Rahasta puhuminen on aina hieman tulenarkaa. Jos kertoo, että sitä on liian vähän, on ruikuttaja; jos kertoo että sitä on oikein mukavasti, on kerskailija. Sopivaa on olla nöyrä ja hieman vähättelevä ja sanoa, että kyllä tällä toimeen tullaan (kun ollaan säästäväisiä). Paras on tietenkin olla ihan hiljaa. Niin useimmat tekevätkin.
Kirjailija ja raha on aihe, joka on ollut jonkin verran esillä ainakin sinä aikana, kun olen itse seurannut suomalaista kirja-alaa. Muun muassa tekijänoikeuskorvaukset, lainauskorvaukset ja Turun yliopiston teettämä tutkimus kotimaisten kirjailijoiden tuloista ovat olleet puheenaiheina.
Hämmentävän moni luulee, että kirjailijat ovat hyvätuloisia. Ehkä harha muodostuu siitä, että mediassa näkyvimmin esillä olevat kirjailijat ovatkin hyvätuloisia: tai ainakin he voivat elää kokopäiväisinä kirjailijoina. Entä voisiko käsitystä tukea myös se, että kirjailijan ammattia arvostetaan? Onhan se omalla tavallaan surkuhupaisaa, että kuka tahansa myyjä tai varastonhoitaja tienaa muutamassa kuukaudessa sen, mitä kirjailija saattaa saada vuosien työstä. Selvää onkin, ettei työstä makseta sen mukaan, arvostetaanko sitä vai ei. Silti lähestulkoon jokaisen mielestä tuntuu olevan hienoa, jos on kirjailija. Koska sillä tienaa!
Lienee turvallista väittää, että kirjailijoita on enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Tietokoneet ja painotekniikoiden kehittyminen ovat mahdollistaneet tekstin tuottamisen helppouden ja painamisen edullisuuden. Suomessa riittää kustantamoita -- pelkästään Suomen Kustannusyhdistyksessä on yli sata jäsentä. Tarjonta on siis valtavaa, joten kun kysyntä on pysynyt kutakuinkin ennallaan, on selvää että kirjailijoista vain murto-osa saa kirjansa/kirjojensa myyntituloja riittävästi niillä elääkseen. Nämä murto-osakirjailijat eli huippukirjailijat voi todeta esimerkiksi viime vuoden osalta Kirjakauppaliiton tammikuisesta tiedotteesta. Sofi Oksanen ja Ulla-Lena Lundberg myivät kumpikin yli 100 000 kpl sinä vuonna julkaistuja teoksiaan.
Kuten Pasi Ilmari Jääskeläinen on osuvasti todennut, suurin osa kirjailijoista ei julkisesti halua puhua kirjojensa myyntituloista, sillä ne ovat yleensä aina pienemmät kuin ulkopuolinen voisi kuvitella. Ja se on vähän noloa. Hyvän tai loistavan kirjan kirjoittaminen ei nimittäin riitä. Täytyy kirjoittaa kirja, joka myy, ja se on temppu johon ei tiedetä varmaa reseptiä. Jälkikäteen voidaan kyllä analysoida menestyksen syitä, mutta toisintoa ei kyetä tekemään.
Kummallisesti ostot tuntuvat kertyvän aina tiettyjen teosten ympärille. Arkihavainnoissani olen laittanut merkille, että toisia kirjailijoita ostetaan, toisia lainataan kirjastosta -- eikä tätä jakoa määrää se, kummasta kirjailijasta pidetään enemmän. Nyt kun uusin Dan Brown on kaupoissa, kuulen sellaisia hämmentäviä puheenpätkiä kuin se edellinen oli kyllä ihan surkea, mutta kai tämä uusin on pakko silti ostaa. Selvästi on siis kirjoja, jotka ostetaan, vaikka niiltä ei paljon odotettaisikaan. Lempikirjailijan kirja saatetaan sitä vastoin lainata.
Usein kuulee sanottavan, että on hyvä, että muutama kirja myy paljon, koska sillä ne vähemmän myyvien kirjojen kulut katetaan. Minun järjelläni voisi ajatella, että kassaan ropisee ihan sama määrä euroja, jos myydään Oksasta 100 000 kpl tai Pulkkista ja Oksasta kumpaakin 50 000 kpl. Tai jos myytäisiin kymmentä eri kirjailijaa kutakin kymppitonnilla. Mutta ehkä homma ei mene niin. Kirja-alalta tuntuu välillä löytyvän kaikenlaisia outouksia.
***
Kirjailijan työtä ja toimeentuloa tukemaan on Suomessa kuitenkin monisäikeinen apurahaverkosto, joka kannattelee minuakin seuraavien töideni osalta. Apurahat ovat niitä, joista monilla on mielikuva, että ne käytetään punaviinitahraiseen taiteilijaelämään tai vähintään muutoin vastuuttomasti; että ne maksetaan veronmaksajien pussista ja aina väärälle ihmiselle (lue: tuntemattomalle henkilölle).
Ei huomata, että hakemuksiin tarvitaan melkoisen tarkat selvitykset ja työsuunnitelmat. Ei tiedetä, että kirjailijalta vaaditaan loppuraportti apurahankäytöstä tai että Suomessa on lukuisia yksityisiä apurahanmyöntäjiä: veronmaksajia taiteen apurahat rasittavat todella vähän. (Ja sekin unohdetaan, että kirjailija maksaa kaikesta veroa hänkin.)
Myyntitulojen (kustantamoiden ennakot kuuluvat näiden piiriin) ja apurahojen lisäksi kirjailijoille on Suomessa itkun ja taistelun myötä saatu nyt maksuun myös lainauskorvauksia. Ne ovat varsin pieniä ja maksetaan luonnollisesti takautuvasti, mutta ovat paikkansa ansainneet. Esimerkiksi 2012 vuoden lainauskorvausmäärärahan jaossa 35 % saajista sai alle 50 euroa, 0,5 % yli 10 000 euroa. Minulle lainauskorvauksia ei ole tullut vielä ollenkaan.
***
Kirjailijan tuloihin vaikuttaa näiden lisäksi se, otetaanko kirjasta pokkaripainos (lisää myyntiä, mutta huonommilla tekijänpalkkioprosenteilla!), mahdolliset käännösoikeuksien myynnit ulkomaille, tai se, onko hänelle muita kirjallisia töitä tarjolla (kuten kolumneja, artikkeleita, lehtinovelleja ym.).
Kuukausipalkkaan tottuneelle duunarille tämä tulojen sillisalaatti on ollut suoranainen järkytys. Miten oman talouden hoitaminen onnistuu, kun tulojen epävarmuus ja ennustettavuus on tätä luokkaa? Kovin nopeasti en ole ryhtymässä vapaaksi kirjailijaksi. Kuvioiden selvittäminen verovirkailijan kanssa ahdistaa jo etukäteen.
Niin kovin lyhyet ovat askelmat teksti-julki-vaikka-ilmaiseksi, täh-maksetaanko-tästä-rahaakin ja apua-pitäisikö-tällä-tulla-toimeen -tilojen välillä.
