Fantasian sanastosta

Fantasiaa kirjoittava kollegani Katri Alatalo mainitsi taannoisessa blogipostauksessaan idea-sanan ongelmallisuudesta henkilöhahmon suussa. Idea on tosiaan hankala, sillä toisin kuin monia muita kreikasta ja latinasta juontuvia sivistyssanoja, sitä tulee käyttäneeksi arjessa kaiken aikaa.

Liian modernit tai oman maailmamme kulttuuriperintöön sidotut ilmaisut ja sanavalinnat rikkovat fantasiakirjoissa ennen kaikkea tyyliä, mutta myös lukijan illuusiota fiktiivisen maailman todellisuudesta. Vain sanat luovat kirjojen maailmat, joten niiden merkittävyys on tärkeä tunnistaa. (Itse asiassa myös sanojen välit, sanojen järjestys jne, ovat myös osana maailman luomista, mutta sanoihin homma pohjimmiltaan perustuu.)

Tarinassa on erilaisia alueita, joissa sanat voivat vaikuttaa eri tavalla. Esimerkkinä vaikkapa kertojanääni ja dialogi. Kertoja voi olla henkilö, jonka sanavarasto eroaa tarinan henkilöhahmon sanastosta. Hän voi olla nykyajan ihminen, joka tarkkailee ja tulkitsee fantasiamaailmaa oman kielensä kautta, mutta saman tarinan fantasiamaailmahenkilön dialogi on kiinni hänen todellisuudessaan. Jos hänen puhettaan kuvataan suoraan, siinä tuskin ilmenee moderneja ilmaisuja, joita kertoja voi käyttää. Tasoja on useita.

Kun olen luonut omiin tarinoihin fantasiamaailmoita, sanavalintojen kanssa saa pelata kaiken aikaa. Mietin usein esimerkiksi sitä, millä nimillä kuvata eläimistöä, kasvistoa ja aseistusta. On fantasiamaailma, jossa on variksia ja hirviä, mutta myös tarpakoita ja tsaka-kaijoja. Tuttua ja uutta. Mutta entäs pistooli? Selkeästi lainasana. Tykki taas kuulostaa korvaan paljon suomalaisemmalta. Tosi asiassa kumpikin on ruotsista tulleita lainasanoja (ja sinne saksasta tai ranskasta juontuneita), ja olleet kaiken lisäksi käytössä satojen vuosien ajan. (Tykki alkujaan stykkinä ja pistooli bistolina.) Mihin raja vedetään? Mennäänkö korvakuulemalla vai avataanko jokaisen sanan kohdalla etymologinen sanakirja?

***

Koko perinteisen fantasian lajityyppi on taiteilua tuttuuden ja uuden välillä -- tässä suhteessa se on hyvin lähellä romanttista viihdekirjallisuutta. Lukijat haluavat sekä turvallisuutta että jotakin uutta. He haluavat kokea ihmetystä, mutta eivät tahdo olla ulalla. Kirjailijalla on aikamoinen sarka edessään.

Joskus kuulee sanottavan, että suomesta ei löydy hyviä ilmaisuja asioille -- toisin kuin englannista. Höh ja pöh! Suomen kieli ja englannin kieli ovat hyvin erilaisia (lähtien esimerkiksi siitä, että englannin kirjakieli on hiukan aikaisemmin kehittynyt ja paljon teknisempi), mutta ei sellaista asiaa ole, mitä ei voisi kuvata onnistuneesti sekä suomeksi että englanniksi. Ei ehkä samoista lähtökohdista, samoilla sanoilla tai rakenteella, mutta kuitenkin. Tässä luulossa on kyse siitä, että suomen kieltä vähättelevä ei ole tutustunut suomen mahdollisuuksiin ja sanavarastoon sen kaikessa moninaisuudessaan kyllin hyvin.

