Valokuvassa: kirjailija valokuvassa

Valo-liite 28.2.2014. Lehden artikkeli on Nina Lehtisen kirjoittama,
valokuvan on ottanut Ella Kiviniemi.  (c) J.S. Meresmaa

Ennen kuin minulta julkaistiin kirja, en ollut koskaan ollut valokuvattavana. Tiedättehän, sillä tavalla kunnolla ja tarkoituksella, ammattilaisen tekemänä. Pari pakollista lapsipotrettia alle kouluikäisenä samettimekossa (itkusilmäisenä, koska minua pelotti) ja koulukuvat, joille nauraa vieläkin (etenkin se mummon kutoma hieman suuri vaaleanpunainen villapaita, jonka rintamuksessa oli My Little Ponyn kuva. Voi morjens! Ja ne hiustyylit ja puuttuvat hampaat!).

Kuitenkin, en oikein koskaan pitänyt kuvattavana olemisesta. Ei ollut nykyistä meitsie-kulttuuria, jonka sosiaalinen media on ryöpsäyttänyt kunnolla valloilleen. Ensimmäiset kirjan kirjoittamisen kirvoittamat kuvaussessiot olivat melko kivuttomat, koska ne otti valokuvausta aktiivisesti harrastava ja taitava puoliso, niin kuin on ottanut tähän asti. Tässä blogissa julkaisin ensi kerran kuvia itsestäni. Se oli hassua.

Mutta lehtikuvat sitten... Siinäpä jännittävä ja uusi maailma!

Lehden toimituksesta otetaan yhteyttä, kuvaushetki sovitaan ensin päätoimittajan, lopulta kahdestaan hommaan valikoituneen valokuvaajan kanssa. Heillä on yleensä kiire. Mietitään, mikä voisi olla otollinen paikka kuvata. Pohditaan, mikä tunnelma sopii artikkelin yhteyteen. Usein kuvaajilla on jo jonkinlainen ohjeistus -- kuvan täytyy olla esimerkiksi neliömäinen tai se tulee etusivulle pienenä ruutuna.

Sitten käpsytellään kuvauspaikkavaihtoehdolta toiselle: yleensä sataa räntää tai vettä, tai vähintään tuulee niin, että kampauksesta ei ole jäljellä kuin kolo lompakossa. Talviaikaan juostaan katoavan valon kanssa kilpaa, kesällä kontrastit ovat liian jyrkkiä (ainakin normaalin työajan puitteissa). Paikat ovat tietenkin julkisia ja ohikulkijat tuijottavat. Joskus täytyy taivuttaa polvia, ettei takana näkyvän elementin poikkiraita leikkaa kuvassa päätä. Pidä asento! Vielä hetki, vielä toinen kuva! Entä jos kiipeäisitkin tuon patsaan päälle? Tai mönkisit tuohon koloon?

Onhan se hauskaa. Erilaista. Utelias ja leikkisä mieli on valmis kokeilemaan kaikenlaista. Kuvaajat ovat ammattilaisia ja toimivat ripeästi ja tehokkaasti. Ihan samanlailla kuin hovikuvaajan kohdalla ei kehtaa lehtikuvaajilta kysellä, joko tuulesta vuotavat silmäkulmat ovat valuttaneet silmämeikin tai onko huulipunasta mitään jäljellä.

Ja se suurin ero: itse ei voi vaikuttaa siihen, mikä kuva lehdessä lopulta julkaistaan. Se voi olla vaikka se, jossa oli juuri aivastamassa.

***

Tuntuu hienolta, kun ensimmäisen kirjan julkaisemisen jälkeen halutaan tehdä lehtijuttu. Kirjasta ollaan kiinnostuneita! Ihmiset saavat tietää! Se on helppo nähdä mahdollisuutena tiedottaa kirjan olemassaolosta. Kyllähän me tiedämme, kuinka suureen massaan kirjat tänä päivänä tahtovat hukkua. Kirjailijana sitä haluaa mahdollisimman monen lukevan kirjan: siksihän se on kirjoitettu, luettavaksi, nautittavaksi.

Olen laittanut merkille, että joitakin ihmisiä saattaa alkaa pänniä, jos lehtiin pääsee kuvan kera useampaan otteeseen. "Taas sillä on lärvi lehdessä!" "Aina se on tunkemassa itseään joka paikkaan!" (Leijonanosa palautteesta on kyllä positiivista.)

Olen laittanut merkille myös, että esimerkiksi pop- ja rock-tähdille sekä näyttelijöille on sallitumpaa esiintyä naamallaan lehdissä. Se ärsyttää vähemmän -- ehkä siksi, että kirjailijan ei tarvitse näkyä lukijalle; kirja voi edustaa itseään vallan onnistuneesti kaupan hyllyllä tai kirjastossa. Näyttelijän on kuitenkin pakko olla lavalla tai kameran edessä, ja musiikkitähdet keikkailevat.

