kantta katsotaan. Huffington Post -lehdestä on luettavissa Maureen Johnsonin mielenkiintoinen artikkeli kirjankansien sukupuolittuneisuudesta. Artikkeli on pitkä, mutta lukemisen arvoinen. Ja ellei jaksa lukea juttua, voi ainakin katsella kuvasarjan, jossa leikitellään kansimuutoksilla, jotka heijastaisivat kirjailijan omaa sukupuolta. (Kuvagalleria on sivun loppupuolella.) Mitä jos George R.R. Martin olisikin Georgette R. Martin?

Artikkelin luettuani ja kuvasarjan katsottuani mietin tietysti, että päteekö sama meillä Suomessa. Eipä oikeastaan. Herkkiä, sumusävyisiä, värikylläisiä kansia löytyy mieskirjailijoiltakin ja geometrisiä, tummasävyisiä, pelkistettyjä naiskirjailijoilta. Kirjan sisältö uskoakseni määrittelee ulkonäköä tässä tapauksessa enemmän kuin kirjailijan sukupuoli. Yhdysvaltojen markkinoilla genrekirjallisuus on myös hallitsevampaa, ja näiden kirjojen kannet voivat olla hyvinkin geneerisiä keskenään.

Johnsonin artikkeli käsitteli paljon muutakin kuin kansia (kuten sitä, miten naiskirjailijoiden kirjoista puhutaan erilailla kuin mieskirjailijoiden ja sitä, kuinka miesvoittoisia ovat yliopistojen kirjalistat). Tunnistin osittain hänen kokemuksensa siitä, kuinka hän kasvoi lukien keski-ikäisten miesten kriiseistä, peniksistä, ja peniskriiseistä:

Men wrote of Big Things that Mattered. Sure, some of them were endlessly introspective. Yes, the big things that mattered were often penises. Also, sex. Also sex with penises. Also, girls, and how difficult and incomprehensible and unattainable we are for some sex with penises. 

 - Maureen Johnson, The Gender Coverup, Huffington Post        

Eniten kolahti kuitenkin hänen toteamuksensa siitä, että valtaosa naishahmoista, joita hän luki nuorena, olivat miesten kirjoittamia. Maaliskuisella Naisvoimaa fantasiassa -kiertueella sivusimme aihetta naissankaruuden näkökulmasta. Postasin aiheesta otsikolla Sananen sankareista ja sukupuolesta. Keskustelussa nousi tuolloin esille se, että moni mieskirjoittaja kokee naisista kirjoittamisen erityisen vaikeaksi. Hyviä henkilöhahmoja on haastava kirjoittaa sukupuolesta riippumatta, mutta voisiko tämän kokemuksen osasyy olla, että kirjallisuus on pullollaan ohuita ja stereotyyppisiä naishahmoja. Jos näihin paperinukkeihin perustuu näkemys naisesta, ei liene ihme jos naiset tuntuvat käsittämättömiltä olennoilta ja heistä on vaikea kirjoittaa.

Eikä liene ihme sekään, että minusta mieshahmon kirjoittaminen ei ole sen hankalampaa kuin naisen: olen lukenut miesten kirjoittamia mieshahmoja kohta kaksikymmentäviisi vuotta. Ja eläviä tutkimuskohteita on ympärillä yllin kyllin.

Loppukaneetiksi voisin todeta, että sukupuolella on merkitystä, mutta ihminen on tärkein. Jos kirjankansi ilmentää orjallisesti kirjailijan sukupuolta, voidaan kysyä miksi.

Sananen sankareista ja sukupuolesta

Fantasiakiertueemme yksi keskustelunaiheista oli naissankaruus. Termi oli kyseenalaistettava heti: miksi naissankari eikä pelkkä sankari?

Naissankari kuvastaa minulle fantasiakehyksessä naista, joka toimii sankarillisesti miehisin keinoin esimerkiksi voimaa ja väkivaltaa käyttäen. (Kuten Terminator-elokuvan Sarah Connor tai Alieneistä tuttu Ellen Ripley.) Mutta eihän sankarin tarvitse olla vain miekkaa heiluttava hurjapää, joka surmaa lohikäärmeen. Sankarillista on mikä tahansa toimi, jossa hahmo haastaa itsensä kohtaamaan pelkonsa; auttamaan toisia oman henkensä uhalla. Sankari on enemmän kuin selviytyjä, sillä sankarille yleensä halutaan ajatella korkea moraali ja hyvyys tekojensa moottoriksi.

Fantasiaa kirjoittaessani en ajattele hahmojani sankareina, vaikka mielelläni kirjoitan henkilöistä, jotka ovat vahvoja jollakin tavalla. Hyveelliset hahmot ovat nekin tylsiä, säröjä pitää löytyä. Juonivetoista seikkailutarinaa kirjoittaessa lällykkä-hahmot ovat erityisen hankalia -- ellei halua kirjoittaa jonkinlaista huumoritekstiä. Jos päähenkilö on ujo ja syrjäänvetäytyvä, hän käyttäytyy konfliktitilanteissa melko eri lailla kuin ulospäinsuuntautunut ja itsevarma hahmo. Silti pidän tärkeänä, että tarinoissa  -- ja fiktiossa ylipäätään -- esiintyy luonteeltaan ja temperamentiltaan erilaisia hahmoja. Niin nais- kuin mieshahmojakin.

