Herättyäni laskeudun natisevia rappuja alakertaan ja sytyttelen valoja. Napsautan kukkalamput päälle ja nyökkään tervehdyksen ikkunasta näkyvälle harakkaperheelle, joka yöpyy oransseista lehdistään kiinnipitelevässä raidassa. Ne ovat olleet siinä uskollisesti syksyn myötä, mutta vain jos aamu ei ole ehtinyt täysin valjeta.
Seuraavaksi keittiöön ja kahvia keittämään. Läppäriin virta, sisäänkirjautuminen. Uusi kirjoituspäivä alkaa. Illalla ja yön aikana alitajunnan työstämät juoni-ideat ja satunnaiset yksityiskohdat kisailevat mielessä, nyt on minulle paras aika päästä fiktion maailmaan, ympärillä on hiljaista, naapurissakin vasta heräillään, sisäpihalla rahisevat töihin lähtevien askeleet. Unet ovat yhä lähellä, kuin sateesta paisuneet, raskaat pilvet ne hipovat huippuani, mutta toisen kahvikupillisen jälkeen selkenee.
Tämä hetki on mielikuvituksen linea alba, se on kohta josta leikkausviilto tehdään. Vasta aika näyttää, makaako pöydällä ruumis vai jotain elävää.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielikuvitus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste mielikuvitus. Näytä kaikki tekstit
13.11.2015
2.3.2015
Ideavarkauden pelosta ja omaperäisyydestä
Toisinaan kuulee villejä salaliittoteorioita ideoita varastavista kynäniekoista ja opportunistisista kustantajista, jotka saapuvista esikoiskässäripinoista poimivat parhaimmat ideat omien vakikirjailijoidensa laariin.
Suuresti huvitun näistä teorioista. Miksi? Koska
a) suurin osa kirjailijoista on sillä tavalla itsekeskeisiä, että he pyörivät omien ideoidensa äärellä, eivätkä hevin lotkauta korvaansa ulkopuolelta tuleville ärsykkeille, kuulostivatpa ne ärsykkeiden tarjoajista miten houkuttelevilta ja hyviltä tahansa,
b) hyvin harva käsikirjoitus oikeasti tarjoaa mitään niin erinomaista ideaa, että kannattaisi vaivautua,
c) jos käsikirjoitus sitten onkin tähtiluokassa ideoineen ja tarinoineen, kustantamolla ei ole mitään syytä olla ryhtymättä yhteistyöhön alkuperäisen tekijän kanssa: paitsi että moiselta välkyltä saattaa herua uusiakin kässärihelmiä, erinomaisella esikoiskirjalla on helpompi yrittää saada huomiota kuin jonkin rivikirjailijan vakiintuneella profiililla.
Pelko riistosta on kuitenkin olemassa. Miksi? Pelätäänkö sitä, että saisi elämässään vain yhden idean? Useimpien kirjailijoiden kohdalla tuntuisi pikemminkin olevan tavallista se, että ideoita on enemmän kuin mahdollisuuksia toteuttaa ne.
Idea itsessäänhän ei vielä ole mitään. Ne eivät kuulu tekijänoikeussuojaan, koska teoksen määritelmä ei täyty. Voi keksiä kymmenen hyvää ideaa, mutta tarvitaan toteutus ennen kuin mitään konkreettista syntyy. Toteutus vaatii aikaa ja työtä, ja huonolla toteutuksella voi pilata hyvän idean. Se nimittäin on erittäin helppo hukata. Syy löytyy keksijästä itsestään useammin kuin varkaudesta.
Joskus kyse on ajoituksesta. Koska onnistunut toteutus vie aikaa, voi hyvin olla, että joku toinen ehtii tehdä sillä välin jotakin hyvin samankaltaista, ellei jopa niin samanlaista, että oman idean toteutuksen loppuunvieminen alkaakin tuntua turhalta. Mutta onko se sitä, vai tuntuuko oma idea vain niin ainutlaatuiselta, ettei siitä voi kirjoittaa kuin kerran, yhdellä tavalla? On hyvä pitää mielessä niin genre-erot, kerrontatekniikoiden eroavaisuudet, näkökulman valinta, erilaiset lukijakunnat kuin alkuperäisen idean jatkojalostaminen. Sillä uskon, että jos todella löytää itseään puhuttelevan idean, sen toteuttamisen loppuunvieminen on kaikesta huolimatta vaivansa väärtti.
Oma juttunsa on synkronisiteetti, jonka huomaa, kun yhtäkkiä useampi kirjailija on käsitellyt samaa aihetta/kirjoittanut samaan genreen/käyttänyt samoja henkilönimiä tarinoissaan -- toisistaan tietämättä. Joskus sitä miettii, että minkälaisen yhteisen mielikuvitusmallin ihmiskunta mahtaakaan jakaa, sillä tietynlaisia juoniratkaisuja ja kerrontamalleja esiintyy ilman näkyvää yhteistä perustaa. Sillä tavalla niitä kliseitäkin syntyy.
Minä olen bongaillut Mifonki-sarjassa käytettyjä nimiä toisista spefikirjoista ja irvistellyt itsekseni. Turhaa sinänsä, sillä monet nimistä ovat ihan yleisesti käytössä olevia. Silti oli yllätys, että Bran esiintyy GoT:ssa ja Hurd Reeta Aarnion romaanissa Hän joka ei pelkää.
Juonikuviot ovatkin sitten toinen juttu. Täytyisi vain sisäistää, että kaikkea on jo käytetty, sillä romaaneja on kirjoitettu satoja vuosia ja tarinoita kerrottu tuhansia vuosia. Tiedostaminen on avainasemassa: joitakin kliseitä saattaa käyttää ihan tarkoituksella, samoin kuin juonikuvioita. Onhan kuitenkin niin, että myös lukijakunta uudistuu kaiken aikaa, eikä tuttujen tarinoiden päivittämisessä nykyaikaisempaan sävyyn ole mitään vikaa. Esimerkiksi kasvutarinat tuskin koskaan lakkaavat kiinnostamasta ihmisiä.
