Herättyäni laskeudun natisevia rappuja alakertaan ja sytyttelen valoja. Napsautan kukkalamput päälle ja nyökkään tervehdyksen ikkunasta näkyvälle harakkaperheelle, joka yöpyy oransseista lehdistään kiinnipitelevässä raidassa. Ne ovat olleet siinä uskollisesti syksyn myötä, mutta vain jos aamu ei ole ehtinyt täysin valjeta.
Seuraavaksi keittiöön ja kahvia keittämään. Läppäriin virta, sisäänkirjautuminen. Uusi kirjoituspäivä alkaa. Illalla ja yön aikana alitajunnan työstämät juoni-ideat ja satunnaiset yksityiskohdat kisailevat mielessä, nyt on minulle paras aika päästä fiktion maailmaan, ympärillä on hiljaista, naapurissakin vasta heräillään, sisäpihalla rahisevat töihin lähtevien askeleet. Unet ovat yhä lähellä, kuin sateesta paisuneet, raskaat pilvet ne hipovat huippuani, mutta toisen kahvikupillisen jälkeen selkenee.
Tämä hetki on mielikuvituksen linea alba, se on kohta josta leikkausviilto tehdään. Vasta aika näyttää, makaako pöydällä ruumis vai jotain elävää.
En ole nyt ihan varma, onko tuo kielikuva hieno vai hirvittävä. Työn iloa!
VastaaPoistaEli olemme kirurgian ytimessä. :D Kiitos, samoin sinne!
PoistaIhanaa :D
VastaaPoistaOn, joskus se todellakin on. ;)
PoistaJuuri tuollaisesta elämästä minäkin olen unelmoinut jo kohta kaksi vuotta :) miten joku pieni tekstin pätkä voikaan lämmittää sitä sydämen salaisinta ja suurinta onkaloa niin suurella liekillä <3 minusta tuntuu, että tänään hymyni on hieman leveämpi ja silmäni hieman kirkkaammat :)
VastaaPoistaKiitos ihanasta kommentista, Unelmoija! :)
Poista