Onko mifonki lohikäärme?

Tänään olin keskustelemassa Mifonki-sarjasta Pirkkalaiskirjailijoiden ja Suomalaisen kirjakaupan Kirjalauantaissa. Eräs haastattelukysymyksistä kehotti kertomaan mifongeista ihmisille, jotka eivät ole kirjojani vielä lukeneet.

Saamastani palautteesta on käynyt ilmi, että iso osa lukijoista ajattelee mifonkien olevan lohikäärmeitä. Mistä se mahtaa johtua?

Minulla on teoria.

Fantasiakirjallisuudessa on yksi hahmo ylitse muiden: lohikäärme, tarujen ja myyttien suomuinen peto, joka vartioi aarretta ja käristää tulella uhkaajansa. Kuvittele maailma ja siihen myyttinen suuri peto. Minkälaisen olennon kuvailisit? Löytyykö suomuja ja sarvia? Lohikäärme. Magiaa, tulta, lentokyky? Lohikäärme. Myös vaaleanpunainen ja karvainen, luppakorvaiselta koiralta näyttävä lohikäärme on keksitty, joten vaikka unohtaisimme suomut, saisimme silti aikaan lohikäärmeen.

Onko mifonki siis lohikäärme? On, jos kuvittelee sen sellaiseksi. Mifonki varmasti täyttää fantasiamaailmassa saman ekologisen lokeron kuin lohikäärme. Olenko sitten kirjoittanut lohikäärmeen, jota vain kutsun eri nimellä? En mielestäni. Omassa päänupissani mifonki ei ole lohikäärme, mutta sille läheistä sukua toki. Eiväthän ihminen ja simpanssikaan ole sama olento, vaikka ovat kovin samannäköisiä ja polveutuvat samoista esi-isistä.

Luonnollisesti en tunne kaikkia lohikäärmetyyppejä, joita on kirjoitettu, joten en tiedä kuinka lähelle mifonkien ominaisuudet menevät joidenkin luomien lohikäärmeiden ominaisuuksia. Mifongit ovat kuitenkin syntyneet muistikirjojeni sivuilla omaehtoisesti ja tarinan myötä kehittyen. Itse asiassa on ollut mielenkiintoista huomata, että fantasiassa, jossa pohjimmiltaan on kuitenkin lupa kuvitella mitä tahansa ja luoda mielikuvituksellisia olentoja, lohikäärmeelle ei ole löytynyt haastajaa. Lohikäärmeen arkkityyppi on iskostunut meihin niin syvälle, että sen edustamasta roolista tai merkityksestä ei edes haluta poiketa. Sitä nimenomaan etsitään.

Mutta jos mifonki on lukijan mielestä ilmiselvä lohikäärme, se saa olla. Ei se minua haittaa. Kirja kuuluu lukijalle. Jokaisen mieli kuvittelee mitä kuvittelee. Sehän yksi lukemisen iloista onkin.

Sananen sankareista ja sukupuolesta

Fantasiakiertueemme yksi keskustelunaiheista oli naissankaruus. Termi oli kyseenalaistettava heti: miksi naissankari eikä pelkkä sankari?

Naissankari kuvastaa minulle fantasiakehyksessä naista, joka toimii sankarillisesti miehisin keinoin esimerkiksi voimaa ja väkivaltaa käyttäen. (Kuten Terminator-elokuvan Sarah Connor tai Alieneistä tuttu Ellen Ripley.) Mutta eihän sankarin tarvitse olla vain miekkaa heiluttava hurjapää, joka surmaa lohikäärmeen. Sankarillista on mikä tahansa toimi, jossa hahmo haastaa itsensä kohtaamaan pelkonsa; auttamaan toisia oman henkensä uhalla. Sankari on enemmän kuin selviytyjä, sillä sankarille yleensä halutaan ajatella korkea moraali ja hyvyys tekojensa moottoriksi.