Sain kustannustoimittajaltani alustavaa palautetta Mifongin kätkemästä, ja kävi ilmi että yksi omaperäiseksi kuvittelemani ratkaisu (jota pohdiskelin ja kypsyttelin hyvän tovin päässäni), on käytetty vähintään pariinkin otteeseen fantasiakirjoissa, joita en ole sattunut lukemaan. Ehkä eeppiset fantasiakirjailijat jakavat jonkin saman mielikuvitusulottuvuuden jossakin... Niin että se siitä omaperäisyydestä. Kirjoittajan todellakin kannattaa koulia itseään huomaamaan, että se kuvittelemansa ainutlaatuisuus ja nerokkuus voi hyvin esiintyä yleisesti myös toisissa.
***
On siis idea ja on toteutus. Ehkä toimivaan tarinaan riittää, että jompi kumpi niistä on erityisen hyvä?
Suuresti huvitun näistä teorioista. Miksi? Koska
a) suurin osa kirjailijoista on sillä tavalla itsekeskeisiä, että he pyörivät omien ideoidensa äärellä, eivätkä hevin lotkauta korvaansa ulkopuolelta tuleville ärsykkeille, kuulostivatpa ne ärsykkeiden tarjoajista miten houkuttelevilta ja hyviltä tahansa,
b) hyvin harva käsikirjoitus oikeasti tarjoaa mitään niin erinomaista ideaa, että kannattaisi vaivautua,
c) jos käsikirjoitus sitten onkin tähtiluokassa ideoineen ja tarinoineen, kustantamolla ei ole mitään syytä olla ryhtymättä yhteistyöhön alkuperäisen tekijän kanssa: paitsi että moiselta välkyltä saattaa herua uusiakin kässärihelmiä, erinomaisella esikoiskirjalla on helpompi yrittää saada huomiota kuin jonkin rivikirjailijan vakiintuneella profiililla.
Pelko riistosta on kuitenkin olemassa. Miksi? Pelätäänkö sitä, että saisi elämässään vain yhden idean? Useimpien kirjailijoiden kohdalla tuntuisi pikemminkin olevan tavallista se, että ideoita on enemmän kuin mahdollisuuksia toteuttaa ne.
Idea itsessäänhän ei vielä ole mitään. Ne eivät kuulu tekijänoikeussuojaan, koska teoksen määritelmä ei täyty. Voi keksiä kymmenen hyvää ideaa, mutta tarvitaan toteutus ennen kuin mitään konkreettista syntyy. Toteutus vaatii aikaa ja työtä, ja huonolla toteutuksella voi pilata hyvän idean. Se nimittäin on erittäin helppo hukata. Syy löytyy keksijästä itsestään useammin kuin varkaudesta.
Joskus kyse on ajoituksesta. Koska onnistunut toteutus vie aikaa, voi hyvin olla, että joku toinen ehtii tehdä sillä välin jotakin hyvin samankaltaista, ellei jopa niin samanlaista, että oman idean toteutuksen loppuunvieminen alkaakin tuntua turhalta. Mutta onko se sitä, vai tuntuuko oma idea vain niin ainutlaatuiselta, ettei siitä voi kirjoittaa kuin kerran, yhdellä tavalla? On hyvä pitää mielessä niin genre-erot, kerrontatekniikoiden eroavaisuudet, näkökulman valinta, erilaiset lukijakunnat kuin alkuperäisen idean jatkojalostaminen. Sillä uskon, että jos todella löytää itseään puhuttelevan idean, sen toteuttamisen loppuunvieminen on kaikesta huolimatta vaivansa väärtti.
Oma juttunsa on synkronisiteetti, jonka huomaa, kun yhtäkkiä useampi kirjailija on käsitellyt samaa aihetta/kirjoittanut samaan genreen/käyttänyt samoja henkilönimiä tarinoissaan -- toisistaan tietämättä. Joskus sitä miettii, että minkälaisen yhteisen mielikuvitusmallin ihmiskunta mahtaakaan jakaa, sillä tietynlaisia juoniratkaisuja ja kerrontamalleja esiintyy ilman näkyvää yhteistä perustaa. Sillä tavalla niitä kliseitäkin syntyy.
Minä olen bongaillut Mifonki-sarjassa käytettyjä nimiä toisista spefikirjoista ja irvistellyt itsekseni. Turhaa sinänsä, sillä monet nimistä ovat ihan yleisesti käytössä olevia. Silti oli yllätys, että Bran esiintyy GoT:ssa ja Hurd Reeta Aarnion romaanissa Hän joka ei pelkää.
Juonikuviot ovatkin sitten toinen juttu. Täytyisi vain sisäistää, että kaikkea on jo käytetty, sillä romaaneja on kirjoitettu satoja vuosia ja tarinoita kerrottu tuhansia vuosia. Tiedostaminen on avainasemassa: joitakin kliseitä saattaa käyttää ihan tarkoituksella, samoin kuin juonikuvioita. Onhan kuitenkin niin, että myös lukijakunta uudistuu kaiken aikaa, eikä tuttujen tarinoiden päivittämisessä nykyaikaisempaan sävyyn ole mitään vikaa. Esimerkiksi kasvutarinat tuskin koskaan lakkaavat kiinnostamasta ihmisiä.
Sain kustannustoimittajaltani alustavaa palautetta Mifongin kätkemästä, ja kävi ilmi että yksi omaperäiseksi kuvittelemani ratkaisu (jota pohdiskelin ja kypsyttelin hyvän tovin päässäni), on käytetty vähintään pariinkin otteeseen fantasiakirjoissa, joita en ole sattunut lukemaan. Ehkä eeppiset fantasiakirjailijat jakavat jonkin saman mielikuvitusulottuvuuden jossakin... Niin että se siitä omaperäisyydestä. Kirjoittajan todellakin kannattaa koulia itseään huomaamaan, että se kuvittelemansa ainutlaatuisuus ja nerokkuus voi hyvin esiintyä yleisesti myös toisissa.