Toisaalta ei ole mikään ihme, että rahasta puhuminen kirjallisuuden yhteydessä tuntuu epämukavalta. Kirjojen olemassaolon rahallista arvoa on mahdoton mitata: taiteen hintalappu on aina subjektiivinen. Monien kirjojen tuotto on miinusmerkkinen talouden puolella, mutta henkisellä puolella voidaan hyvinkin olla plussalla. Kustantamoille talous on tahtipuikkoa pitelevä taho, joten kirjailijoidenkin on pakko taipua miettimään myyntiä, mikä on haastavaa yhdistää luomistyöhön.
Kirjailijuudessa on vielä se vinha mahdollisuus voittaa jättipotti: merkittävä kirjallisuuspalkinto tai nousu ilmiöksi. Se voi tulla uran alussa, uran keskivaiheilla, uran lopussa tai kirjailijan kuoleman jälkeen. Ehkei koskaan. Mutta mahdollisuus, se on.
***
Pitkän (ja toivottavasti ei kovin puuduttavan) tekstin jälkeen olisi mielenkiintoista kuulla teiltä, rakkaat lukijat, oletteko tulleet koskaan miettineeksi kirjailijan finanssipuolta, ja jos olette, minkälaiseksi sen kuvittelitte? Entä onko teistä keskustelu kirjailijoiden tekijänoikeuskorvauksista ja lainauskorvauksista tarpeellinen? Onko taloudellinen epävarmuus ammatinvalintakysymys?
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lainauskorvaus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste lainauskorvaus. Näytä kaikki tekstit
30.5.2013
22.10.2012
Vielä lainauskorvauksista ulkomaille
Kuun alkupuolella kirjoittelin lainauskorvauksista ja niiden ympärillä vellovasta keskustelusta mustavalkoisine sävyineen. Etenkin korvaukset ulkomaalaisille kirjailijoille herättivät keskustelua, mutta kun yritin löytää vastauksia pelkällä tiedonhaulla, se osoittautui mahdottomaksi. Lopulta otin yhteyttä Sanastoon ja kysyin. Sain perusteellisen vastauksen heti seuraavana arkipäivänä ja tiedon, että lainauskorvausten tilityskäytännöistä ETA -alueiden kirjailijoille on tulossa selvennystä Sanaston omille sivuille. Siellä myös kerrotaan, jos lainauskorvauksia aletaan maksaa ulkomaille.
Koska blogissani on ollut keskustelua aiheesta, haluan selventää muutamia asioita myös täällä.
1) Suomessa kirjailija ei voi lain mukaan kieltää teoksensa ostamista kirjaston valikoimiin ja siten sen lainaamista. Tämä on syy, miksi lainauskorvausta maksetaan.
2) Tähän mennessä yksikään ETA-alueen kirjailija ei ole saanut lainauskorvausta Suomesta. Periaatteessa mitään estettä ei ole esimerkiksi sille, että tanskalainen kirjailija ilmoittautuisi Sanaston lainauskorvausjärjestelmään, mutta toistaiseksi näin ei ole tapahtunut. Korvaukset eivät tule yhdellekään kirjailijalle niin kuin Manulle illallinen. Niitä on haettava.
3) Lainauskorvausten maksaminen eri maiden kesken on monimutkainen asia, sillä kaikilla mailla on käytössä erilaiset kirjastojärjestelmät. Joissakin maissa lainauskorvausta saa myös kustantaja, joissain kirjasto itsessään on maksullinen. Lisäksi on melko selvää, että toiset maat joutuisivat tilittämään korvauksia enemmän kuin niitä saisivat. Siksi ulkomaille suuntautuviin korvauskäytäntöihin on lähdetty varovaisesti myös muissa maissa.
Koska blogissani on ollut keskustelua aiheesta, haluan selventää muutamia asioita myös täällä.
1) Suomessa kirjailija ei voi lain mukaan kieltää teoksensa ostamista kirjaston valikoimiin ja siten sen lainaamista. Tämä on syy, miksi lainauskorvausta maksetaan.
2) Tähän mennessä yksikään ETA-alueen kirjailija ei ole saanut lainauskorvausta Suomesta. Periaatteessa mitään estettä ei ole esimerkiksi sille, että tanskalainen kirjailija ilmoittautuisi Sanaston lainauskorvausjärjestelmään, mutta toistaiseksi näin ei ole tapahtunut. Korvaukset eivät tule yhdellekään kirjailijalle niin kuin Manulle illallinen. Niitä on haettava.
3) Lainauskorvausten maksaminen eri maiden kesken on monimutkainen asia, sillä kaikilla mailla on käytössä erilaiset kirjastojärjestelmät. Joissakin maissa lainauskorvausta saa myös kustantaja, joissain kirjasto itsessään on maksullinen. Lisäksi on melko selvää, että toiset maat joutuisivat tilittämään korvauksia enemmän kuin niitä saisivat. Siksi ulkomaille suuntautuviin korvauskäytäntöihin on lähdetty varovaisesti myös muissa maissa.
18.10.2012
Entä jos kirjoja...
...ei olisi?
Aloin miettiä tätä lainauskorvauskeskustelujen lomassa, kun moni ilmaisi tyrmistyksensä siitä, että tekijät kehtaisivat vaatia enemmän korvausta teostensa ilmaisjakelusta. Kirjastot lakkaisivat olemasta! Verorahoja tuhlattaisiin taas turhuuksiin! Joutavat apurahakirjailijat, ahneet laskelmoijat, ne aina vain vaativat lisää ja lisää!
Vedetäänpä hetki henkeä.
Mitä me menettäisimme, jos kirjoja ei olisi? Jos Suomessa kukaan ei kirjoittaisi, ei eilisestä, tästä päivästä tai huomisesta? Rajataan ajatuksesta ulos kaikki jo kirjoitetut kirjat. Ei olisi valtavaa arkistoa, josta ammentaa luku-annoksensa. Rajataan ulos ulkomaalainen kirjallisuus, tässä ajatusleikissä rajat ovat kiinni tiukemmin kuin Australialla. Kotona kirjojen painosta natiseva kirjahyllykin kantaisi enää pölyä.
Mitä meille jäisi?
Miten kävisi kustantamoiden väen? Kirjapainojen? Kirjakauppojen? Kustannustoimittajat saisivat etsiä leipänsä muualta. Kääntäjät jäisivät vaille sanoja, joita kääntää. Kuvittajat ilman tekstejä, joita kuvittaa. Kirjastonhoitajat luetteloisivat elokuvia ja tietokonepelejä -- ai mutta, niihinkin tarvitaan käsikirjoitus! Unohtakaa edellinen, kirjastoissa tarjoiltaisiin herkullisia croissanteja ja latte machiattoa.
Mitä tapahtuisi kaikille Harry Potter -penaaleille ja Nalle Puh -repuille? Twilight-paidoille? Myydyille elokuvaoikeuksille, teatterisovituksille, äänikirjoille? Kari Hotakaisen siteerauksille?
Entä tärkeimmille, eli lukijoille? Sinulle, minulle ja naapurin nuorelle, joka tähän asti nähtiin aina nenä kirjassa? Miten elämämme muuttuisi: ymmärtäisimmekö vähemmän, kutistuisiko avara katse, tuntisimmeko olomme yksinäisemmiksi, sielumme eristetymmäksi?
