Lainauskorvauskeskustelujen lämmöissä

Sanaston vetoomus hallitukselle on poikinut keskustelua eri sosiaalisissa medioissa.

Jälleen hämmästelen sitä nyreyttä ja jopa vihaa, jolla Suomessa saatetaan suhtautua siihen, että jokin ammattiryhmä yrittää parantaa tulotasoaan. Miksi se koetaan niin uhkaavana, pelottavana? Ja kun kyseessä olevat summat ovat verrattain pieniä -- nyt puhumme kymmenistä senteistä per laina ja kulttuurin osuus valtion budjetissa on kahden prosentin luokkaa (prosentissa mukana vapaa-aika ja uskonto) -- asia ihmetyttää minua yhä enemmän.

Yritän ymmärtää, mistä kireys johtuu.

1) Jos kirjailija ei kirjoita kirjoja, jotka myisivät tarpeeksi hyvin, ei hänen kirjailijuudelleen ole oikeutusta.

Tämä ajatus sisältää kummallisen oletuksen siitä, että vain kaupallisesti menestynyt teos on hyvää kirjallisuutta. En usko, että tämän voi allekirjoittaa kukaan, joka on lukenut muutakin kuin aapisen alakoulussa.

Milloin kirja on kyllin hyvä, jotta kirjailija olisi oikeutettu kohtuulliseen korvaukseen?

Kertokaa, jos keksitte.

Ehkäpä kyse on siitä, että lainauskorvaus maksetaan yhteisistä rahoista. Ehkä ajattelija kokee ahdistusta siitä, että hänen rahoillaan tuetaan työtä, joka ei ole itsessään kannattavaa. Yhteiskuntamme kuitenkin rakentuu monista palikoista, jotka eivät ole kaupallisessa mielessä kannattavia, mutta kuitenkin välttämättömiä. Voisiko näin ajattelevaa helpottaa tieto, että kirja on kaikille yhteinen ja olemassa kun se on kirjastossa lainattavissa? Vaikkei itse juuri sitä kirjaa lukisi, joku muu voi lukea ja saada kokemuksen, joka muuttaa jotakin. Antaa kenties hymyn, naurun, kyyneleen, lohdun, tiedon.

2) Jos kirjailijoita olisi vähemmän, heille riittäisi "kakusta" enemmän.

Kirjan painaminen on kieltämättä nykyään helppoa -- kuka tahansa voi julkaista kirjan. Mutta kirjallisuuden voimavara on nimenomaan sen monipuolisuus ja tarjonta. Kirjailija kirjoittaa yhtä teosta vähintään vuoden, mutta parhaassa tapauksessa lukija lukee sen päivässä. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mikä kirja muuttaa elämäsi.

3) Kirjailijuus on kutsumusammatti. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Mitäs kirjoitat.

Minulta puuttuvat sanat, joilla kuvata tunnetta, kun joku vetää tämän kortin esiin. Jos kokee asemansa tai kohtelunsa epäoikeudenmukaiseksi, siitä pitäisi siis vaieta? Olosuhteita ei saisi yrittää muuttaa paremmiksi? Toki jokainen meistä tekee valintoja elämässään ja jotkin polut vievät kuivemmille maille kuin toiset. Mutta eikö siellä aavikollakaan saisi pyrkiä keidasta kasvattamaan? Sademetsissäolijat sitten huutelevat, että mitäs menit aavikolle, tulisit tänne missä on vettä. On kuitenkin niin, että kirjailijoita ja muita kulttuurintekijöitä tarvitaan. Jos haluaa kuunnella musiikkia, lukea kirjoja, katsoa elokuvia, käydä teatterissa tai oopperassa tai baletissa, on oltava alkutuotantoa. Ja usein jos jostain kirjasta tulee hitti, siitä tehdään elokuva, tietokonepeli, teatteriesitys, ja ne kaikki ruokkivat toisiaan ja voi pojat kuinka veroäyrejä kiliseekään valtion kitisevään kirstuun.

Minkälainen yhteiskuntamme olisi, jos meillä ei olisi kirjailijoita ja runoilijoita? Ellei olisi Kiveä, Waltaria, Päätaloa, Linnaa, Leinoa? (Puhumattakaan nykypäivän kirjailijoista.) Jos ei olisi kirjoja, joiden kautta katsoa ja oppia maailmoista ja siitä, mikä meistä tekee ihmisen, mikä meitä yhdistää ja erottaa sukupuolesta ja kansallisuudesta ja iästä riippumatta, millainen kokemus elämä olisi?

***

No niin. Sieltähän se ydin löytyykin: pohjimmiltaan kyse on arvoista. Minkä arvoista on se, että meillä on vahva kotimainen kirjallisuuskenttä? Haluammeko, että se säilyy vai lainaammeko kaiken mieluummin ulkomailta, mistä tänne ulottuvat vain ne kaupallisesti menestyneet teokset?

Ilmaisten kirjastojen olemassaolo ja valikoiman kattavuus on äärimmäisen tärkeää tasa-arvoiselle ja oikeudenmukaiselle yhteiskunnalle. Lainauskorvauksen korottaminen ei ole niille uhaksi, sillä kirjasto ei näitä korvauksia maksa.