Uudissanat muodostavat oman lukunsa, jos kirjoittaa vanhahtavaan maailmaan sijoittuvaa fiktiota. Keho, sähkö, happi, paniikki, adrenaliini, energia ovat esimerkkejä sanoista, jotka ovat tulleet käyttöön vasta karkeasti ottaen teollistumisen jälkeen. Monesti on kyse myös keksinnöistä tai käsitteistä: keho kuvaa vain elävää ruumista, ruumis voi kuvata kumpaakin. Sähkö on ilmiönä esiintynyt maailmassa iät ja ajat, mutta sanana se tuli Suomessa käyttöön vasta 1800-luvun lopulla. Voiko vanhamaailmaisessa fantasiatarinassa jokin siis sähköistyä? Paniikki juontuu jo antiikin kreikasta, mutta kuvastaa tilaa, jota voi kutsua myös pakokauhuksi tai ahdistukseksi. Fantasiassa henkilöhahmolla voi olla paniikkikohtaus, mutta sitä tuskin voi kuvata termillä, joka pohjautuu moderniin käsitykseen. Adrenaliini ei taatusti virtaa suonissa, jos barbaari käy hyökkäykseen. (Vai voisiko fiktiossa sittenkin...?)

Minulle yhtä hankalasti välteltävissä idean rinnalla ovat reaktio ja reagoida. Entäs sitten fyysinen, materiaali ja elementti? Elementti on vanha kuin Agricola, mutta kreikkaa sekin. Puhumattakaan sanonnoista: esimerkiksi "ei ristin sielua" juontuu kristinuskosta. Jollei ristillä ole merkittävää sijaa fantasiamaailman kulttuurissa, sanonta on hieman hankala. Kirosanat mainittiinkin jo Katrinkin postauksessa -- suomen kieli on ihanan kirjava ainakin niiden muodostamisen suhteen. (Englanniksi kirjoitetussa spefissä muuten muunnellaan usein "fuck"-sanaa. Milloin se on fok, milloin feck.)

Vaikka käyttämiinsä sanoihin on hyvä kiinnittää huomiota, liian pikkutarkaksi ei kannata ryhtyä. Sanasto kapenee olemattomiin tai muuttuu liian käsittämättömäksi, jos jokaikinen lainasana syynätään ja muunnetaan erilaiseksi. Fiktiossa on kyse ennen kaikkea vuorovaikutuksesta kirjan ja lukijan välillä -- viestinnästä. Kirjailijan osalta kyse on myös ammattimaisesta sumutuksesta, joten aikaa myöten sanojen mahdin hallitsemiseen harjaantuu. Valintoja saa tehdä ja joutuukin tekemään. Itse otin vapauden Mifonki-sarjassa antikvariaatti-sanan käyttämiseen, samoin kahvilan käsitteeseen. Palautteen perusteella kumpikaan ei ole häirinnyt lukijoita. Oma hauskuutensa liittyy myös uusien, toimivien ilmaisujen keksimiseen. Loppujen lopuksi se on kuitenkin kirjailija, joka päättää maailmansa lainalaisuudet.

***

Miten on laitanne, armaat lukijat? Tökkäävätkö sopimattomat ilmaisut historiaa ja fantasiaa lukiessa herkästi silmään vai eivätkö haittaa menoa, jos juoni muuten vetää? Entä te kirjoittavaiset: keksittekö uusia sanoja, muunteletteko vanhoja, kierrättekö ilmaisuja tai tutkitteko ylipäätään sanojen etymologioita? Mitkä ovat hauskimpia tai parhaimpia kirjan maailmaan räätälöityjä ilmaisuja, joihin olette törmänneet?

Vielä lainauskorvauksista ulkomaille

Kuun alkupuolella kirjoittelin lainauskorvauksista ja niiden ympärillä vellovasta keskustelusta mustavalkoisine sävyineen. Etenkin korvaukset ulkomaalaisille kirjailijoille herättivät keskustelua, mutta kun yritin löytää vastauksia pelkällä tiedonhaulla, se osoittautui mahdottomaksi. Lopulta otin yhteyttä Sanastoon ja kysyin. Sain perusteellisen vastauksen heti seuraavana arkipäivänä ja tiedon, että lainauskorvausten tilityskäytännöistä ETA -alueiden kirjailijoille on tulossa selvennystä Sanaston omille sivuille. Siellä myös kerrotaan, jos lainauskorvauksia aletaan maksaa ulkomaille.

