Joskus kirjoittaminen on kaikkea muuta kuin kivaa.
Se tuskin tulee yllätyksenä kenellekään, joka kirjoittaa tai on kirjoittanut päämäärätietoisesti. Kirjoittaminen alkaa käydä työstä sitten, kun ulkopuolelta alkaa tihkua odotuksia: kustantaja, julkaisija, lukijat, apurahanmyöntäjät, kaverit, kollegat, sukulaiset... (Ja viimeisimpinä, vaan ei vähäisimpinä, kytevän tarinan henkilöhahmot. Ne osaavat olla varsinaisia riivaajia.)
Mutta mitäpä siitä, kaikkihan me kohtaamme odotuksia työssämme ja silti painamme eteenpäin. Valittaja vaietkoon!
Oikeastaan tarkoitukseni ei ole valittaa. Herramunjee, jos miettii, mitä olen saavuttanut muutamassa vuodessa -- sehän on huikeaa! Olen ylittänyt julkaisukynnyksen, luonut työhön liittyviä tukiverkostoja, liittynyt kustannusosuuskuntaan ja kehittynyt kirjoittajana. Työni ovat keränneet rohkaisevaa palautetta, palkintoehdokkuuksia ja sijoituksia äänestyksissä. En ole kirjoittanut tyhjyyteen.
Kirjoitan toivottomuuden tunteesta, koska haluan päästä siitä eroon. Olen jonkinlaisessa taitekohdassa elämässäni, tai ainakin kirjailijan urallani. Kolme vaihtoehtoa tulee mieleen: brake it, fake it, make it. Tässä ei oikeastaan ole kyse ulkoisista asioista, kuten muiden odotuksista, paineista, aikatauluista, vaatimuksista ja niin edelleen. On ennemminkin kyse syvästä havahtumisesta siihen, ettei se, mikä ennen oli yksin minun, ole sitä enää.
Puhun kuvittelemistani maailmoista ja tarinoista.
Ennen kuin julkaisin -- ennen kuin olin kirjoittanut yhtään mitään -- mielikuvitukseni tuottamat elämykset, tarinat ja maisemat olivat vain minulle. Ne tuottivat iloa, lohdutusta, pakoteitä, seikkailuja. Kaiken, mitä mielessäni keksin, sain pitää itselläni. En enää. Kirjailijana kaikki, mitä keksin, muuntuu julkiseksi. Mielikuvitukseni ei ole enää vain minulle. Lypsän sitä työkseni. Keskeneräiset käsikirjoitukset, jotka tähtäävät julkaisuun, on työstettävä nyt. Annan niille kaiken aikani, energiani, luovuuteni, mielikuvitukseni, hikeni. Kaiken mitä minussa on.
Ja näinä päivinä, kun aurinko ei paista, vaan harmaus pyyhkii ikkunoita ja pimeys ulottuu mieleen asti, sitä miettii, että mitä minusta jää sitten, kun olen kaiken antanut.
Onneksi kaikkea ei tarvitse antaa muille. ^^
VastaaPoistaM.E., kunpa tuntuisikin siltä! Nyt vain olen tilanteessa, jossa tuntuu, että ei ole enää mahdollisuutta haaveilulle ja päämäärättömille mielikuvitusmatkoille: ennen kaikki tuo oli se voimavara, josta ammensin arkeen, kun taas nyt se on arki, josta on ammennettava työhön.
PoistaAlleviivaan vielä sitä, että en valita. Yritän vain tottua tilanteeseen ja ymmärtää sitä. :)
Jag förstår vad du menar, men jag har alltid upplevt det som något positivt. Alltså, inte att ge allt av sig själv och inte ha något kvar, för riktigt så har jag aldrig känt. Jag har så mycket fantasi että riittää muille jakaa. Det positiva i att vända det som varit ett ensamt nöje är att nu då jag gör det som mitt jobb njuter jag av att hitta professionalismen. Jag njuter av att veta att jag är på rätt plats i livet. Jag njuter av att veta att jag är bra på det jag gör.
VastaaPoistaDetta är alltså så det känns under de goda dagarna. Då jag har dåliga dagar är jag usel, värdelös, sämst, det finns ingen mening med mitt skrivande och jag kommer ändå aldrig att kunna skriva något igen...
Där föll några ord bort, det skall stå: "det positiva i att vända det som varit ett ensamt nöje ut mot världen"
Poista