***
On siis idea ja on toteutus. Ehkä toimivaan tarinaan riittää, että jompi kumpi niistä on erityisen hyvä?
15.4.2014
Realistista fiktiota ja todellisuuksien liudentumia
Fantasiakirjailijana on luonnollisesti tullut jonkin verran pähkäiltyä fantasian olemusta ja sen asemaa fiktiossa, mutta oikeastaan paljon mielekkäämpää olisikin samassa kontekstissa miettiä realismin merkitystä.
On nimittäin niin, että fantasia hengittää realismista. Toden tuntu ja uskottavuus usein määrittävät fantasian onnistuneisuuden. Ja mitä realismi itse asiassa on, kun puhutaan fiktiosta, joka pohjimmiltaan on aina kuvitelmaa, sepitettä, vaikka kuinka pohjautuisi historiassa todennettuihin tapahtumiin tai oikeasti eläneisiin henkilöihin?
Asia on lopulta äärettömän yksinkertainen.
Realismi on tunne. Ihan ytimeltään se on aistien meille välittämää todellisuutta. Todellisuus on ihmiselle näköön, hajuun, kuuloon, makuun ja tuntoon pohjautuvaa ympäristön hahmottamista. Ei ole jäänyt yhteen tai kahteen kertaan, kun minulle on hämmästelty Mifonkien yhteydessä, miten kouriintuntuvalta ja todelliselta -- realistiselta -- jokin kirjan kohtaus tuntuu. Mitä he sitten odottivat? Voimakkaimmat realistisuuden tuntemukset olen itse kokenut juurikin fantasian parissa, minkä mahdollisesti voisi mieltää jokinlaiseksi paradoksiksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Kirjan henkilöt ja maailma ovat tosia, joten myös niiden kuvaus on realistista. Samaistumiseen tarvitaan aistikuvauksia, ihmisen sisään päästään vain ihon kautta. Ajatelkaa kosketusta. Miten osuvasti sanotaan, että jokin tarina oli koskettava. Sillä, tapahtuiko niin oikeasti, ei ole mitään merkitystä.
Kenties niukalti fantasiaa lukevilla on sellainen käsitys, että fantasiassa liidellään utopistisissa käsityskyvyn ulkopuolisissa sfääreissä ja puhallellaan tähtipölystä kiilteleviin pasuunoihin tyhjänpäiväisyyksien fanfaareita.
Luulo on yliolkainen ja sulkeutuneisuudessaan hieman loukkaava. Täytyy ymmärtää ihmistä, sitä miten meidät on rakennettu. Aistit, vaistot ja mielikuvitus: eivätkö nämä ole juuri niitä varhaisimpia rakennuspalikoitamme? Fantasiakirjallisuus ammentaa vahvasti myyttisistä alkulähteistä. Aistit tekevät kirjan maailman lukijalle aidoksi yhtä lailla kuin ne todentavat reaalimaailmaa. Mielikuvitus luo merkityksiä ja tulkitsee. Todellisuuden kokemukset syntyvät lopulta aivoissa. Mikä lopulta on oikeasti totta?
Mitään, minkä tunnemme todeksi fiktiossa, ei voi väittää epätodeksi. Kokemus on subjektiivinen, ja kirja aina kokijalleen tosi.
Olen aina pitänyt mielikuvitusta yhtenä ihmisen hienoimmista ominaisuuksista. Mielikuvitus on vapautta. Se on taikarasia toisiin todellisuuksiin, toisin näkemiseen. Lasten kysymyksissä ja toteamuksissa näkee monesti hienosti todellisuuksien liudentumisen, faktan sulautumisen fiktioksi, sepitteen todeksi; kaiken koetun ja aistitun yksilönvaraisuuden.
Realismi onkin fantasian paras ystävä. Yhdessä ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Yhdessä ne luovat ihmeen tunnun.
On nimittäin niin, että fantasia hengittää realismista. Toden tuntu ja uskottavuus usein määrittävät fantasian onnistuneisuuden. Ja mitä realismi itse asiassa on, kun puhutaan fiktiosta, joka pohjimmiltaan on aina kuvitelmaa, sepitettä, vaikka kuinka pohjautuisi historiassa todennettuihin tapahtumiin tai oikeasti eläneisiin henkilöihin?
Asia on lopulta äärettömän yksinkertainen.
Realismi on tunne. Ihan ytimeltään se on aistien meille välittämää todellisuutta. Todellisuus on ihmiselle näköön, hajuun, kuuloon, makuun ja tuntoon pohjautuvaa ympäristön hahmottamista. Ei ole jäänyt yhteen tai kahteen kertaan, kun minulle on hämmästelty Mifonkien yhteydessä, miten kouriintuntuvalta ja todelliselta -- realistiselta -- jokin kirjan kohtaus tuntuu. Mitä he sitten odottivat? Voimakkaimmat realistisuuden tuntemukset olen itse kokenut juurikin fantasian parissa, minkä mahdollisesti voisi mieltää jokinlaiseksi paradoksiksi. Sitä se ei kuitenkaan ole. Kirjan henkilöt ja maailma ovat tosia, joten myös niiden kuvaus on realistista. Samaistumiseen tarvitaan aistikuvauksia, ihmisen sisään päästään vain ihon kautta. Ajatelkaa kosketusta. Miten osuvasti sanotaan, että jokin tarina oli koskettava. Sillä, tapahtuiko niin oikeasti, ei ole mitään merkitystä.
Kenties niukalti fantasiaa lukevilla on sellainen käsitys, että fantasiassa liidellään utopistisissa käsityskyvyn ulkopuolisissa sfääreissä ja puhallellaan tähtipölystä kiilteleviin pasuunoihin tyhjänpäiväisyyksien fanfaareita.