Miksi minusta tuntuu, että jos kirjoja ei olisi, kaikki muut paitsi kirjailija itse menettäisivät enemmän?
***
Minä luulen, että yksi syy miksi lainauskorvausten korottaminen nostaa joidenkin niskakarvat on, että taiteen ajatellaan aina jossain määrin olevan kapinallista, vapaata ja niille, jotka eivät välitä yhteiskunnan rakenteista tai jättäytyvät omasta halusta niiden ulkopuolelle. Hengen palosta syntyneestä tuotoksesta ei saisi vaatia rahallista korvausta. (Tietokirjojen kirjoittamiseen etenkin tarvitaan jumalallista inspiraatiota -- ei lukemattomien tuntien taustatyötä, jäsentämistä ja lähdekirjojen luetteloita.)
Romantisoitu kuva kirjailijasta on vanhentunut vuosikymmeniä sitten. Kirjat liikuttavat parhaimmillaan valtavia massoja: niin kaupallisessa kuin aatteellisessakin mielessä. Kirjallisuus ei ole mikään vähäinen voima eikä merkityksetön kulttuurin sivuhaara. Koen, että kirjallisuus on kivijalka, jonka päälle ja ympärille monet muut taiteet rakentuvat. Kirjallisuus inspiroi, herättää ja haastaa.
Miten kukaan voisi kuvitella, ettei tällaisen kivijalan rakentaminen vaadi työtä?
Ja jos työn tulosta, teosta, saa lainata valtion myötävaikutuksella kirjastoista käytännössä ilmaiseksi, mitä se kertoo yhteiskunnastamme?
Kuulisin mielelläni ajatuksianne! Siitä, mitä menettäisitte jos kirjoja ei kirjoitettaisi. Entä onko taiteen oltava kokijalle ilmaista ja tekijälle tappiollista? Millaisena koette suomalaisten kulttuurinarvostuksen etenkin kirjallisuuden kohdalla? Mikä voisi olla paremmin, mikä huonommin? Minkä arvoinen kirja on? Entä kirjailijan työ?
(Haluaisin loppuun huomauttaa, että yritin kirjoittaa tämän postauksen mahdollisimman arvolatauksettomasti. En halua rajoittaa kirjastojen valikoimaa. En ole katkera, mieleni pahoittanut tai luule tietäväni parhaiten ja kaikkea. Minusta lainauskorvauksen suhteen Suomessa ollaan epäoikeudenmukaisella tasolla, mutta kyllä minä jatkaisin kirjoittamista, vaikka en saisi siitä latin latia. Ja tässä se ongelma osittain piileekin: taidetta tekevät ne, jotka sitä rakastavat tarpeeksi. On vaikea vaatia rahallista korvausta asioista, jotka on rakkaudella synnyttänyt. Tärkeää on kuitenkin huomata, että kirjailijat tuovat työllään yhteiskuntaan enemmän kuin sieltä koskaan kykenisivät ottamaan. Oikeuksia on jokaisella työntekijällä, myös kirjailijalla.)
Aloin miettiä tätä lainauskorvauskeskustelujen lomassa, kun moni ilmaisi tyrmistyksensä siitä, että tekijät kehtaisivat vaatia enemmän korvausta teostensa ilmaisjakelusta. Kirjastot lakkaisivat olemasta! Verorahoja tuhlattaisiin taas turhuuksiin! Joutavat apurahakirjailijat, ahneet laskelmoijat, ne aina vain vaativat lisää ja lisää!
Vedetäänpä hetki henkeä.
Mitä me menettäisimme, jos kirjoja ei olisi? Jos Suomessa kukaan ei kirjoittaisi, ei eilisestä, tästä päivästä tai huomisesta? Rajataan ajatuksesta ulos kaikki jo kirjoitetut kirjat. Ei olisi valtavaa arkistoa, josta ammentaa luku-annoksensa. Rajataan ulos ulkomaalainen kirjallisuus, tässä ajatusleikissä rajat ovat kiinni tiukemmin kuin Australialla. Kotona kirjojen painosta natiseva kirjahyllykin kantaisi enää pölyä.
Mitä meille jäisi?
Miten kävisi kustantamoiden väen? Kirjapainojen? Kirjakauppojen? Kustannustoimittajat saisivat etsiä leipänsä muualta. Kääntäjät jäisivät vaille sanoja, joita kääntää. Kuvittajat ilman tekstejä, joita kuvittaa. Kirjastonhoitajat luetteloisivat elokuvia ja tietokonepelejä -- ai mutta, niihinkin tarvitaan käsikirjoitus! Unohtakaa edellinen, kirjastoissa tarjoiltaisiin herkullisia croissanteja ja latte machiattoa.
Mitä tapahtuisi kaikille Harry Potter -penaaleille ja Nalle Puh -repuille? Twilight-paidoille? Myydyille elokuvaoikeuksille, teatterisovituksille, äänikirjoille? Kari Hotakaisen siteerauksille?
Entä tärkeimmille, eli lukijoille? Sinulle, minulle ja naapurin nuorelle, joka tähän asti nähtiin aina nenä kirjassa? Miten elämämme muuttuisi: ymmärtäisimmekö vähemmän, kutistuisiko avara katse, tuntisimmeko olomme yksinäisemmiksi, sielumme eristetymmäksi?
Miksi minusta tuntuu, että jos kirjoja ei olisi, kaikki muut paitsi kirjailija itse menettäisivät enemmän?
***
Minä luulen, että yksi syy miksi lainauskorvausten korottaminen nostaa joidenkin niskakarvat on, että taiteen ajatellaan aina jossain määrin olevan kapinallista, vapaata ja niille, jotka eivät välitä yhteiskunnan rakenteista tai jättäytyvät omasta halusta niiden ulkopuolelle. Hengen palosta syntyneestä tuotoksesta ei saisi vaatia rahallista korvausta. (Tietokirjojen kirjoittamiseen etenkin tarvitaan jumalallista inspiraatiota -- ei lukemattomien tuntien taustatyötä, jäsentämistä ja lähdekirjojen luetteloita.)
Romantisoitu kuva kirjailijasta on vanhentunut vuosikymmeniä sitten. Kirjat liikuttavat parhaimmillaan valtavia massoja: niin kaupallisessa kuin aatteellisessakin mielessä. Kirjallisuus ei ole mikään vähäinen voima eikä merkityksetön kulttuurin sivuhaara. Koen, että kirjallisuus on kivijalka, jonka päälle ja ympärille monet muut taiteet rakentuvat. Kirjallisuus inspiroi, herättää ja haastaa.
Miten kukaan voisi kuvitella, ettei tällaisen kivijalan rakentaminen vaadi työtä?
Ja jos työn tulosta, teosta, saa lainata valtion myötävaikutuksella kirjastoista käytännössä ilmaiseksi, mitä se kertoo yhteiskunnastamme?