 Pohdituttavan asian äärellä Sampolan kirjastossa. (c) Virve Lahtinen

Mielenkiintoinen ja hieman pelottavakin kysymys nousi esille, kun puheeksi tuli joidenkin mieskirjailijoiden kokema vaikeus hyvän ja uskottavan naishahmon kirjoittamisesta. Eikö naishahmoa silloin nähdä ihmisenä vaan naisena, jonkinlaisena arkkityyppinä, äitiyden tai muiden naiseuteen yhdistettävien roolien kautta? 

Itse en koskaan ole kokenut sukupuolta ongelmaksi henkilöhahmoja kirjoittaessa. Kuten Kristina Carlson on sanonut, sielulla ei ole sukupuolta. Eikä sukupuoli ole asia, jossa on vain kaksi selkeää ääripäätä -- naista ja miestä -- jotka käyttäytyisivät jotenkin tietyllä tavalla sukupuolensa määrääminä.

Olisi mielenkiintoista kuulla teidän ajatuksianne, hyvät lukijat: onko vaikeaa kirjoittaa eri sukupuolia, etenkin jos ei koe edustavansa juuri sitä? Onko naissankaruudessa jotain niin erityislaatuista, että se ansaitsee tulla korostetuksi etuliitteessä?

Iloiset kirjailijat Pienessä kirjakaupassa. (c) Virve Lahtinen

Sukupuolen mysteeri

Pidän tuossa vasemmassa reunapalkissa listaa viimeksi lukemistani kirjoista. Havahduin siihen, kuinka naispainotteinen viime aikainen lukemistoni on ollut ja aloin silmäillä luettavien pinoa tarkemmin. Olenko todella näin sukupuolittunut? En ole aikaisemmin kiinnittänyt paljonkaan huomiota siihen, onko lukemani kirja naisen vai miehen kirjoittama.

Odottavien kirjojen pinosta (okei, oikeasti se on pieni kirjahylly) löytyi 33 mieskirjailijan ja 26 naiskirjailijan kirjoittamaa teosta. Ei siis syytä huoleen. Luen muitakin kuin naisten kirjoittamia kirjoja.

Kun itse kirjoittaa, on mielenkiintoista miettiä, millä tavalla sukupuoleni voisi vaikuttaa siihen mitä kirjoitan. En nimittäin usko, että sukupuoli vaikuttaisi niinkään siihen miten kirjoittaa, koska oman kokemusteni mukaan esimerkiksi novelleista, joiden tekijää ei tiedä, on vaikea -- jopa mahdoton -- sanoa onko ne kirjoittanut nainen vai mies. Samoin on romaanien suhteen. Jos kirjailijan nimi on androgyyninen, ei sukupuolta tule edes miettineeksi.

Äkkiseltään voisi ajatella, että naiset kirjoittavat eri aiheista kuin miehet, tai ainakin lähestyvät aiheita eri näkökulmasta. En ole tutkija enkä lukenut elämäni aikana tarpeeksi, jotta osaisin sanoa, onko se totta. Kun pengoin aihetta hieman, ei yllätyksenä tullut se, että tätä asiaa on käsitelty monet kerrat: onko nais- ja mieskirjallisuutta ja jos on, miten ne eroavat. Syvä huokaus. Kastan varpaitani kirjailijan työhön ja huomaan, että laineet jotka syntyvät, ovat samaa vettä mitä muut aiemmin tulleet ovat läiskytelleet vuosikymmenet.

Tällä vähäisellä kokemuksella, joka minulla on, arvelisin että sukupuoli vaikuttaa jotenkin. Ei sitä muuten isänpäivänä markkinoitaisi miesten kirjoittamia kirjoja tai äitienpäivänä naisten kirjoittamia kirjoja. En minä muuten huomaisi, että lähipiirini miehistä valtaosa lukee lähinnä miesten kirjoittamia kirjoja. Ja naisista valtaosa naisten. Nyt kun muistelen, olen tainnut itsekin tulla antaneeksi lahjaksi kirjoja niin, että miehelle miehen kirjoittaman ja naiselle naisen kirjoittaman.

Miksi ihmeessä?

Olen lukenut naisten kirjoittamia jännäreitä ja miesten kirjoittamia perhe-elämän kuvauksia. Historiallisia romaaneja sekä nais- että mieskirjailijoilta. (Piti ihan tarkistaa, koska en ollut kiinnittänyt kirjailijan sukupuoleen mitään huomiota. Nimistä onneksi oli helppo päätellä, kumpi oli kyseessä.)

Ainoastaan kahdessa lajityypissä olen nähnyt jonkinlaisen jakoeron: sotakirjallisuus ja romanttinen viihde. Ovatko nämä kaksi ääripäätä, joissa sukupuolittuminen näkyy?

Mene ja tiedä. Minkälaisia havaintoja teillä on kyseisestä asiasta? Luetteko tai lahjoitatteko sukupuoliuskollisesti kirjoja vai eikö sillä ole mielestänne mitään merkitystä?