Luulo on yliolkainen ja sulkeutuneisuudessaan hieman loukkaava. Täytyy ymmärtää ihmistä, sitä miten meidät on rakennettu. Aistit, vaistot ja mielikuvitus: eivätkö nämä ole juuri niitä varhaisimpia rakennuspalikoitamme? Fantasiakirjallisuus ammentaa vahvasti myyttisistä alkulähteistä. Aistit tekevät kirjan maailman lukijalle aidoksi yhtä lailla kuin ne todentavat reaalimaailmaa. Mielikuvitus luo merkityksiä ja tulkitsee. Todellisuuden kokemukset syntyvät lopulta aivoissa. Mikä lopulta on oikeasti totta?
Mitään, minkä tunnemme todeksi fiktiossa, ei voi väittää epätodeksi. Kokemus on subjektiivinen, ja kirja aina kokijalleen tosi.
Olen aina pitänyt mielikuvitusta yhtenä ihmisen hienoimmista ominaisuuksista. Mielikuvitus on vapautta. Se on taikarasia toisiin todellisuuksiin, toisin näkemiseen. Lasten kysymyksissä ja toteamuksissa näkee monesti hienosti todellisuuksien liudentumisen, faktan sulautumisen fiktioksi, sepitteen todeksi; kaiken koetun ja aistitun yksilönvaraisuuden.
Realismi onkin fantasian paras ystävä. Yhdessä ne ovat enemmän kuin osiensa summa. Yhdessä ne luovat ihmeen tunnun.
12.12.2013
Toivottomuuden torstai
Joskus kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin kivaa.
Se tuskin tulee yllätyksenä kenellekään, joka kirjoittaa tai on kirjoittanut päämäärätietoisesti. Kirjoittaminen alkaa käydä työstä sitten, kun ulkopuolelta alkaa tihkua odotuksia: kustantaja, julkaisija, lukijat, apurahanmyöntäjät, kaverit, kollegat, sukulaiset... (Ja viimeisimpinä, vaan ei vähäisimpinä, kytevän tarinan henkilöhahmot. Ne osaavat olla varsinaisia riivaajia.)
Mutta mitäpä siitä, kaikkihan me kohtaamme odotuksia työssämme ja silti painamme eteenpäin. Valittaja vaietkoon!
Oikeastaan tarkoitukseni ei ole valittaa. Herramunjee, jos miettii, mitä olen saavuttanut muutamassa vuodessa -- sehän on huikeaa! Olen ylittänyt julkaisukynnyksen, luonut työhön liittyviä tukiverkostoja, liittynyt kustannusosuuskuntaan ja kehittynyt kirjoittajana. Työni ovat keränneet rohkaisevaa palautetta, palkintoehdokkuuksia ja sijoituksia äänestyksissä. En ole kirjoittanut tyhjyyteen.
Kirjoitan toivottomuuden tunteesta, koska haluan päästä siitä eroon. Olen jonkinlaisessa taitekohdassa elämässäni, tai ainakin kirjailijan urallani. Kolme vaihtoehtoa tulee mieleen: brake it, fake it, make it. Tässä ei oikeastaan ole kyse ulkoisista asioista, kuten muiden odotuksista, paineista, aikatauluista, vaatimuksista ja niin edelleen. On ennemminkin kyse syvästä havahtumisesta siihen, ettei se, mikä ennen oli yksin minun, ole sitä enää.
Puhun kuvittelemistani maailmoista ja tarinoista.
Ennen kuin julkaisin -- ennen kuin olin kirjoittanut yhtään mitään -- mielikuvitukseni tuottamat elämykset, tarinat ja maisemat olivat vain minulle. Ne tuottivat iloa, lohdutusta, pakoteitä, seikkailuja. Kaiken, mitä mielessäni keksin, sain pitää itselläni. En enää. Kirjailijana kaikki, mitä keksin, muuntuu julkiseksi. Mielikuvitukseni ei ole enää vain minulle. Lypsän sitä työkseni. Keskeneräiset käsikirjoitukset, jotka tähtäävät julkaisuun, on työstettävä nyt. Annan niille kaiken aikani, energiani, luovuuteni, mielikuvitukseni, hikeni. Kaiken mitä minussa on.
Ja näinä päivinä, kun aurinko ei paista, vaan harmaus pyyhkii ikkunoita ja pimeys ulottuu mieleen asti, sitä miettii, että mitä minusta jää sitten, kun olen kaiken antanut.
Se tuskin tulee yllätyksenä kenellekään, joka kirjoittaa tai on kirjoittanut päämäärätietoisesti. Kirjoittaminen alkaa käydä työstä sitten, kun ulkopuolelta alkaa tihkua odotuksia: kustantaja, julkaisija, lukijat, apurahanmyöntäjät, kaverit, kollegat, sukulaiset... (Ja viimeisimpinä, vaan ei vähäisimpinä, kytevän tarinan henkilöhahmot. Ne osaavat olla varsinaisia riivaajia.)
Mutta mitäpä siitä, kaikkihan me kohtaamme odotuksia työssämme ja silti painamme eteenpäin. Valittaja vaietkoon!
Oikeastaan tarkoitukseni ei ole valittaa. Herramunjee, jos miettii, mitä olen saavuttanut muutamassa vuodessa -- sehän on huikeaa! Olen ylittänyt julkaisukynnyksen, luonut työhön liittyviä tukiverkostoja, liittynyt kustannusosuuskuntaan ja kehittynyt kirjoittajana. Työni ovat keränneet rohkaisevaa palautetta, palkintoehdokkuuksia ja sijoituksia äänestyksissä. En ole kirjoittanut tyhjyyteen.
Kirjoitan toivottomuuden tunteesta, koska haluan päästä siitä eroon. Olen jonkinlaisessa taitekohdassa elämässäni, tai ainakin kirjailijan urallani. Kolme vaihtoehtoa tulee mieleen: brake it, fake it, make it. Tässä ei oikeastaan ole kyse ulkoisista asioista, kuten muiden odotuksista, paineista, aikatauluista, vaatimuksista ja niin edelleen. On ennemminkin kyse syvästä havahtumisesta siihen, ettei se, mikä ennen oli yksin minun, ole sitä enää.
Puhun kuvittelemistani maailmoista ja tarinoista.