Kuulisin mielelläni ajatuksianne! Siitä, mitä menettäisitte jos kirjoja ei kirjoitettaisi. Entä onko taiteen oltava kokijalle ilmaista ja tekijälle tappiollista? Millaisena koette suomalaisten kulttuurinarvostuksen etenkin kirjallisuuden kohdalla? Mikä voisi olla paremmin, mikä huonommin? Minkä arvoinen kirja on? Entä kirjailijan työ?
(Haluaisin loppuun huomauttaa, että yritin kirjoittaa tämän postauksen mahdollisimman arvolatauksettomasti. En halua rajoittaa kirjastojen valikoimaa. En ole katkera, mieleni pahoittanut tai luule tietäväni parhaiten ja kaikkea. Minusta lainauskorvauksen suhteen Suomessa ollaan epäoikeudenmukaisella tasolla, mutta kyllä minä jatkaisin kirjoittamista, vaikka en saisi siitä latin latia. Ja tässä se ongelma osittain piileekin: taidetta tekevät ne, jotka sitä rakastavat tarpeeksi. On vaikea vaatia rahallista korvausta asioista, jotka on rakkaudella synnyttänyt. Tärkeää on kuitenkin huomata, että kirjailijat tuovat työllään yhteiskuntaan enemmän kuin sieltä koskaan kykenisivät ottamaan. Oikeuksia on jokaisella työntekijällä, myös kirjailijalla.)
11.10.2012
Lainauskorvauskeskustelujen lämmöissä
Sanaston vetoomus hallitukselle on poikinut keskustelua eri sosiaalisissa medioissa.
Jälleen hämmästelen sitä nyreyttä ja jopa vihaa, jolla Suomessa saatetaan suhtautua siihen, että jokin ammattiryhmä yrittää parantaa tulotasoaan. Miksi se koetaan niin uhkaavana, pelottavana? Ja kun kyseessä olevat summat ovat verrattain pieniä -- nyt puhumme kymmenistä senteistä per laina ja kulttuurin osuus valtion budjetissa on kahden prosentin luokkaa (prosentissa mukana vapaa-aika ja uskonto) -- asia ihmetyttää minua yhä enemmän.
Yritän ymmärtää, mistä kireys johtuu.
1) Jos kirjailija ei kirjoita kirjoja, jotka myisivät tarpeeksi hyvin, ei hänen kirjailijuudelleen ole oikeutusta.
Tämä ajatus sisältää kummallisen oletuksen siitä, että vain kaupallisesti menestynyt teos on hyvää kirjallisuutta. En usko, että tämän voi allekirjoittaa kukaan, joka on lukenut muutakin kuin aapisen alakoulussa.
Milloin kirja on kyllin hyvä, jotta kirjailija olisi oikeutettu kohtuulliseen korvaukseen?
Kertokaa, jos keksitte.
Ehkäpä kyse on siitä, että lainauskorvaus maksetaan yhteisistä rahoista. Ehkä ajattelija kokee ahdistusta siitä, että hänen rahoillaan tuetaan työtä, joka ei ole itsessään kannattavaa. Yhteiskuntamme kuitenkin rakentuu monista palikoista, jotka eivät ole kaupallisessa mielessä kannattavia, mutta kuitenkin välttämättömiä. Voisiko näin ajattelevaa helpottaa tieto, että kirja on kaikille yhteinen ja olemassa kun se on kirjastossa lainattavissa? Vaikkei itse juuri sitä kirjaa lukisi, joku muu voi lukea ja saada kokemuksen, joka muuttaa jotakin. Antaa kenties hymyn, naurun, kyyneleen, lohdun, tiedon.
2) Jos kirjailijoita olisi vähemmän, heille riittäisi "kakusta" enemmän.
Kirjan painaminen on kieltämättä nykyään helppoa -- kuka tahansa voi julkaista kirjan. Mutta kirjallisuuden voimavara on nimenomaan sen monipuolisuus ja tarjonta. Kirjailija kirjoittaa yhtä teosta vähintään vuoden, mutta parhaassa tapauksessa lukija lukee sen päivässä. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mikä kirja muuttaa elämäsi.
3) Kirjailijuus on kutsumusammatti. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Mitäs kirjoitat.
Minulta puuttuvat sanat, joilla kuvata tunnetta, kun joku vetää tämän kortin esiin. Jos kokee asemansa tai kohtelunsa epäoikeudenmukaiseksi, siitä pitäisi siis vaieta? Olosuhteita ei saisi yrittää muuttaa paremmiksi? Toki jokainen meistä tekee valintoja elämässään ja jotkin polut vievät kuivemmille maille kuin toiset. Mutta eikö siellä aavikollakaan saisi pyrkiä keidasta kasvattamaan? Sademetsissäolijat sitten huutelevat, että mitäs menit aavikolle, tulisit tänne missä on vettä. On kuitenkin niin, että kirjailijoita ja muita kulttuurintekijöitä tarvitaan. Jos haluaa kuunnella musiikkia, lukea kirjoja, katsoa elokuvia, käydä teatterissa tai oopperassa tai baletissa, on oltava alkutuotantoa. Ja usein jos jostain kirjasta tulee hitti, siitä tehdään elokuva, tietokonepeli, teatteriesitys, ja ne kaikki ruokkivat toisiaan ja voi pojat kuinka veroäyrejä kiliseekään valtion kitisevään kirstuun.
Minkälainen yhteiskuntamme olisi, jos meillä ei olisi kirjailijoita ja runoilijoita? Ellei olisi Kiveä, Waltaria, Päätaloa, Linnaa, Leinoa? (Puhumattakaan nykypäivän kirjailijoista.) Jos ei olisi kirjoja, joiden kautta katsoa ja oppia maailmoista ja siitä, mikä meistä tekee ihmisen, mikä meitä yhdistää ja erottaa sukupuolesta ja kansallisuudesta ja iästä riippumatta, millainen kokemus elämä olisi?
***
No niin. Sieltähän se ydin löytyykin: pohjimmiltaan kyse on arvoista. Minkä arvoista on se, että meillä on vahva kotimainen kirjallisuuskenttä? Haluammeko, että se säilyy vai lainaammeko kaiken mieluummin ulkomailta, mistä tänne ulottuvat vain ne kaupallisesti menestyneet teokset?
Ilmaisten kirjastojen olemassaolo ja valikoiman kattavuus on äärimmäisen tärkeää tasa-arvoiselle ja oikeudenmukaiselle yhteiskunnalle. Lainauskorvauksen korottaminen ei ole niille uhaksi, sillä kirjasto ei näitä korvauksia maksa.
Jälleen hämmästelen sitä nyreyttä ja jopa vihaa, jolla Suomessa saatetaan suhtautua siihen, että jokin ammattiryhmä yrittää parantaa tulotasoaan. Miksi se koetaan niin uhkaavana, pelottavana? Ja kun kyseessä olevat summat ovat verrattain pieniä -- nyt puhumme kymmenistä senteistä per laina ja kulttuurin osuus valtion budjetissa on kahden prosentin luokkaa (prosentissa mukana vapaa-aika ja uskonto) -- asia ihmetyttää minua yhä enemmän.
Yritän ymmärtää, mistä kireys johtuu.
1) Jos kirjailija ei kirjoita kirjoja, jotka myisivät tarpeeksi hyvin, ei hänen kirjailijuudelleen ole oikeutusta.
