Tietäähän sen, että kun liitelee oleviksi kirjoitettujen tarinoiden nousuvirroissa, syöksy alas maata kohti on äkkinäinen ja jyrkkä. Maan kamaralta siis, päivää.
Olen ollut nyt monta päivää kirjoittamatta (blogia ja somea lukuun ottamatta) ja keskittynyt nauttimaan Tampereen elokuvajuhlien tarjonnasta. Ajatukset ovat saaneet töytäisyjä, luovuuden ja ideoiden kuppiin on tihkunut uutta ihmeteltävää.
Muutama animaatio tuli vastaan, joihin oikopäätä ihastuin: Katariina Lillqvistin Kamarihaikara (1993) oli aivan häikäisevän hieno. Ne kalat, se haikara, kaikki! Samoin vaikutuksen teki australiaisen Eddie Whiten The Cat Piano. Aivan omanlaisensa kokemus oli tanskalaisohjaaja Dreyerin mykkäelokuva Jeanne d'Arcin kärsimys, jota siivitti Pink Twinsin jyräävän piinaava noise-musiikki koko elokuvan keston ajan. Jakoi mitä ilmeisimmin mielipiteitä, mutta pienen sulattelun jälkeen minun kokemukseni jäi plussan puolelle.
Mieliala on silti ollut kuin kevättalvinen sääkin: sadetta, aurinkoa, rajuja tuulenpuuskia; kylmyyttä ja lämpöä. Rinnalla kulkee kuitenkin tyhjyys. Äkillisenä oivalluksena jälleen vierailulle tullut ymmärrys siitä, että olen vain yksi lenkki kilometrien pituisessa kahleessa. Kysyn samat kysymykset kuin minua ennen tulleet. Astun samat askeleet, hakkaan päätäni samoihin seiniin, ihmettelen samoja asioita ja kuvittelen olevani jotakin ainutlaatuista.
Kun on toiston toiston toisto, mikä on originelli? Voiko kopiossa olla jotakin uutta ja arvokasta?
Niin, mistä vinkkelistä asioita katsoo. Olemme toki lenkkejä ketjussa, mutta jokaiselle meistä oma elämä on ainutkertainen, kultainen ja valitettavan lyhyt. Täytyy vain elää se niin, että todella tuntee eläneensä. On tärkeää kuvitella olevansa ainutlaatuinen.
VastaaPoistaTunnevaaka tuntuu tasapainoilevan kahden välillä: kaiken perimmäisen turhuuden ja kaiken alinomaisen ainutlaatuisuuden. Kenties tästä kitkasta syntyy luovuus -- tai jokin sitä ajava voima?
Poista