Ennen kuin julkaisin -- ennen kuin olin kirjoittanut yhtään mitään -- mielikuvitukseni tuottamat elämykset, tarinat ja maisemat olivat vain minulle. Ne tuottivat iloa, lohdutusta, pakoteitä, seikkailuja. Kaiken, mitä mielessäni keksin, sain pitää itselläni. En enää. Kirjailijana kaikki, mitä keksin, muuntuu julkiseksi. Mielikuvitukseni ei ole enää vain minulle. Lypsän sitä työkseni. Keskeneräiset käsikirjoitukset, jotka tähtäävät julkaisuun, on työstettävä nyt. Annan niille kaiken aikani, energiani, luovuuteni, mielikuvitukseni, hikeni. Kaiken mitä minussa on.
Ja näinä päivinä, kun aurinko ei paista, vaan harmaus pyyhkii ikkunoita ja pimeys ulottuu mieleen asti, sitä miettii, että mitä minusta jää sitten, kun olen kaiken antanut.
27.4.2013
Onko mifonki lohikäärme?
Tänään olin keskustelemassa Mifonki-sarjasta Pirkkalaiskirjailijoiden ja Suomalaisen kirjakaupan Kirjalauantaissa. Eräs haastattelukysymyksistä kehotti kertomaan mifongeista ihmisille, jotka eivät ole kirjojani vielä lukeneet.
Saamastani palautteesta on käynyt ilmi, että iso osa lukijoista ajattelee mifonkien olevan lohikäärmeitä. Mistä se mahtaa johtua?
Minulla on teoria.
Fantasiakirjallisuudessa on yksi hahmo ylitse muiden: lohikäärme, tarujen ja myyttien suomuinen peto, joka vartioi aarretta ja käristää tulella uhkaajansa. Kuvittele maailma ja siihen myyttinen suuri peto. Minkälaisen olennon kuvailisit? Löytyykö suomuja ja sarvia? Lohikäärme. Magiaa, tulta, lentokyky? Lohikäärme. Myös vaaleanpunainen ja karvainen, luppakorvaiselta koiralta näyttävä lohikäärme on keksitty, joten vaikka unohtaisimme suomut, saisimme silti aikaan lohikäärmeen.
Onko mifonki siis lohikäärme? On, jos kuvittelee sen sellaiseksi. Mifonki varmasti täyttää fantasiamaailmassa saman ekologisen lokeron kuin lohikäärme. Olenko sitten kirjoittanut lohikäärmeen, jota vain kutsun eri nimellä? En mielestäni. Omassa päänupissani mifonki ei ole lohikäärme, mutta sille läheistä sukua toki. Eiväthän ihminen ja simpanssikaan ole sama olento, vaikka ovat kovin samannäköisiä ja polveutuvat samoista esi-isistä.
Luonnollisesti en tunne kaikkia lohikäärmetyyppejä, joita on kirjoitettu, joten en tiedä kuinka lähelle mifonkien ominaisuudet menevät joidenkin luomien lohikäärmeiden ominaisuuksia. Mifongit ovat kuitenkin syntyneet muistikirjojeni sivuilla omaehtoisesti ja tarinan myötä kehittyen. Itse asiassa on ollut mielenkiintoista huomata, että fantasiassa, jossa pohjimmiltaan on kuitenkin lupa kuvitella mitä tahansa ja luoda mielikuvituksellisia olentoja, lohikäärmeelle ei ole löytynyt haastajaa. Lohikäärmeen arkkityyppi on iskostunut meihin niin syvälle, että sen edustamasta roolista tai merkityksestä ei edes haluta poiketa. Sitä nimenomaan etsitään.
Mutta jos mifonki on lukijan mielestä ilmiselvä lohikäärme, se saa olla. Ei se minua haittaa. Kirja kuuluu lukijalle. Jokaisen mieli kuvittelee mitä kuvittelee. Sehän yksi lukemisen iloista onkin.
Saamastani palautteesta on käynyt ilmi, että iso osa lukijoista ajattelee mifonkien olevan lohikäärmeitä. Mistä se mahtaa johtua?
Minulla on teoria.
Fantasiakirjallisuudessa on yksi hahmo ylitse muiden: lohikäärme, tarujen ja myyttien suomuinen peto, joka vartioi aarretta ja käristää tulella uhkaajansa. Kuvittele maailma ja siihen myyttinen suuri peto. Minkälaisen olennon kuvailisit? Löytyykö suomuja ja sarvia? Lohikäärme. Magiaa, tulta, lentokyky? Lohikäärme. Myös vaaleanpunainen ja karvainen, luppakorvaiselta koiralta näyttävä lohikäärme on keksitty, joten vaikka unohtaisimme suomut, saisimme silti aikaan lohikäärmeen.
Onko mifonki siis lohikäärme? On, jos kuvittelee sen sellaiseksi. Mifonki varmasti täyttää fantasiamaailmassa saman ekologisen lokeron kuin lohikäärme. Olenko sitten kirjoittanut lohikäärmeen, jota vain kutsun eri nimellä? En mielestäni. Omassa päänupissani mifonki ei ole lohikäärme, mutta sille läheistä sukua toki. Eiväthän ihminen ja simpanssikaan ole sama olento, vaikka ovat kovin samannäköisiä ja polveutuvat samoista esi-isistä.
Luonnollisesti en tunne kaikkia lohikäärmetyyppejä, joita on kirjoitettu, joten en tiedä kuinka lähelle mifonkien ominaisuudet menevät joidenkin luomien lohikäärmeiden ominaisuuksia. Mifongit ovat kuitenkin syntyneet muistikirjojeni sivuilla omaehtoisesti ja tarinan myötä kehittyen. Itse asiassa on ollut mielenkiintoista huomata, että fantasiassa, jossa pohjimmiltaan on kuitenkin lupa kuvitella mitä tahansa ja luoda mielikuvituksellisia olentoja, lohikäärmeelle ei ole löytynyt haastajaa. Lohikäärmeen arkkityyppi on iskostunut meihin niin syvälle, että sen edustamasta roolista tai merkityksestä ei edes haluta poiketa. Sitä nimenomaan etsitään.
