Pari kuukautta on mennyt ihmeellisessä jurrutustilassa kirjoitusjuttujen suhteen: uutta tekstiä ei ole syntynyt, mutta paljon juttuja on tulossa ihan kohta pihalle. Ihan kohta, mutta ei vielä, ei vielä. Novelli, artikkeli, raapaleita, pienoisromaani, romaani. Kaikki nyt kesällä. Lukijapalautettakaan ei ole pitkään aikaan tipahdellut, kunnes. Viikolla tuli tekstiviesti, jossa kerrottiin Mifongin perinnön kolahtaneen kovaa. Ja tänä aamuna sähköpostissa oli lukijalta kehuja Aseenkantajan kunniasta. Tänä aamuna minulle vinkattiin myös postaus Ajatuksia kirjamaasta -blogista, jossa Mifonkeja oli luettu.
Tuntuu superhyvältä, että vielä niitä luetaan -- ja että niiden parissa ennen kaikkea viihdytään. On tärkeää kuulla se, sillä vasta lukijoiden myötä kirja on oikeasti olemassa. Se syntyy jokaisen lukijan mielessä uudelleen. On hienoa kuulla siitä.
Ja mitä olisi hemmotteluaamu ilman kermavaahtokahvia?
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Kyllä. Lukijapalaute tekee hyvää. Kritiikit on kuitenkin suunnattu aina lukijoille, lukijapalaute kirjailijalle. Se on rehellistä, suoraa, koskettavaa. Samaistun tuohon tunteeseen: Että kirjoja luetaan. Olemme vähään tyytyväisiä, me kirjailijat (näin narsistisiksi olennoiksi!) :)
VastaaPoistaKenellekäs sitä sitten tehdään, jossei lukijoille, J.S. ja Magdalena? :)
VastaaPoistaAina ensimmäiseksi kirjoitetaan itselle, Anonyymi. Suljetuin ovin, avoimin sydämin. Näin ainakin omalla kohdallani. Kun kirja sitten julkaisemisen jälkeen itsenäistyy, tilanne muuttuu. Prosessi on ihmeellinen.
PoistaYksi näkökulma asiaan on myös taloudellinen: kirjat työllistävät ihmisiä kustantamoissa, kirjakaupoissa jne. Kirjoja tehdään monenlaisille ihmisryhmille. (Mutta tämä ei luonnollisesti ole kirjailijan kimmoke kirjoittaa.)
Juu, itsestä se lähtee ensin! Mutta tarkoitin noinniinku oman pään ulkopuolella.
VastaaPoistaHyppään sitten toiselle taiteen alueelle; luultavasti jonkinlainen kutsumus ajaa 70-vuotiaat miljardöörivaarit estradille. Oli eilen puhetta tuttuni kanssa Rolling Stonesista...
Kyllä, kirjailija kirjoittaa ensin aina itselleen. Ei siinä lukijoita parane juurikaan miettiä, kun painii hahmojensa kanssa. :) Jossain vaiheessa tekoprosessia tilanne toki muuttuu, ja silloin on hurjan hienoa tietää, että oma tarina on koskettanut ja tavoittanut jonkun toisen. Ja jos se on tehnyt sen juuri tai edes osittain sillä tavalla kuin olen tarkoittanut, minä ainakin teen näppikseni äärellä henkisiä hurraa-aaltoja. Sinällään en toki näe mitään pahaa siinä, että lukija lukee kirjaa eri tavalla kuin olen itse sen kirjoittanut, koska siinä vaiheessa, kun kirja on kansissa, tarina ei ole enää kokonaan minun. Se on myös lukijan. Mutta se vaan kolahtaa ja kovaa, jos toinen ihminen saa tekstistä irti sen, mitä olen siihen laittanut. Syntyy ihan omanlaisensa yhteys. :)
VastaaPoista