Linea alba

Herättyäni laskeudun natisevia rappuja alakertaan ja sytyttelen valoja. Napsautan kukkalamput päälle ja nyökkään tervehdyksen ikkunasta näkyvälle harakkaperheelle, joka yöpyy oransseista lehdistään kiinnipitelevässä raidassa. Ne ovat olleet siinä uskollisesti syksyn myötä, mutta vain jos aamu ei ole ehtinyt täysin valjeta.

Seuraavaksi keittiöön ja kahvia keittämään. Läppäriin virta, sisäänkirjautuminen. Uusi kirjoituspäivä alkaa. Illalla ja yön aikana alitajunnan työstämät juoni-ideat ja satunnaiset yksityiskohdat kisailevat mielessä, nyt on minulle paras aika päästä fiktion maailmaan, ympärillä on hiljaista, naapurissakin vasta heräillään, sisäpihalla rahisevat töihin lähtevien askeleet. Unet ovat yhä lähellä, kuin sateesta paisuneet, raskaat pilvet ne hipovat huippuani, mutta toisen kahvikupillisen jälkeen selkenee.

Tämä hetki on mielikuvituksen linea alba, se on kohta josta leikkausviilto tehdään. Vasta aika näyttää, makaako pöydällä ruumis vai jotain elävää.

Extrahemmotteluaamu

Takana melko rankka työviikko ylitöineen, mikä ilmeni muun muassa siten, että nukuin perjantaina alkuillasta parin tunnin päikkärit... Eikä haitannut yöunia ollenkaan! Ukkosen jyly ja pisaroiden hajarytminen napsuminen kattoon keinuttivat sikeille nokosille.

Pari kuukautta on mennyt ihmeellisessä jurrutustilassa kirjoitusjuttujen suhteen: uutta tekstiä ei ole syntynyt, mutta paljon juttuja on tulossa ihan kohta pihalle. Ihan kohta, mutta ei vielä, ei vielä. Novelli, artikkeli, raapaleita, pienoisromaani, romaani. Kaikki nyt kesällä. Lukijapalautettakaan ei ole pitkään aikaan tipahdellut, kunnes. Viikolla tuli tekstiviesti, jossa kerrottiin Mifongin perinnön kolahtaneen kovaa. Ja tänä aamuna sähköpostissa oli lukijalta kehuja Aseenkantajan kunniasta. Tänä aamuna minulle vinkattiin myös postaus Ajatuksia kirjamaasta -blogista, jossa Mifonkeja oli luettu.

Tuntuu superhyvältä, että vielä niitä luetaan -- ja että niiden parissa ennen kaikkea viihdytään. On tärkeää kuulla se, sillä vasta lukijoiden myötä kirja on oikeasti olemassa. Se syntyy jokaisen lukijan mielessä uudelleen. On hienoa kuulla siitä.

Ja mitä olisi hemmotteluaamu ilman kermavaahtokahvia?

(c) J.S. Meresmaa

Kirjailijan kohubussimatka -- katso kuvat!

Huijasin. Kuvia ei ole, ja kohukin jää laimeaksi. Mutta bussimatka on. Ja kirjailija.

Tämä tarina on tosi.

***

Aamu. Sumu syleilee kaupunkia, joka on yskinyt kevätpölystä kuluneen viikon. Jalkakäytävillä kerrostalojen välissä on helppo hengittää. Kirjailija kipittää kohti bussipysäkkiä. Joka aamu sama reitti. Sähkötalon seinäkellosta voi tarkistaa täytyykö jo juosta. Joka aamu bussit tulevat tutussa järjestyksessä pääkatua. Keinuvat mukulakivipäällysteellä, murisevat ohi sujahtaessaan pölykapselit kolisten. 23, 16. Hekin uskollisia kellolle. Punaista, keltaista, vihreää. Värit säätelevät liikettä, ihmisten ja autojen.

Bussissa paikka löytyy ikkunan vierestä. Ei aurinkoa tänä aamuna, ei väliä kummalla puolella istuu. Ihmiset niiskuttavat, tuoksuvat hajuvedeltä, katupölyltä ja kahvilta. Kirjailija katsoo naarmuisesta ikkunasta avautuvaa maisemaa. Antaa ajatustensa virrata, bussin lämmön imeytyä vaatteisiinsa. Aamuisin on paleltava, ettei iltapäivällä hikoilisi.

Bussi niiaa joka pysäkillä, suhahtelee ja piippaa ihmisiä sisään. Keho jännittyy aina kun penkkirivin ohi ahtautuu uusi matkustaja. Väistämättä jossain vaiheessa joku istuu viereen. Aamubussi on ihmisrakas -- ihmisrakkaampi kuin ihmiset.

Sitten niin tapahtuu. Viereen istutaan. Kirjailijan pää ei käänny, mutta aistit tiedustelevat: onko hajuvesi liian vahva, haiseeko tupakka, liimautuuko kylkeen kiinni. Onko rykijä, puhelimenräplääjä, kuunteleeko musiikkia niin että muutkin kuulevat, mies vai nainen, ehkä bussituttu.

Heijastuksesta ikkunassa kirjailija näkee, kun viereenistuja avaa kirjan ja alkaa lukea. Kirjailija valpastuu hieman, alkaa pohtia kirjaa ja sitä, mahtaako hän koskaan nähdä kenenkään lukevan hänen kirjaansa bussissa. Usein on salavihkaa kuikuillut matkustajien hellästi käsissään pitelemiä kirjoja, mutta vielä ei ole kohdannut omaansa. Oppikirjoja, käännöspokkareita. Ehkä hänen pitäisi kirjoittaa ohuempia kirjoja, joita olisi vaivaton kantaa mukanaan.

Valkoiset sivut loistavat ikkunan pinnasta. Kirjailija ajattelee toimittamaansa antologiaa, jonka digipainossa musteensa saaneet sivut ovat yhtä valkeat. Se olisi pokkari, helppo lukupala mukaan otettavaksi.

Lopulta on pakko katsoa. Vilkaista nopeasti, päätä juuri kääntämättä. Ettei toinen huomaa. Takakannesta näkyy kuva vanhasta taskukellosta. Tuttu kuva. Kirjailijan täyttää epäuskoinen ilo. Täytyy vilkaista uudelleen, tällä kertaa tekstiä. Sanat ovat tuttuja, novelli palaa heti mieleen. Hän on oikolukenut sitä hiostavalla hartaudella. Viereenistuja seikkailee vanhassa Prahassa, jossa vain petokset ovat mustempia kuin Vltavajoen vesi.

Kirjailija katsoo jälleen ikkunaa, josta näkyy kuinka käsi kääntää sivuja verkkaasti eteenpäin. Hänen ilonsa on sumu. Joka pisara taiantunnelmaa tihkuva.