Koska blogissani on ollut keskustelua aiheesta, haluan selventää muutamia asioita myös täällä.

1) Suomessa kirjailija ei voi lain mukaan kieltää teoksensa ostamista kirjaston valikoimiin ja siten sen lainaamista. Tämä on syy, miksi lainauskorvausta maksetaan.

2) Tähän mennessä yksikään ETA-alueen kirjailija ei ole saanut lainauskorvausta Suomesta. Periaatteessa mitään estettä ei ole esimerkiksi sille, että tanskalainen kirjailija ilmoittautuisi Sanaston lainauskorvausjärjestelmään, mutta toistaiseksi näin ei ole tapahtunut. Korvaukset eivät tule yhdellekään kirjailijalle niin kuin Manulle illallinen. Niitä on haettava.

3) Lainauskorvausten maksaminen eri maiden kesken on monimutkainen asia, sillä kaikilla mailla on käytössä erilaiset kirjastojärjestelmät. Joissakin maissa lainauskorvausta saa myös kustantaja, joissain kirjasto itsessään on maksullinen. Lisäksi on melko selvää, että toiset maat joutuisivat tilittämään korvauksia enemmän kuin niitä saisivat. Siksi ulkomaille suuntautuviin korvauskäytäntöihin on lähdetty varovaisesti myös muissa maissa.

Lainauskorvauskeskustelujen lämmöissä

Sanaston vetoomus hallitukselle on poikinut keskustelua eri sosiaalisissa medioissa.

Jälleen hämmästelen sitä nyreyttä ja jopa vihaa, jolla Suomessa saatetaan suhtautua siihen, että jokin ammattiryhmä yrittää parantaa tulotasoaan. Miksi se koetaan niin uhkaavana, pelottavana? Ja kun kyseessä olevat summat ovat verrattain pieniä -- nyt puhumme kymmenistä senteistä per laina ja kulttuurin osuus valtion budjetissa on kahden prosentin luokkaa (prosentissa mukana vapaa-aika ja uskonto) -- asia ihmetyttää minua yhä enemmän.

Yritän ymmärtää, mistä kireys johtuu.

1) Jos kirjailija ei kirjoita kirjoja, jotka myisivät tarpeeksi hyvin, ei hänen kirjailijuudelleen ole oikeutusta.

Tämä ajatus sisältää kummallisen oletuksen siitä, että vain kaupallisesti menestynyt teos on hyvää kirjallisuutta. En usko, että tämän voi allekirjoittaa kukaan, joka on lukenut muutakin kuin aapisen alakoulussa.

Milloin kirja on kyllin hyvä, jotta kirjailija olisi oikeutettu kohtuulliseen korvaukseen?

Kertokaa, jos keksitte.

Ehkäpä kyse on siitä, että lainauskorvaus maksetaan yhteisistä rahoista. Ehkä ajattelija kokee ahdistusta siitä, että hänen rahoillaan tuetaan työtä, joka ei ole itsessään kannattavaa. Yhteiskuntamme kuitenkin rakentuu monista palikoista, jotka eivät ole kaupallisessa mielessä kannattavia, mutta kuitenkin välttämättömiä. Voisiko näin ajattelevaa helpottaa tieto, että kirja on kaikille yhteinen ja olemassa kun se on kirjastossa lainattavissa? Vaikkei itse juuri sitä kirjaa lukisi, joku muu voi lukea ja saada kokemuksen, joka muuttaa jotakin. Antaa kenties hymyn, naurun, kyyneleen, lohdun, tiedon.

2) Jos kirjailijoita olisi vähemmän, heille riittäisi "kakusta" enemmän.