Fantasiaa kirjoittaessani en ajattele hahmojani sankareina, vaikka mielelläni kirjoitan henkilöistä, jotka ovat vahvoja jollakin tavalla. Hyveelliset hahmot ovat nekin tylsiä, säröjä pitää löytyä. Juonivetoista seikkailutarinaa kirjoittaessa lällykkä-hahmot ovat erityisen hankalia -- ellei halua kirjoittaa jonkinlaista huumoritekstiä. Jos päähenkilö on ujo ja syrjäänvetäytyvä, hän käyttäytyy konfliktitilanteissa melko eri lailla kuin ulospäinsuuntautunut ja itsevarma hahmo. Silti pidän tärkeänä, että tarinoissa  -- ja fiktiossa ylipäätään -- esiintyy luonteeltaan ja temperamentiltaan erilaisia hahmoja. Niin nais- kuin mieshahmojakin.

 Pohdituttavan asian äärellä Sampolan kirjastossa. (c) Virve Lahtinen

Mielenkiintoinen ja hieman pelottavakin kysymys nousi esille, kun puheeksi tuli joidenkin mieskirjailijoiden kokema vaikeus hyvän ja uskottavan naishahmon kirjoittamisesta. Eikö naishahmoa silloin nähdä ihmisenä vaan naisena, jonkinlaisena arkkityyppinä, äitiyden tai muiden naiseuteen yhdistettävien roolien kautta? 

Itse en koskaan ole kokenut sukupuolta ongelmaksi henkilöhahmoja kirjoittaessa. Kuten Kristina Carlson on sanonut, sielulla ei ole sukupuolta. Eikä sukupuoli ole asia, jossa on vain kaksi selkeää ääripäätä -- naista ja miestä -- jotka käyttäytyisivät jotenkin tietyllä tavalla sukupuolensa määrääminä.

Olisi mielenkiintoista kuulla teidän ajatuksianne, hyvät lukijat: onko vaikeaa kirjoittaa eri sukupuolia, etenkin jos ei koe edustavansa juuri sitä? Onko naissankaruudessa jotain niin erityislaatuista, että se ansaitsee tulla korostetuksi etuliitteessä?

Iloiset kirjailijat Pienessä kirjakaupassa. (c) Virve Lahtinen

Kirjoittajan pulmia, osa 10. Miten luon hyvän hahmon?

Maailmasta löytyy paljon oppaita, joissa kokeneet kirjailijat neuvovat hahmonluomisessa. Tässä blogipostauksessa en käsittele aihepiiriä koko sen laajuudelta, mutta haluan kirjata itselleni ylös joitain huomioita, joita tähänastisen kirjoitustaipaleeni myötä on kertynyt.

Väitetään, että on henkilövetoisia tarinoita ja juonivetoisia tarinoita. Tämä on sikäli totta, että joskus romaanimittaisen teoksen juoni on automatka, junamatka -- jokin staattinen tila, jossa valtaosa tapahtumista tapahtuu päähenkilön pään sisällä. Juoni ei siis ole kummoinen, vaan kaikki jännite ja liike syntyy toisin keinoin. Juonivetoisia tarinoita löytyy paljon jännitys- ja trilleriosastolta, mutta on sanottava, että minun kohdallani melko harvassa ovat sellaiset kertomukset, jotka onnistuvat koukuttamaan ja painumaan mieleen, ellei henkilögalleriassa ole onnistuttu. Ihminen kiinnostaa ihmistä. Pääsääntöisesti.

Ei ole ollenkaan se ja sama, minkälaisen hahmon paperille räiskii. Uskaltaisin väittää, että oikein hyvän henkilön luominen on vaikein osuus kirjoittamisessa. Meillä on arkkityyppejä ja stereotyyppejä yltäkylläisesti, mutta niitä voi langeta käyttämään sellaisenaan vain tietoisena parodiana tai rikkoakseen lukijan odotukset onnistuneesti.

Minulla oli paljon työtä Mifongin perinnön hahmoissa. Ensinnäkin kirjoitin koko liuskaläjän ajattelematta ulkopuolista lukijaa sen kummemmin -- tarinahan oli minulle itselleni, joten tiesin kyllä ne hahmojen pohjaväreet ilman, että niitä olisi pitänyt paperille siirtää -- ja toiseksi henkilögalleria tällaisessa fantasiaepookissa on tuhti. Laskeskelin, että sarjan ensimmäisessä osassa henkilöitä on 17, eikä tässä luvussa ole kaikkia nimettömiä tai nimellisiäkään vähäisempiä sivuhahmoja. Kun toimijoita on paljon, vaarana on yksipuolisuus, kaksiulotteisuus ja kliseisyys.