Tämä ajatus sisältää kummallisen oletuksen siitä, että vain kaupallisesti menestynyt teos on hyvää kirjallisuutta. En usko, että tämän voi allekirjoittaa kukaan, joka on lukenut muutakin kuin aapisen alakoulussa.
Milloin kirja on kyllin hyvä, jotta kirjailija olisi oikeutettu kohtuulliseen korvaukseen?
Kertokaa, jos keksitte.
Ehkäpä kyse on siitä, että lainauskorvaus maksetaan yhteisistä rahoista. Ehkä ajattelija kokee ahdistusta siitä, että hänen rahoillaan tuetaan työtä, joka ei ole itsessään kannattavaa. Yhteiskuntamme kuitenkin rakentuu monista palikoista, jotka eivät ole kaupallisessa mielessä kannattavia, mutta kuitenkin välttämättömiä. Voisiko näin ajattelevaa helpottaa tieto, että kirja on kaikille yhteinen ja olemassa kun se on kirjastossa lainattavissa? Vaikkei itse juuri sitä kirjaa lukisi, joku muu voi lukea ja saada kokemuksen, joka muuttaa jotakin. Antaa kenties hymyn, naurun, kyyneleen, lohdun, tiedon.
2) Jos kirjailijoita olisi vähemmän, heille riittäisi "kakusta" enemmän.
Kirjan painaminen on kieltämättä nykyään helppoa -- kuka tahansa voi julkaista kirjan. Mutta kirjallisuuden voimavara on nimenomaan sen monipuolisuus ja tarjonta. Kirjailija kirjoittaa yhtä teosta vähintään vuoden, mutta parhaassa tapauksessa lukija lukee sen päivässä. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mikä kirja muuttaa elämäsi.
3) Kirjailijuus on kutsumusammatti. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Mitäs kirjoitat.
Minulta puuttuvat sanat, joilla kuvata tunnetta, kun joku vetää tämän kortin esiin. Jos kokee asemansa tai kohtelunsa epäoikeudenmukaiseksi, siitä pitäisi siis vaieta? Olosuhteita ei saisi yrittää muuttaa paremmiksi? Toki jokainen meistä tekee valintoja elämässään ja jotkin polut vievät kuivemmille maille kuin toiset. Mutta eikö siellä aavikollakaan saisi pyrkiä keidasta kasvattamaan? Sademetsissäolijat sitten huutelevat, että mitäs menit aavikolle, tulisit tänne missä on vettä. On kuitenkin niin, että kirjailijoita ja muita kulttuurintekijöitä tarvitaan. Jos haluaa kuunnella musiikkia, lukea kirjoja, katsoa elokuvia, käydä teatterissa tai oopperassa tai baletissa, on oltava alkutuotantoa. Ja usein jos jostain kirjasta tulee hitti, siitä tehdään elokuva, tietokonepeli, teatteriesitys, ja ne kaikki ruokkivat toisiaan ja voi pojat kuinka veroäyrejä kiliseekään valtion kitisevään kirstuun.
Minkälainen yhteiskuntamme olisi, jos meillä ei olisi kirjailijoita ja runoilijoita? Ellei olisi Kiveä, Waltaria, Päätaloa, Linnaa, Leinoa? (Puhumattakaan nykypäivän kirjailijoista.) Jos ei olisi kirjoja, joiden kautta katsoa ja oppia maailmoista ja siitä, mikä meistä tekee ihmisen, mikä meitä yhdistää ja erottaa sukupuolesta ja kansallisuudesta ja iästä riippumatta, millainen kokemus elämä olisi?
***
No niin. Sieltähän se ydin löytyykin: pohjimmiltaan kyse on arvoista. Minkä arvoista on se, että meillä on vahva kotimainen kirjallisuuskenttä? Haluammeko, että se säilyy vai lainaammeko kaiken mieluummin ulkomailta, mistä tänne ulottuvat vain ne kaupallisesti menestyneet teokset?
Ilmaisten kirjastojen olemassaolo ja valikoiman kattavuus on äärimmäisen tärkeää tasa-arvoiselle ja oikeudenmukaiselle yhteiskunnalle. Lainauskorvauksen korottaminen ei ole niille uhaksi, sillä kirjasto ei näitä korvauksia maksa.
8.10.2012
Vetoomus kohtuullisen korvauksen puolesta
Jostain syystä tekijänoikeusjärjestöt saavat monet näkemään punaista. Musiikkialan tekijänoikeusjärjestö Teosto on ollut usein otsikoissa -- eikä aina myönteisesti. Kritiikkiä on kuulunut niin kuluttajapuolelta kuin tekijöidenkin joukosta. Taiteiden alalla tekijänoikeusärjestöjä on muitakin, kuten Kopiosto, Kuvasto sekä kirjallisuuden tekijöiden Sanasto.
Sanasto polkaisi tänään käyntiin tärkeän kampanjan lainauskorvausten nostamisen puolesta. Tässä avoin kirje Suomen hallitukselle:
***
Avoin kirje Suomen hallitukselle
Maallamme on monia ylpeydenaiheita. Niistä yksi hienoimmista on toimiva, tasa-arvoinen kirjastolaitoksemme. Kirja elää syvällä meissä suomalaisissa: lainaamme vuosittain kirjastoista lähes 100 miljoonaa kirjaa, selvästi enemmän kuin missään muussa Pohjoismaassa. Kirjat kirjastoissa eivät kuitenkaan synny tyhjästä. Joku pohtii hahmoja, tarinaa ja kieltä, luo juonen ja punoo kaiken sanoiksi, joku kääntää vieraan kielen tutuksi tai siivilöi tiedon merestä antimia muillekin kuin asiantuntijoille.
Korvauksena siitä, että työmme tuloksia saa lainata ilmaiseksi, valtio maksaa meille tekijöille lainauskorvausta. Suomessa lainauskorvausmääräraha on kuitenkin huomattavasti pienempi kuin muissa Pohjoismaissa: Yhdestä kunnankirjaston lainasta kirjan tekijä saa enintään neljä senttiä. Ruotsissa korvaus on neljä kertaa suurempi, Tanskassa jopa kuusinkertainen. Määrärahan pienuudesta johtuen opetus- ja tutkimuskirjastojen lainoista ei maassamme makseta lainkaan korvausta.
Tilanne on korjattavissa poliittisella tahdolla. Vetoamme teihin, Suomen hallitus: Korottakaa lainauskorvauksiin valtion budjetissa varattu määräraha tasolle, joka mahdollistaa meille kohtuullisen korvauksen teostemme lainaamisesta, myös opetus- ja tutkimuskirjastoista. Emme pyydä ahneina lisää. Pyydämme vain sitä, mikä meille lain mukaan kuuluu.
Näyttäkää meille, että välitätte suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen tekijöistä. Kirjasto antaa kaikille mahdollisuuden päästä lukemaan. Antakaa meille mahdollisuus elää työllämme.
***
Vetoomuksen voi allekirjoittaa täällä.
20.5.2012
Korvaus tehdystä työstä
Kukaan pitkiä julkaisukelpoisia tekstikokonaisuuksia kirjoittanut voi tuskin sanoa, ettei se kävisi työstä.