Kirjan painaminen on kieltämättä nykyään helppoa -- kuka tahansa voi julkaista kirjan. Mutta kirjallisuuden voimavara on nimenomaan sen monipuolisuus ja tarjonta. Kirjailija kirjoittaa yhtä teosta vähintään vuoden, mutta parhaassa tapauksessa lukija lukee sen päivässä. Koskaan ei voi etukäteen tietää, mikä kirja muuttaa elämäsi.

3) Kirjailijuus on kutsumusammatti. Ken leikkiin ryhtyy, se leikin kestäköön. Mitäs kirjoitat.

Minulta puuttuvat sanat, joilla kuvata tunnetta, kun joku vetää tämän kortin esiin. Jos kokee asemansa tai kohtelunsa epäoikeudenmukaiseksi, siitä pitäisi siis vaieta? Olosuhteita ei saisi yrittää muuttaa paremmiksi? Toki jokainen meistä tekee valintoja elämässään ja jotkin polut vievät kuivemmille maille kuin toiset. Mutta eikö siellä aavikollakaan saisi pyrkiä keidasta kasvattamaan? Sademetsissäolijat sitten huutelevat, että mitäs menit aavikolle, tulisit tänne missä on vettä. On kuitenkin niin, että kirjailijoita ja muita kulttuurintekijöitä tarvitaan. Jos haluaa kuunnella musiikkia, lukea kirjoja, katsoa elokuvia, käydä teatterissa tai oopperassa tai baletissa, on oltava alkutuotantoa. Ja usein jos jostain kirjasta tulee hitti, siitä tehdään elokuva, tietokonepeli, teatteriesitys, ja ne kaikki ruokkivat toisiaan ja voi pojat kuinka veroäyrejä kiliseekään valtion kitisevään kirstuun.

Minkälainen yhteiskuntamme olisi, jos meillä ei olisi kirjailijoita ja runoilijoita? Ellei olisi Kiveä, Waltaria, Päätaloa, Linnaa, Leinoa? (Puhumattakaan nykypäivän kirjailijoista.) Jos ei olisi kirjoja, joiden kautta katsoa ja oppia maailmoista ja siitä, mikä meistä tekee ihmisen, mikä meitä yhdistää ja erottaa sukupuolesta ja kansallisuudesta ja iästä riippumatta, millainen kokemus elämä olisi?

***

No niin. Sieltähän se ydin löytyykin: pohjimmiltaan kyse on arvoista. Minkä arvoista on se, että meillä on vahva kotimainen kirjallisuuskenttä? Haluammeko, että se säilyy vai lainaammeko kaiken mieluummin ulkomailta, mistä tänne ulottuvat vain ne kaupallisesti menestyneet teokset?

Ilmaisten kirjastojen olemassaolo ja valikoiman kattavuus on äärimmäisen tärkeää tasa-arvoiselle ja oikeudenmukaiselle yhteiskunnalle. Lainauskorvauksen korottaminen ei ole niille uhaksi, sillä kirjasto ei näitä korvauksia maksa.

Vetoomus kohtuullisen korvauksen puolesta

Jostain syystä tekijänoikeusjärjestöt saavat monet näkemään punaista. Musiikkialan tekijänoikeusjärjestö Teosto on ollut usein otsikoissa -- eikä aina myönteisesti. Kritiikkiä on kuulunut niin kuluttajapuolelta kuin tekijöidenkin joukosta. Taiteiden alalla tekijänoikeusärjestöjä on muitakin, kuten Kopiosto, Kuvasto sekä kirjallisuuden tekijöiden Sanasto. 