Kaikissa lajityypeissä stereotypiat eivät ole paha asia. Ne täytyy vain osata muuntaa niin, että lukija löytää niistä yllätyksiä ja erheitä. Mifongin perinnössä päähenkilöinä on omapäinen prinsessa ja vaeltavaa elämää viettänyt Suuren hengen soturi. Kliseevalo vilkkuu, vai mitä? Uskoakseni vältin pahimmat karikot ja lukijat saavat paperinukkejen sijaan ihmisiä.

Hahmonrakennus vaatii työtä. Ihan ensimmäinen lähtökohta on tämä: elämässä on tunnettava itsensä ja kirjailijan on tunnettava hahmonsa. Tunne siis hahmosi. Tee niille taustatarina (tämän ei tarvitse näkyä käsikirjoituksessa). Jos sepittää edes mielessään mitä hahmolle on tapahtunut lapsuudesta tähän päivään, se avaa tarinaan uusia ovia, ikkunoita ja kellariluukkuja. Hahmolle täytyy antaa elämä, joka on muuallakin kuin kirjoittamassasi tarinassa.

Toinen asia, mikä valaistui minulle, kun annoin palautetta vuosia sitten eräästä tekstistä, oli kirjoittajan tunnesiteen merkitys. En tiedä, onko se välttämätön -- todennäköisesti ei -- mutta ainakin se silottaa matkalla monta kuoppaa. Ongelmani tämän palautetta kaipaavan tekstin kanssa oli, etten saanut henkilöihin mitään otetta. Minulle oli suoraan sanottuna yksi ja sama, mitä niille tarinassa tapahtuisi. Oivalsin klikin intuitiivisesti vasta palautetta antaessani. Muistan hyvin, kun puuskahdin hieman epätoivoissani kirjoittajalle, että "pidätkö sinä edes hahmoistasi". Nimittäin minä rakastan hahmojani silloinkin, kun vihaan niitä. En ole koskaan luonut yhtään hahmoa, johon minulla ei olisi tunnesidettä. On helppo uskoa, että hahmo, johon itse kykenee luomaan tunnesiteen, on sellainen, että toisetkin kykenevät siihen.

Tunteen ei saa antaa kuitenkaan huijata eikä hahmoa rakentaa vain sen varaan.

Seuraa toinen anekdootti. Eräissä sukujuhlissa innostuin kertomaan Mifongeista kiinnostuneelle yleisölle, ja siinä kirkassilmäisenä vaahdotessani henkilöistä (siinä on riskinsä, kun joku erehtyy osoittamaan kiinnostusta kirjoitusprosessia kohtaan) joku kysyi minulta, että kun kerran pidät niin paljon henkilöistäsi, eikö sinun tee mieli järjestellä kirjan tapahtumia niin, että niille käy aina hyvin. Päinvastoin! Mitä enemmän hahmosta pidän, sitä enemmän haluan sen kärsivän. Ottamatta kantaa luonteeni mahdolliseen sadistisuuteen, avaan tätä logiikkaa hieman: mitä enemmän hahmolla on vastoinkäymisiä, haasteita ja tiukkoja tilanteita, sitä ylpeämpi olen, kun se selviää niistä ja kasvaa henkilönä. Ellen kirjoittajana anna vastatuulta tarinoideni toimijoille, ne eivät kehity. Piste. Ja olisiko se nyt mielenkiintoista luettavaa, jos kaikilla menisi hyvin?

Lyhyesti: jos arvostaa hahmojaan, niille täytyy antaa haasteita.

***

Parasta hahmojen luomisessa on, että saa ikuisia ystäviä. Tämä voi jonkun korvaan kuulostaa hieman säälittävältä, mutta olen käynyt monta mielenkiintoista keskustelua ja jakanut monta naurua ja monta surua päässä luotujen hahmojen kanssa. Jotkut ovat olleet vain käymässä ja kuiskineet tarinoita elämästään (novellihahmoja) ja toiset ovat kanssani lopun ikää (romaanihahmot). Heidän äänensä, asentonsa ja asenteensa voin luoda eteeni milloin vain. Ainoa ero tosielämän ystävään on, että kun ojennan käteni ja hän ojentaa omansa, meidän kosketuksemme eivät kohtaa.