Kävin lueskelemassa artikkeleita Myytti lukukansasta? -sivustolla. Kirjailija Jarkko Tontti kirjoitti postauksessaan sananvapaudesta ja tekijänoikeuksista, joista on viime aikoina riittänyt uutisointia, väittelyitä ja jos jonkinlaisia mielipiteitä. Jostain syystä kansamme keskuudesta löytyy heitä, joiden mielestä kirjailijoille (ainakaan vähän luetuille -- vai pitäisikö sanoa nykyaikaan sopivammin "vähän myyville") ei kuuluisi maksaa työstään minkäänlaisia korvauksia.
Aina kun olen tämän asian äärellä (tekijänoikeuksien, -korvauksien ja kirjailijan tulojen), tunnen seisovani levottoman valtameren äärellä. Kokonaisuus on suuri, mutta koostuu yksittäisistä liikkuvista osista. Se vaikuttaa kaikkiin, vaikka kääntäisi selkänsä ja leikkisi, ettei sitä ole.
Aloitetaan ihan alusta, eli ideasta, joka kirjailijan päässä syttyy ja alkaa hiljalleen hehkua. Ideat ovat vapaata riistaa. Niitä ei voi patentoida eikä niihin ole kenelläkään tekijänoikeuksia. Kenellä tahansa meistä voi olla ideoita vaikka mihin: vaikka siihen suurteokseen, jota ei koskaan saa kirjoitetuksi. Kun idea siirtyy paperille, kun kirjailija ottaa käyttöönsä kirjaimet ja sanat ja välimerkit, jotka myös ovat vapaasti kenen tahansa käytössä, tapahtuu jotain ainutlaatuista: hän luo uutta ja tuottaa tähän maailmaan jotain, johon hänellä on tekijänoikeus. Syntyy jotain, joka on enemmän kuin osiensa summa.
Tässä voi olla yksi syy, miksi joidenkin mielestä kirjailijoiden työ ei ole työtä laisinkaan. Me luomme asioita mielikuvituksesta, emme konkretiasta. Jos joku hakee pajua pellolta ja punoo siitä korin, lienemme yksimielisiä siitä, että hän on juuri tuon korin tekijä. Hänellä on siihen oikeudet ja hän voi myydä sen ja saada työstään korvauksen.
Entä kirjailija? Hänen tuotteensa ei ole pajukori. Ei edes kirja. (Kirja on kustantamon tuote.) Se on kirjan sisältö.
Kirjailijalla on siis tekijänoikeus mielikuvituksensa tuotokseen.
Tähän kadunmies naurahtaa, että kyllähän hänelläkin on mielikuvitus ja hän kuvittelee kaikenlaista kaiken aikaa. Hänellekin pitäisi maksaa korvauksia!
Mutta mistä me hänelle maksaisimme? Korvaus saadaan vastineeksi jostain. Kirjaa ei ole olemassa ilman lukijaa, mutta kirjailijaa ei ole olemassa ilman lukemisesta saatua korvausta.
***
Ongelmahan on oikeasti se, että kirjoja ja kirjailijoita on liikaa. Jos kaikki Suomen kirjailijat menisivät lakkoon ja lopettaisivat tuotantonsa, kauppojen hyllyt täyttyisivät käännöskirjoista ja omakustanteista. Jäisikö kukaan lukija edes kaipaamaan kotimaista kirjailijaa, vai palaisiko vain tämän vanhan tuotannon pariin? Lukeminen ei tästä maailmasta lopu, valitettavasti. Sitä on saatavilla niin paljon, että lukijat ahdistuvat ennemmin tarjonnan paljoudesta kuin sen vähyydestä. Ja samalla moni sanoo, ettei lue kirjoja lainkaan -- tai ei lue tietynlaisia kirjoja.
Laadusta kukaan ei uskalla sanoa enää mitään, koska kirjahan on subjektiivinen kokemus, eikö vain. Eikä sillä anglismeistä ja svetisismeistä vapaalla suomen kielelläkään ole mitään merkitystä. Kieli muuttuu koko ajan. Se on sen luonne. Ja toisaalta, miksi lukea edes niitä käännöskirjojakaan, kun alkuperäiskielellä saa teokset heti tuoreeltaan käsiinsä eikä tarvita tulkkia kirjailijan ajatuksen ja teoksen ulkoasun välillä.
Mutta entä jos kaikki maailman kirjailijat lopettaisivat kirjoittamasta nyt heti? Minkälainen maailma olisi kymmenen, kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä? Kukaan ei kuolisi lukemisen puutteeseen, sen uskon. Mutta silti en voi välttyä tuntemasta syvästi, että se olisi valtava tragedia koko ihmiskunnan kannalta -- niidenkin, jotka eivät lue. Miltä tuntuisi, jos saisit kuulla, että yhtäkään kirjaa ei sitten enää tule? Pärjätkää niillä, joita tähän asti on julkaistu.
***
Olen tässä blogissani joskus kirjoittanut, että en osaa vielä mieltää kirjailijuutta ammatiksi. Asia ei ole muuttunut. Luulen, että se on hyvin pitkä prosessi, joka edellyttää sen hahmottamista, että saan tekemästäni työstä jonkinlaista toimeentuloa. Muutenhan se on vain harrastus. Tätä hahmottamista on vaikea toteuttaa, koska kenttä, jolta kirjailija yrittää riipiä tulonsa, on niin laajalle hajonnut. On apurahaa, jota saa hyvin harva tai harvoin, on lainauskorvausta, joka on kolmisen senttiä per lainauskerta ja jota ei tilitetä jos tulo jää alle 15 euron; on palkintoja ja stipendejä, joiden varaan ei ymmärrettävästi voi laskea; ja sitten, tietenkin, ovat myyntitulot. Omakohtaista tilinpäätöstä ei ole vielä tehtävissä, mutta jos viisaampia on uskominen, tulot ovat parin euron luokkaa per kirja, miinus tietenkin verot. Ennakko, jonka kustantajalta saa, on osa myyntituloja.
Olen tottuneempi palkkaan, joka rapsahtaa tilille tiettynä päivänä kuukaudesta ja suunnilleen saman suuruisena.
Asiahan on niin, että alkutuottajana kirjailija on melkoinen työllistäjä. Hänen mielikuvituksensa kannattelee kustantamoita, kirjakauppoja ja välillisesti esimerkiksi graafikoita ja kirjapainoja. Joku ne tv-sarjojen, teatteriesitysten ja elokuvienkin käsikirjoitukset kirjoittaa. Jonkun on ensin luotava jotain ainutlaatuista, että harrypotter-penaalit ja hobitti-reput myisivät.
***
Kirjoituksesta on jo nyt tullut pitkä, mutta en tiedä olenko itse sen viisaampi aiheen suhteen -- tai onko lukijakaan. Tuskin kukaan, joka ei ole erityisen kiinnostunut kirjailijan toimeentulosta tai jolla ei ole oma lehmä ojassa, jaksaa paneutua aiheeseen kovin syvästi. Tänä kirjojen yltäkylläisyyden aikana on lukijana helppo heilauttaa olkapäätään kirjailijan itkulle ja parulle -- mieluiten sitä olisi kuulematta, koska se haittaa lukukokemusta.