Mutta jos mifonki on lukijan mielestä ilmiselvä lohikäärme, se saa olla. Ei se minua haittaa. Kirja kuuluu lukijalle. Jokaisen mieli kuvittelee mitä kuvittelee. Sehän yksi lukemisen iloista onkin.
20.5.2012
Korvaus tehdystä työstä
Kukaan pitkiä julkaisukelpoisia tekstikokonaisuuksia kirjoittanut voi tuskin sanoa, ettei se kävisi työstä.
Kävin lueskelemassa artikkeleita Myytti lukukansasta? -sivustolla. Kirjailija Jarkko Tontti kirjoitti postauksessaan sananvapaudesta ja tekijänoikeuksista, joista on viime aikoina riittänyt uutisointia, väittelyitä ja jos jonkinlaisia mielipiteitä. Jostain syystä kansamme keskuudesta löytyy heitä, joiden mielestä kirjailijoille (ainakaan vähän luetuille -- vai pitäisikö sanoa nykyaikaan sopivammin "vähän myyville") ei kuuluisi maksaa työstään minkäänlaisia korvauksia.
Aina kun olen tämän asian äärellä (tekijänoikeuksien, -korvauksien ja kirjailijan tulojen), tunnen seisovani levottoman valtameren äärellä. Kokonaisuus on suuri, mutta koostuu yksittäisistä liikkuvista osista. Se vaikuttaa kaikkiin, vaikka kääntäisi selkänsä ja leikkisi, ettei sitä ole.
Aloitetaan ihan alusta, eli ideasta, joka kirjailijan päässä syttyy ja alkaa hiljalleen hehkua. Ideat ovat vapaata riistaa. Niitä ei voi patentoida eikä niihin ole kenelläkään tekijänoikeuksia. Kenellä tahansa meistä voi olla ideoita vaikka mihin: vaikka siihen suurteokseen, jota ei koskaan saa kirjoitetuksi. Kun idea siirtyy paperille, kun kirjailija ottaa käyttöönsä kirjaimet ja sanat ja välimerkit, jotka myös ovat vapaasti kenen tahansa käytössä, tapahtuu jotain ainutlaatuista: hän luo uutta ja tuottaa tähän maailmaan jotain, johon hänellä on tekijänoikeus. Syntyy jotain, joka on enemmän kuin osiensa summa.
Tässä voi olla yksi syy, miksi joidenkin mielestä kirjailijoiden työ ei ole työtä laisinkaan. Me luomme asioita mielikuvituksesta, emme konkretiasta. Jos joku hakee pajua pellolta ja punoo siitä korin, lienemme yksimielisiä siitä, että hän on juuri tuon korin tekijä. Hänellä on siihen oikeudet ja hän voi myydä sen ja saada työstään korvauksen.
Entä kirjailija? Hänen tuotteensa ei ole pajukori. Ei edes kirja. (Kirja on kustantamon tuote.) Se on kirjan sisältö.
Kirjailijalla on siis tekijänoikeus mielikuvituksensa tuotokseen.
Tähän kadunmies naurahtaa, että kyllähän hänelläkin on mielikuvitus ja hän kuvittelee kaikenlaista kaiken aikaa. Hänellekin pitäisi maksaa korvauksia!
Mutta mistä me hänelle maksaisimme? Korvaus saadaan vastineeksi jostain. Kirjaa ei ole olemassa ilman lukijaa, mutta kirjailijaa ei ole olemassa ilman lukemisesta saatua korvausta.
***
Ongelmahan on oikeasti se, että kirjoja ja kirjailijoita on liikaa. Jos kaikki Suomen kirjailijat menisivät lakkoon ja lopettaisivat tuotantonsa, kauppojen hyllyt täyttyisivät käännöskirjoista ja omakustanteista. Jäisikö kukaan lukija edes kaipaamaan kotimaista kirjailijaa, vai palaisiko vain tämän vanhan tuotannon pariin? Lukeminen ei tästä maailmasta lopu, valitettavasti. Sitä on saatavilla niin paljon, että lukijat ahdistuvat ennemmin tarjonnan paljoudesta kuin sen vähyydestä. Ja samalla moni sanoo, ettei lue kirjoja lainkaan -- tai ei lue tietynlaisia kirjoja.
Laadusta kukaan ei uskalla sanoa enää mitään, koska kirjahan on subjektiivinen kokemus, eikö vain. Eikä sillä anglismeistä ja svetisismeistä vapaalla suomen kielelläkään ole mitään merkitystä. Kieli muuttuu koko ajan. Se on sen luonne. Ja toisaalta, miksi lukea edes niitä käännöskirjojakaan, kun alkuperäiskielellä saa teokset heti tuoreeltaan käsiinsä eikä tarvita tulkkia kirjailijan ajatuksen ja teoksen ulkoasun välillä.
Mutta entä jos kaikki maailman kirjailijat lopettaisivat kirjoittamasta nyt heti? Minkälainen maailma olisi kymmenen, kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä? Kukaan ei kuolisi lukemisen puutteeseen, sen uskon. Mutta silti en voi välttyä tuntemasta syvästi, että se olisi valtava tragedia koko ihmiskunnan kannalta -- niidenkin, jotka eivät lue. Miltä tuntuisi, jos saisit kuulla, että yhtäkään kirjaa ei sitten enää tule? Pärjätkää niillä, joita tähän asti on julkaistu.
***
Olen tässä blogissani joskus kirjoittanut, että en osaa vielä mieltää kirjailijuutta ammatiksi. Asia ei ole muuttunut. Luulen, että se on hyvin pitkä prosessi, joka edellyttää sen hahmottamista, että saan tekemästäni työstä jonkinlaista toimeentuloa. Muutenhan se on vain harrastus. Tätä hahmottamista on vaikea toteuttaa, koska kenttä, jolta kirjailija yrittää riipiä tulonsa, on niin laajalle hajonnut. On apurahaa, jota saa hyvin harva tai harvoin, on lainauskorvausta, joka on kolmisen senttiä per lainauskerta ja jota ei tilitetä jos tulo jää alle 15 euron; on palkintoja ja stipendejä, joiden varaan ei ymmärrettävästi voi laskea; ja sitten, tietenkin, ovat myyntitulot. Omakohtaista tilinpäätöstä ei ole vielä tehtävissä, mutta jos viisaampia on uskominen, tulot ovat parin euron luokkaa per kirja, miinus tietenkin verot. Ennakko, jonka kustantajalta saa, on osa myyntituloja.