Sanasto polkaisi tänään käyntiin tärkeän kampanjan lainauskorvausten nostamisen puolesta. Tässä avoin kirje Suomen hallitukselle:

***

Avoin kirje Suomen hallitukselle

Maallamme on monia ylpeydenaiheita. Niistä yksi hienoimmista on toimiva, tasa-arvoinen kirjastolaitoksemme.  Kirja elää syvällä meissä suomalaisissa: lainaamme vuosittain kirjastoista lähes 100 miljoonaa kirjaa, selvästi enemmän kuin missään muussa Pohjoismaassa. Kirjat kirjastoissa eivät kuitenkaan synny tyhjästä. Joku pohtii hahmoja, tarinaa ja kieltä, luo juonen ja punoo kaiken sanoiksi, joku kääntää vieraan kielen tutuksi tai siivilöi tiedon merestä antimia muillekin kuin asiantuntijoille.

Korvauksena siitä, että työmme tuloksia saa lainata ilmaiseksi, valtio maksaa meille tekijöille lainauskorvausta. Suomessa lainauskorvausmääräraha on kuitenkin huomattavasti pienempi kuin muissa Pohjoismaissa: Yhdestä kunnankirjaston lainasta kirjan tekijä saa enintään neljä senttiä. Ruotsissa korvaus on neljä kertaa suurempi, Tanskassa jopa kuusinkertainen. Määrärahan pienuudesta johtuen opetus- ja tutkimuskirjastojen lainoista ei maassamme makseta lainkaan korvausta.

Tilanne on korjattavissa poliittisella tahdolla. Vetoamme teihin, Suomen hallitus: Korottakaa lainauskorvauksiin valtion budjetissa varattu määräraha tasolle, joka mahdollistaa meille kohtuullisen korvauksen teostemme lainaamisesta, myös opetus- ja tutkimuskirjastoista. Emme pyydä ahneina lisää. Pyydämme vain sitä, mikä meille lain mukaan kuuluu.

Näyttäkää meille, että välitätte suomalaisesta kirjallisuudesta ja sen tekijöistä. Kirjasto antaa kaikille mahdollisuuden päästä lukemaan. Antakaa meille mahdollisuus elää työllämme. 

***

Vetoomuksen voi allekirjoittaa täällä.

Työ, josta saa lämmintä kättä

Jos aikoo kirjailijaksi, on varauduttava siihen, että tuntipalkoille ei pääse, ei edes minimituntipalkoille.

Näin voisi päätellä siitä, että kun Suomen Kirjailijaliitto teki vuonna 2006 selvitystä, kaunokirjailijan keskimääräiseksi vuosiansioksi tuli 2000 euroa. Kuukaudessa siis karkeasti laskien 160 euroa. Tämä luku koskee vain kirjailijan työllä saatuja tuloja eli päättelisin tämän tarkoittavan kirjasta saatuja myyntituloja. Asiasta on myös tuoreempia tutkimuksia, jotka osoittavat että tilanne ei ole muuttunut.

Koska apurahoja ei riitä kaikille kaipaaville, ja ison osan kohdalla saadut summat ovat pieniä, joutuu suurin osa kirjailijoista tekemään muita töitä. Karu tosiasia on, että kirjailija ei saa työstään riittävää toimeentuloa.

Suomi alkoi maksaa lainauskorvausta kirjailijoille vasta vuonna 2007, kun Euroopan Komissio ärähti epäkohdasta. Siinä missä esimerkiksi Tanska on maksanut lainauskorvausta vuodesta 1946 ja korvauksen määrä on (ainakin tätä nykyä) 27 snt/lainaus, Suomessa kirjailija saa korvausta 3,5 snt/lainaus. 3,5 senttiä! Se tarkoittaa sitä, että 350 euron korvaukseen päästään, jos kirjaa lainataan 10 000 kertaa. Korvaus ei ole missään suhteessa mahdollisiin myyntitulomenetyksiin.

Asiaa yritetään korjata. Sanasto on polkaissut käyntiin kampanjan, jonka nimi on Kirja elää.

Mikä teidän mielestänne olisi kohtuullinen korvaus kirjastosta lainatulle kirjalle?

***

Edit: Tästähän on näköjään Anne Salomaa kirjoittanut Kiiltomadossa, ja jopa esimerkkisumma on sama kuin mitä itse käytin!