Enkä minäkään oikeastaan itke, koska olen niin hämilläni. Ei siitä kauan ole, kun luin joltakin nettisivustolta, jossa käsiteltiin lainauskorvausta, hienon kommentin, joka menin jotensakin näin: "Miksi kirjailijoille pitäisi maksaa joka kerta kun joku lukee sen kirjan? Eikö yksi kertakorvaus riitä? Eihän putkimiehellekään makseta sen yhden hanan asentamisesta vuosikausia jälkeen päin."
Mielestäni on ihan aiheellista olla huolissaan siitä, miten tekijänoikeuksien on käymässä. Pitäisikö kaiken sisällön olla ilmaista? Onko oikein, että maassamme on koulutettu ihmisryhmä, joka ei saa tekemästään työstä palkkaa tai korvausta, vaikka heidän työnsä on kaikkien saatavilla? Mikä on alkutuottajan asema ja mitkä hänen oikeutensa? Kuinka suuressa arvossa pidämme kotimaista kirjallisuutta ja sen saatavuutta varallisuuteen katsomatta? Mikä merkitys kirjalla on yhteiskunnassamme? Pitäisikö kirjailijan pystyä elämään kirjoja kirjoittamalla?
Kysyn teiltä, hyvät lukijat, että mikä olisi oikeudenmukaisin ja paras tapa varmistaa kirjailijan toimeentulo. En ole kopiosuojausten suuri puolestapuhuja, mutta riistoakaan en voi hyväksyä.
Mikä toimisi?
Kävin lueskelemassa artikkeleita Myytti lukukansasta? -sivustolla. Kirjailija Jarkko Tontti kirjoitti postauksessaan sananvapaudesta ja tekijänoikeuksista, joista on viime aikoina riittänyt uutisointia, väittelyitä ja jos jonkinlaisia mielipiteitä. Jostain syystä kansamme keskuudesta löytyy heitä, joiden mielestä kirjailijoille (ainakaan vähän luetuille -- vai pitäisikö sanoa nykyaikaan sopivammin "vähän myyville") ei kuuluisi maksaa työstään minkäänlaisia korvauksia.
Aina kun olen tämän asian äärellä (tekijänoikeuksien, -korvauksien ja kirjailijan tulojen), tunnen seisovani levottoman valtameren äärellä. Kokonaisuus on suuri, mutta koostuu yksittäisistä liikkuvista osista. Se vaikuttaa kaikkiin, vaikka kääntäisi selkänsä ja leikkisi, ettei sitä ole.
Aloitetaan ihan alusta, eli ideasta, joka kirjailijan päässä syttyy ja alkaa hiljalleen hehkua. Ideat ovat vapaata riistaa. Niitä ei voi patentoida eikä niihin ole kenelläkään tekijänoikeuksia. Kenellä tahansa meistä voi olla ideoita vaikka mihin: vaikka siihen suurteokseen, jota ei koskaan saa kirjoitetuksi. Kun idea siirtyy paperille, kun kirjailija ottaa käyttöönsä kirjaimet ja sanat ja välimerkit, jotka myös ovat vapaasti kenen tahansa käytössä, tapahtuu jotain ainutlaatuista: hän luo uutta ja tuottaa tähän maailmaan jotain, johon hänellä on tekijänoikeus. Syntyy jotain, joka on enemmän kuin osiensa summa.
Tässä voi olla yksi syy, miksi joidenkin mielestä kirjailijoiden työ ei ole työtä laisinkaan. Me luomme asioita mielikuvituksesta, emme konkretiasta. Jos joku hakee pajua pellolta ja punoo siitä korin, lienemme yksimielisiä siitä, että hän on juuri tuon korin tekijä. Hänellä on siihen oikeudet ja hän voi myydä sen ja saada työstään korvauksen.
Entä kirjailija? Hänen tuotteensa ei ole pajukori. Ei edes kirja. (Kirja on kustantamon tuote.) Se on kirjan sisältö.
Kirjailijalla on siis tekijänoikeus mielikuvituksensa tuotokseen.
Tähän kadunmies naurahtaa, että kyllähän hänelläkin on mielikuvitus ja hän kuvittelee kaikenlaista kaiken aikaa. Hänellekin pitäisi maksaa korvauksia!
Mutta mistä me hänelle maksaisimme? Korvaus saadaan vastineeksi jostain. Kirjaa ei ole olemassa ilman lukijaa, mutta kirjailijaa ei ole olemassa ilman lukemisesta saatua korvausta.
***
Ongelmahan on oikeasti se, että kirjoja ja kirjailijoita on liikaa. Jos kaikki Suomen kirjailijat menisivät lakkoon ja lopettaisivat tuotantonsa, kauppojen hyllyt täyttyisivät käännöskirjoista ja omakustanteista. Jäisikö kukaan lukija edes kaipaamaan kotimaista kirjailijaa, vai palaisiko vain tämän vanhan tuotannon pariin? Lukeminen ei tästä maailmasta lopu, valitettavasti. Sitä on saatavilla niin paljon, että lukijat ahdistuvat ennemmin tarjonnan paljoudesta kuin sen vähyydestä. Ja samalla moni sanoo, ettei lue kirjoja lainkaan -- tai ei lue tietynlaisia kirjoja.
Laadusta kukaan ei uskalla sanoa enää mitään, koska kirjahan on subjektiivinen kokemus, eikö vain. Eikä sillä anglismeistä ja svetisismeistä vapaalla suomen kielelläkään ole mitään merkitystä. Kieli muuttuu koko ajan. Se on sen luonne. Ja toisaalta, miksi lukea edes niitä käännöskirjojakaan, kun alkuperäiskielellä saa teokset heti tuoreeltaan käsiinsä eikä tarvita tulkkia kirjailijan ajatuksen ja teoksen ulkoasun välillä.
Mutta entä jos kaikki maailman kirjailijat lopettaisivat kirjoittamasta nyt heti? Minkälainen maailma olisi kymmenen, kahdenkymmenen tai viidenkymmenen vuoden päästä? Kukaan ei kuolisi lukemisen puutteeseen, sen uskon. Mutta silti en voi välttyä tuntemasta syvästi, että se olisi valtava tragedia koko ihmiskunnan kannalta -- niidenkin, jotka eivät lue. Miltä tuntuisi, jos saisit kuulla, että yhtäkään kirjaa ei sitten enää tule? Pärjätkää niillä, joita tähän asti on julkaistu.
***
Olen tässä blogissani joskus kirjoittanut, että en osaa vielä mieltää kirjailijuutta ammatiksi. Asia ei ole muuttunut. Luulen, että se on hyvin pitkä prosessi, joka edellyttää sen hahmottamista, että saan tekemästäni työstä jonkinlaista toimeentuloa. Muutenhan se on vain harrastus. Tätä hahmottamista on vaikea toteuttaa, koska kenttä, jolta kirjailija yrittää riipiä tulonsa, on niin laajalle hajonnut. On apurahaa, jota saa hyvin harva tai harvoin, on lainauskorvausta, joka on kolmisen senttiä per lainauskerta ja jota ei tilitetä jos tulo jää alle 15 euron; on palkintoja ja stipendejä, joiden varaan ei ymmärrettävästi voi laskea; ja sitten, tietenkin, ovat myyntitulot. Omakohtaista tilinpäätöstä ei ole vielä tehtävissä, mutta jos viisaampia on uskominen, tulot ovat parin euron luokkaa per kirja, miinus tietenkin verot. Ennakko, jonka kustantajalta saa, on osa myyntituloja.