Olen tottuneempi palkkaan, joka rapsahtaa tilille tiettynä päivänä kuukaudesta ja suunnilleen saman suuruisena.
Asiahan on niin, että alkutuottajana kirjailija on melkoinen työllistäjä. Hänen mielikuvituksensa kannattelee kustantamoita, kirjakauppoja ja välillisesti esimerkiksi graafikoita ja kirjapainoja. Joku ne tv-sarjojen, teatteriesitysten ja elokuvienkin käsikirjoitukset kirjoittaa. Jonkun on ensin luotava jotain ainutlaatuista, että harrypotter-penaalit ja hobitti-reput myisivät.
***
Kirjoituksesta on jo nyt tullut pitkä, mutta en tiedä olenko itse sen viisaampi aiheen suhteen -- tai onko lukijakaan. Tuskin kukaan, joka ei ole erityisen kiinnostunut kirjailijan toimeentulosta tai jolla ei ole oma lehmä ojassa, jaksaa paneutua aiheeseen kovin syvästi. Tänä kirjojen yltäkylläisyyden aikana on lukijana helppo heilauttaa olkapäätään kirjailijan itkulle ja parulle -- mieluiten sitä olisi kuulematta, koska se haittaa lukukokemusta.
Enkä minäkään oikeastaan itke, koska olen niin hämilläni. Ei siitä kauan ole, kun luin joltakin nettisivustolta, jossa käsiteltiin lainauskorvausta, hienon kommentin, joka menin jotensakin näin: "Miksi kirjailijoille pitäisi maksaa joka kerta kun joku lukee sen kirjan? Eikö yksi kertakorvaus riitä? Eihän putkimiehellekään makseta sen yhden hanan asentamisesta vuosikausia jälkeen päin."
Mielestäni on ihan aiheellista olla huolissaan siitä, miten tekijänoikeuksien on käymässä. Pitäisikö kaiken sisällön olla ilmaista? Onko oikein, että maassamme on koulutettu ihmisryhmä, joka ei saa tekemästään työstä palkkaa tai korvausta, vaikka heidän työnsä on kaikkien saatavilla? Mikä on alkutuottajan asema ja mitkä hänen oikeutensa? Kuinka suuressa arvossa pidämme kotimaista kirjallisuutta ja sen saatavuutta varallisuuteen katsomatta? Mikä merkitys kirjalla on yhteiskunnassamme? Pitäisikö kirjailijan pystyä elämään kirjoja kirjoittamalla?
Kysyn teiltä, hyvät lukijat, että mikä olisi oikeudenmukaisin ja paras tapa varmistaa kirjailijan toimeentulo. En ole kopiosuojausten suuri puolestapuhuja, mutta riistoakaan en voi hyväksyä.
Mikä toimisi?
Kävin lueskelemassa artikkeleita Myytti lukukansasta? -sivustolla. Kirjailija Jarkko Tontti kirjoitti postauksessaan sananvapaudesta ja tekijänoikeuksista, joista on viime aikoina riittänyt uutisointia, väittelyitä ja jos jonkinlaisia mielipiteitä. Jostain syystä kansamme keskuudesta löytyy heitä, joiden mielestä kirjailijoille (ainakaan vähän luetuille -- vai pitäisikö sanoa nykyaikaan sopivammin "vähän myyville") ei kuuluisi maksaa työstään minkäänlaisia korvauksia.
Aina kun olen tämän asian äärellä (tekijänoikeuksien, -korvauksien ja kirjailijan tulojen), tunnen seisovani levottoman valtameren äärellä. Kokonaisuus on suuri, mutta koostuu yksittäisistä liikkuvista osista. Se vaikuttaa kaikkiin, vaikka kääntäisi selkänsä ja leikkisi, ettei sitä ole.
Aloitetaan ihan alusta, eli ideasta, joka kirjailijan päässä syttyy ja alkaa hiljalleen hehkua. Ideat ovat vapaata riistaa. Niitä ei voi patentoida eikä niihin ole kenelläkään tekijänoikeuksia. Kenellä tahansa meistä voi olla ideoita vaikka mihin: vaikka siihen suurteokseen, jota ei koskaan saa kirjoitetuksi. Kun idea siirtyy paperille, kun kirjailija ottaa käyttöönsä kirjaimet ja sanat ja välimerkit, jotka myös ovat vapaasti kenen tahansa käytössä, tapahtuu jotain ainutlaatuista: hän luo uutta ja tuottaa tähän maailmaan jotain, johon hänellä on tekijänoikeus. Syntyy jotain, joka on enemmän kuin osiensa summa.
Tässä voi olla yksi syy, miksi joidenkin mielestä kirjailijoiden työ ei ole työtä laisinkaan. Me luomme asioita mielikuvituksesta, emme konkretiasta. Jos joku hakee pajua pellolta ja punoo siitä korin, lienemme yksimielisiä siitä, että hän on juuri tuon korin tekijä. Hänellä on siihen oikeudet ja hän voi myydä sen ja saada työstään korvauksen.
Entä kirjailija? Hänen tuotteensa ei ole pajukori. Ei edes kirja. (Kirja on kustantamon tuote.) Se on kirjan sisältö.
Kirjailijalla on siis tekijänoikeus mielikuvituksensa tuotokseen.
Tähän kadunmies naurahtaa, että kyllähän hänelläkin on mielikuvitus ja hän kuvittelee kaikenlaista kaiken aikaa. Hänellekin pitäisi maksaa korvauksia!
