Fantasian sanastosta

Fantasiaa kirjoittava kollegani Katri Alatalo mainitsi taannoisessa blogipostauksessaan idea-sanan ongelmallisuudesta henkilöhahmon suussa. Idea on tosiaan hankala, sillä toisin kuin monia muita kreikasta ja latinasta juontuvia sivistyssanoja, sitä tulee käyttäneeksi arjessa kaiken aikaa.

Liian modernit tai oman maailmamme kulttuuriperintöön sidotut ilmaisut ja sanavalinnat rikkovat fantasiakirjoissa ennen kaikkea tyyliä, mutta myös lukijan illuusiota fiktiivisen maailman todellisuudesta. Vain sanat luovat kirjojen maailmat, joten niiden merkittävyys on tärkeä tunnistaa. (Itse asiassa myös sanojen välit, sanojen järjestys jne, ovat myös osana maailman luomista, mutta sanoihin homma pohjimmiltaan perustuu.)

Tarinassa on erilaisia alueita, joissa sanat voivat vaikuttaa eri tavalla. Esimerkkinä vaikkapa kertojanääni ja dialogi. Kertoja voi olla henkilö, jonka sanavarasto eroaa tarinan henkilöhahmon sanastosta. Hän voi olla nykyajan ihminen, joka tarkkailee ja tulkitsee fantasiamaailmaa oman kielensä kautta, mutta saman tarinan fantasiamaailmahenkilön dialogi on kiinni hänen todellisuudessaan. Jos hänen puhettaan kuvataan suoraan, siinä tuskin ilmenee moderneja ilmaisuja, joita kertoja voi käyttää. Tasoja on useita.

Kun olen luonut omiin tarinoihin fantasiamaailmoita, sanavalintojen kanssa saa pelata kaiken aikaa. Mietin usein esimerkiksi sitä, millä nimillä kuvata eläimistöä, kasvistoa ja aseistusta. On fantasiamaailma, jossa on variksia ja hirviä, mutta myös tarpakoita ja tsaka-kaijoja. Tuttua ja uutta. Mutta entäs pistooli? Selkeästi lainasana. Tykki taas kuulostaa korvaan paljon suomalaisemmalta. Tosi asiassa kumpikin on ruotsista tulleita lainasanoja (ja sinne saksasta tai ranskasta juontuneita), ja olleet kaiken lisäksi käytössä satojen vuosien ajan. (Tykki alkujaan stykkinä ja pistooli bistolina.) Mihin raja vedetään? Mennäänkö korvakuulemalla vai avataanko jokaisen sanan kohdalla etymologinen sanakirja?

***

Koko perinteisen fantasian lajityyppi on taiteilua tuttuuden ja uuden välillä -- tässä suhteessa se on hyvin lähellä romanttista viihdekirjallisuutta. Lukijat haluavat sekä turvallisuutta että jotakin uutta. He haluavat kokea ihmetystä, mutta eivät tahdo olla ulalla. Kirjailijalla on aikamoinen sarka edessään.

Joskus kuulee sanottavan, että suomesta ei löydy hyviä ilmaisuja asioille -- toisin kuin englannista. Höh ja pöh! Suomen kieli ja englannin kieli ovat hyvin erilaisia (lähtien esimerkiksi siitä, että englannin kirjakieli on hiukan aikaisemmin kehittynyt ja paljon teknisempi), mutta ei sellaista asiaa ole, mitä ei voisi kuvata onnistuneesti sekä suomeksi että englanniksi. Ei ehkä samoista lähtökohdista, samoilla sanoilla tai rakenteella, mutta kuitenkin. Tässä luulossa on kyse siitä, että suomen kieltä vähättelevä ei ole tutustunut suomen mahdollisuuksiin ja sanavarastoon sen kaikessa moninaisuudessaan kyllin hyvin.

Uudissanat muodostavat oman lukunsa, jos kirjoittaa vanhahtavaan maailmaan sijoittuvaa fiktiota. Keho, sähkö, happi, paniikki, adrenaliini, energia ovat esimerkkejä sanoista, jotka ovat tulleet käyttöön vasta karkeasti ottaen teollistumisen jälkeen. Monesti on kyse myös keksinnöistä tai käsitteistä: keho kuvaa vain elävää ruumista, ruumis voi kuvata kumpaakin. Sähkö on ilmiönä esiintynyt maailmassa iät ja ajat, mutta sanana se tuli Suomessa käyttöön vasta 1800-luvun lopulla. Voiko vanhamaailmaisessa fantasiatarinassa jokin siis sähköistyä? Paniikki juontuu jo antiikin kreikasta, mutta kuvastaa tilaa, jota voi kutsua myös pakokauhuksi tai ahdistukseksi. Fantasiassa henkilöhahmolla voi olla paniikkikohtaus, mutta sitä tuskin voi kuvata termillä, joka pohjautuu moderniin käsitykseen. Adrenaliini ei taatusti virtaa suonissa, jos barbaari käy hyökkäykseen. (Vai voisiko fiktiossa sittenkin...?)

Minulle yhtä hankalasti välteltävissä idean rinnalla ovat reaktio ja reagoida. Entäs sitten fyysinen, materiaali ja elementti? Elementti on vanha kuin Agricola, mutta kreikkaa sekin. Puhumattakaan sanonnoista: esimerkiksi "ei ristin sielua" juontuu kristinuskosta. Jollei ristillä ole merkittävää sijaa fantasiamaailman kulttuurissa, sanonta on hieman hankala. Kirosanat mainittiinkin jo Katrinkin postauksessa -- suomen kieli on ihanan kirjava ainakin niiden muodostamisen suhteen. (Englanniksi kirjoitetussa spefissä muuten muunnellaan usein "fuck"-sanaa. Milloin se on fok, milloin feck.)

Vaikka käyttämiinsä sanoihin on hyvä kiinnittää huomiota, liian pikkutarkaksi ei kannata ryhtyä. Sanasto kapenee olemattomiin tai muuttuu liian käsittämättömäksi, jos jokaikinen lainasana syynätään ja muunnetaan erilaiseksi. Fiktiossa on kyse ennen kaikkea vuorovaikutuksesta kirjan ja lukijan välillä -- viestinnästä. Kirjailijan osalta kyse on myös ammattimaisesta sumutuksesta, joten aikaa myöten sanojen mahdin hallitsemiseen harjaantuu. Valintoja saa tehdä ja joutuukin tekemään. Itse otin vapauden Mifonki-sarjassa antikvariaatti-sanan käyttämiseen, samoin kahvilan käsitteeseen. Palautteen perusteella kumpikaan ei ole häirinnyt lukijoita. Oma hauskuutensa liittyy myös uusien, toimivien ilmaisujen keksimiseen. Loppujen lopuksi se on kuitenkin kirjailija, joka päättää maailmansa lainalaisuudet.

***

Miten on laitanne, armaat lukijat? Tökkäävätkö sopimattomat ilmaisut historiaa ja fantasiaa lukiessa herkästi silmään vai eivätkö haittaa menoa, jos juoni muuten vetää? Entä te kirjoittavaiset: keksittekö uusia sanoja, muunteletteko vanhoja, kierrättekö ilmaisuja tai tutkitteko ylipäätään sanojen etymologioita? Mitkä ovat hauskimpia tai parhaimpia kirjan maailmaan räätälöityjä ilmaisuja, joihin olette törmänneet?