Olen tottuneempi palkkaan, joka rapsahtaa tilille tiettynä päivänä kuukaudesta ja suunnilleen saman suuruisena.
Asiahan on niin, että alkutuottajana kirjailija on melkoinen työllistäjä. Hänen mielikuvituksensa kannattelee kustantamoita, kirjakauppoja ja välillisesti esimerkiksi graafikoita ja kirjapainoja. Joku ne tv-sarjojen, teatteriesitysten ja elokuvienkin käsikirjoitukset kirjoittaa. Jonkun on ensin luotava jotain ainutlaatuista, että harrypotter-penaalit ja hobitti-reput myisivät.
***
Kirjoituksesta on jo nyt tullut pitkä, mutta en tiedä olenko itse sen viisaampi aiheen suhteen -- tai onko lukijakaan. Tuskin kukaan, joka ei ole erityisen kiinnostunut kirjailijan toimeentulosta tai jolla ei ole oma lehmä ojassa, jaksaa paneutua aiheeseen kovin syvästi. Tänä kirjojen yltäkylläisyyden aikana on lukijana helppo heilauttaa olkapäätään kirjailijan itkulle ja parulle -- mieluiten sitä olisi kuulematta, koska se haittaa lukukokemusta.
Enkä minäkään oikeastaan itke, koska olen niin hämilläni. Ei siitä kauan ole, kun luin joltakin nettisivustolta, jossa käsiteltiin lainauskorvausta, hienon kommentin, joka menin jotensakin näin: "Miksi kirjailijoille pitäisi maksaa joka kerta kun joku lukee sen kirjan? Eikö yksi kertakorvaus riitä? Eihän putkimiehellekään makseta sen yhden hanan asentamisesta vuosikausia jälkeen päin."
Mielestäni on ihan aiheellista olla huolissaan siitä, miten tekijänoikeuksien on käymässä. Pitäisikö kaiken sisällön olla ilmaista? Onko oikein, että maassamme on koulutettu ihmisryhmä, joka ei saa tekemästään työstä palkkaa tai korvausta, vaikka heidän työnsä on kaikkien saatavilla? Mikä on alkutuottajan asema ja mitkä hänen oikeutensa? Kuinka suuressa arvossa pidämme kotimaista kirjallisuutta ja sen saatavuutta varallisuuteen katsomatta? Mikä merkitys kirjalla on yhteiskunnassamme? Pitäisikö kirjailijan pystyä elämään kirjoja kirjoittamalla?
Kysyn teiltä, hyvät lukijat, että mikä olisi oikeudenmukaisin ja paras tapa varmistaa kirjailijan toimeentulo. En ole kopiosuojausten suuri puolestapuhuja, mutta riistoakaan en voi hyväksyä.
Mikä toimisi?
22.11.2011
Työ, josta saa lämmintä kättä
Jos aikoo kirjailijaksi, on varauduttava siihen, että tuntipalkoille ei pääse, ei edes minimituntipalkoille.
Näin voisi päätellä siitä, että kun Suomen Kirjailijaliitto teki vuonna 2006 selvitystä, kaunokirjailijan keskimääräiseksi vuosiansioksi tuli 2000 euroa. Kuukaudessa siis karkeasti laskien 160 euroa. Tämä luku koskee vain kirjailijan työllä saatuja tuloja eli päättelisin tämän tarkoittavan kirjasta saatuja myyntituloja. Asiasta on myös tuoreempia tutkimuksia, jotka osoittavat että tilanne ei ole muuttunut.
Koska apurahoja ei riitä kaikille kaipaaville, ja ison osan kohdalla saadut summat ovat pieniä, joutuu suurin osa kirjailijoista tekemään muita töitä. Karu tosiasia on, että kirjailija ei saa työstään riittävää toimeentuloa.
Suomi alkoi maksaa lainauskorvausta kirjailijoille vasta vuonna 2007, kun Euroopan Komissio ärähti epäkohdasta. Siinä missä esimerkiksi Tanska on maksanut lainauskorvausta vuodesta 1946 ja korvauksen määrä on (ainakin tätä nykyä) 27 snt/lainaus, Suomessa kirjailija saa korvausta 3,5 snt/lainaus. 3,5 senttiä! Se tarkoittaa sitä, että 350 euron korvaukseen päästään, jos kirjaa lainataan 10 000 kertaa. Korvaus ei ole missään suhteessa mahdollisiin myyntitulomenetyksiin.
Asiaa yritetään korjata. Sanasto on polkaissut käyntiin kampanjan, jonka nimi on Kirja elää.
Mikä teidän mielestänne olisi kohtuullinen korvaus kirjastosta lainatulle kirjalle?
***
Edit: Tästähän on näköjään Anne Salomaa kirjoittanut Kiiltomadossa, ja jopa esimerkkisumma on sama kuin mitä itse käytin!
Näin voisi päätellä siitä, että kun Suomen Kirjailijaliitto teki vuonna 2006 selvitystä, kaunokirjailijan keskimääräiseksi vuosiansioksi tuli 2000 euroa. Kuukaudessa siis karkeasti laskien 160 euroa. Tämä luku koskee vain kirjailijan työllä saatuja tuloja eli päättelisin tämän tarkoittavan kirjasta saatuja myyntituloja. Asiasta on myös tuoreempia tutkimuksia, jotka osoittavat että tilanne ei ole muuttunut.
Koska apurahoja ei riitä kaikille kaipaaville, ja ison osan kohdalla saadut summat ovat pieniä, joutuu suurin osa kirjailijoista tekemään muita töitä. Karu tosiasia on, että kirjailija ei saa työstään riittävää toimeentuloa.
Suomi alkoi maksaa lainauskorvausta kirjailijoille vasta vuonna 2007, kun Euroopan Komissio ärähti epäkohdasta. Siinä missä esimerkiksi Tanska on maksanut lainauskorvausta vuodesta 1946 ja korvauksen määrä on (ainakin tätä nykyä) 27 snt/lainaus, Suomessa kirjailija saa korvausta 3,5 snt/lainaus. 3,5 senttiä! Se tarkoittaa sitä, että 350 euron korvaukseen päästään, jos kirjaa lainataan 10 000 kertaa. Korvaus ei ole missään suhteessa mahdollisiin myyntitulomenetyksiin.
Asiaa yritetään korjata. Sanasto on polkaissut käyntiin kampanjan, jonka nimi on Kirja elää.
Mikä teidän mielestänne olisi kohtuullinen korvaus kirjastosta lainatulle kirjalle?
***
Edit: Tästähän on näköjään Anne Salomaa kirjoittanut Kiiltomadossa, ja jopa esimerkkisumma on sama kuin mitä itse käytin!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)