Mutta mistä me hänelle maksaisimme? Korvaus saadaan vastineeksi jostain. Kirjaa ei ole olemassa ilman lukijaa, mutta kirjailijaa ei ole olemassa ilman lukemisesta saatua korvausta.
***
Ongelmahan on oikeasti se, että kirjoja ja kirjailijoita on liikaa. Jos kaikki Suomen kirjailijat menisivät lakkoon ja lopettaisivat tuotantonsa, kauppojen hyllyt täyttyisivät käännöskirjoista ja omakustanteista. Jäisikö kukaan lukija edes kaipaamaan kotimaista kirjailijaa, vai palaisiko vain tämän vanhan tuotannon pariin? Lukeminen ei tästä maailmasta lopu, valitettavasti. Sitä on saatavilla niin paljon, että lukijat ahdistuvat ennemmin tarjonnan paljoudesta kuin sen vähyydestä. Ja samalla moni sanoo, ettei lue kirjoja lainkaan -- tai ei lue tietynlaisia kirjoja.
Laadusta kukaan ei uskalla sanoa enää mitään, koska kirjahan on subjektiivinen kokemus, eikö vain. Eikä sillä anglismeistä ja svetisismeistä vapaalla suomen kielelläkään ole mitään merkitystä. Kieli muuttuu koko ajan. Se on sen luonne. Ja toisaalta, miksi lukea edes niitä käännöskirjojakaan, kun alkuperäiskielellä saa teokset heti tuoreeltaan käsiinsä eikä tarvita tulkkia kirjailijan ajatuksen ja teoksen ulkoasun välillä.
Mutta entä jos kaikki maailman kirjailijat lopettaisivat kirjoittamasta nyt heti? Minkälainen maailma olisi kymmenen, kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä? Kukaan ei kuolisi lukemisen puutteeseen, sen uskon. Mutta silti en voi välttyä tuntemasta syvästi, että se olisi valtava tragedia koko ihmiskunnan kannalta -- niidenkin, jotka eivät lue. Miltä tuntuisi, jos saisit kuulla, että yhtäkään kirjaa ei sitten enää tule? Pärjätkää niillä, joita tähän asti on julkaistu.
***
Olen tässä blogissani joskus kirjoittanut, että en osaa vielä mieltää kirjailijuutta ammatiksi. Asia ei ole muuttunut. Luulen, että se on hyvin pitkä prosessi, joka edellyttää sen hahmottamista, että saan tekemästäni työstä jonkinlaista toimeentuloa. Muutenhan se on vain harrastus. Tätä hahmottamista on vaikea toteuttaa, koska kenttä, jolta kirjailija yrittää riipiä tulonsa, on niin laajalle hajonnut. On apurahaa, jota saa hyvin harva tai harvoin, on lainauskorvausta, joka on kolmisen senttiä per lainauskerta ja jota ei tilitetä jos tulo jää alle 15 euron; on palkintoja ja stipendejä, joiden varaan ei ymmärrettävästi voi laskea; ja sitten, tietenkin, ovat myyntitulot. Omakohtaista tilinpäätöstä ei ole vielä tehtävissä, mutta jos viisaampia on uskominen, tulot ovat parin euron luokkaa per kirja, miinus tietenkin verot. Ennakko, jonka kustantajalta saa, on osa myyntituloja.
Olen tottuneempi palkkaan, joka rapsahtaa tilille tiettynä päivänä kuukaudesta ja suunnilleen saman suuruisena.
Asiahan on niin, että alkutuottajana kirjailija on melkoinen työllistäjä. Hänen mielikuvituksensa kannattelee kustantamoita, kirjakauppoja ja välillisesti esimerkiksi graafikoita ja kirjapainoja. Joku ne tv-sarjojen, teatteriesitysten ja elokuvienkin käsikirjoitukset kirjoittaa. Jonkun on ensin luotava jotain ainutlaatuista, että harrypotter-penaalit ja hobitti-reput myisivät.
***
Kirjoituksesta on jo nyt tullut pitkä, mutta en tiedä olenko itse sen viisaampi aiheen suhteen -- tai onko lukijakaan. Tuskin kukaan, joka ei ole erityisen kiinnostunut kirjailijan toimeentulosta tai jolla ei ole oma lehmä ojassa, jaksaa paneutua aiheeseen kovin syvästi. Tänä kirjojen yltäkylläisyyden aikana on lukijana helppo heilauttaa olkapäätään kirjailijan itkulle ja parulle -- mieluiten sitä olisi kuulematta, koska se haittaa lukukokemusta.
Enkä minäkään oikeastaan itke, koska olen niin hämilläni. Ei siitä kauan ole, kun luin joltakin nettisivustolta, jossa käsiteltiin lainauskorvausta, hienon kommentin, joka menin jotensakin näin: "Miksi kirjailijoille pitäisi maksaa joka kerta kun joku lukee sen kirjan? Eikö yksi kertakorvaus riitä? Eihän putkimiehellekään makseta sen yhden hanan asentamisesta vuosikausia jälkeen päin."
Mielestäni on ihan aiheellista olla huolissaan siitä, miten tekijänoikeuksien on käymässä. Pitäisikö kaiken sisällön olla ilmaista? Onko oikein, että maassamme on koulutettu ihmisryhmä, joka ei saa tekemästään työstä palkkaa tai korvausta, vaikka heidän työnsä on kaikkien saatavilla? Mikä on alkutuottajan asema ja mitkä hänen oikeutensa? Kuinka suuressa arvossa pidämme kotimaista kirjallisuutta ja sen saatavuutta varallisuuteen katsomatta? Mikä merkitys kirjalla on yhteiskunnassamme? Pitäisikö kirjailijan pystyä elämään kirjoja kirjoittamalla?
Kysyn teiltä, hyvät lukijat, että mikä olisi oikeudenmukaisin ja paras tapa varmistaa kirjailijan toimeentulo. En ole kopiosuojausten suuri puolestapuhuja, mutta riistoakaan en voi hyväksyä.
Mikä toimisi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)