Kenties helposti ajatellaan, että kirjailijan ei ole pakko esiintyä omilla kasvoillaan; että se on kirjailijan oma valinta, suorastaan halu, jos päättää suostua haastateltavaksi ja kuvattavaksi. Totta kai egolla on siinä osuutensa. Kyllä se tuntuu hyvältä, kun toisia ihmisiä kiinnostaa tekemäsi työ. Tunnustuksen saaminen työstä on tärkeää, sen ymmärtää jokainen.

Mutta kirjan vuoksi siellä ollaan, ei oman egon pönkittämiseksi. Julkisuus ei ole koskaan kiinnostanut minua. (Tästä revittäisiin muuten se klassinen naistenlehtiotsikko! "J.S. Meresmaa: Julkisuus ei ole koskaan kiinnostanut minua."  Eikö kuulostakin ylimieliseltä ja mahtipontiselta? Anteeksi. Oli pakko.) En ole halunnut julkkikseksi, sillä minulla ei ole ollut mitään sellaista annettavaa, jonka olisin kokenut kiinnostavan laajaa yleisöä -- tai pikemmin jonka toimittajat olisivat kokeneet kiinnostavan muita. (Harvemminhan se aloite kirjailijalta tulee: toimittajat tekevät juttuja asioista, jotka niitä kiinnostavat.)

Kunnes menin kirjoittamaan kirjan.

Videohaastattelu, lukunäyte ja muutama kuva

Eilisissä virtuaalijulkkareissa oli taas käsittämättömän hyvä meininki, vaikka kirjailija itse simahti kahden tunnin jälkeen. Tällaisen konseptin toimimiseen on yhä vaikea uskoa, mutta kyllä vain toimii. Ihmisistä se kiinni on, joten kiitos vielä kerran kaikille osallistujille!

Eilen julkaistiin myös muutama video, jotka kollega Magdalena Hai teki viime perjantaina Berliinissä. Kiitos, Maggis!

Tämä on kuvakaappaus, koska Blogger ei antanut upottaa videoita. Klikkaamalla ei siis pääse mihinkään,
mutta alla olevasta linkistä pääsee. 

Lukunäyte Aseenkantajan kunniasta

Sama juttu tämän kanssa: haastattelun pääsee kuulemaan alla olevasta linkistä.

Haastattelussa J.S. Meresmaa

(Pystyvätköhän uutistenlukijat katsomaan omaa esiintymistään töllöstä ilman kiusaantumista? Oman äänen kuunteleminen onnistuu vielä jotenkuten, mutta oman olemuksen katsominen on kauheaa. Joskus olen tullut miettineeksi, onko ihmiselle ihan tervettä kyetä katsomaan itseään ulkopuolisen silmin: valokuvista, filmiltä, peileistä. Ehkä jokin syvempi onnellisuuden taso olisi löydettävissä, jos voisimme keskittyä sisäiseen ulkoisen sijaan.)

***

Kustantamokuohunnan ja kuoharikilistelyjen keskellä olen yrittänyt tiistain jälkeen palata perusduuniin, eli kirjoittamis- ja toimittamistöihin. Joka aamu editoin tunnin ajan Mifongin mahtia ja loikkaan sitten Osuuskumman hommiin. Höyryä ja helvetinkoneita on hyvässä vauhdissa, mutta tekemistä riittää. Kokoelmaan on tulossa kymmenen novellia. Tänään annoin kolmeen novelliin viimeisen kierroksen kommentit, huomenna edessä on toinen mokoma. Työn alla ovat myös kirjoittajaesittely ja kansitekstit. Markus hoitaa esipuhetta. Laatikaisen Jani taittaa tekstejä sitä mukaa, kun ne palautuvat oikoluvusta, ja piirtää anfangeja. Tästä tulee kuulkaa aika komia paketti, vaikka itse kehunkin!

***

Aseenkantajan kunnia -pienoisromaanin kunniaksi laitoin eilen kirjan maailmaan sopivaa asustetta päälle. Kenties tässä olisi ainesta seuraavaksi kirjailijakuvaksi?

(c) Veli-Matti Rintala

Delvinvihreää* kangasta, kiristysnauhoja, pitsiä
ja huppu, jonka päässä kulkunen. (c) Veli-Matti Rintala

Tiu'ut ovat olennainen osa delviläisnaisen asua. (c) Veli-Matti Rintala

Ja ennen kuin tämä muuttuu ihan lifestyle-blogiksi, takaisin kirjamaailmaan. Aseenkantajan kunniasta on nimittäin ilmestynyt jo lyhytarvio Goodreadsissa! Tässä ote:

"Mielenkiintoinen tarina yhtä kaikki, ja hauskaa nähdä, että toimivaa fantasiakirjallisuutta voi kirjoittaa tällaisessa pienoisromaanimittakaavassa –mutta ei tämä nyt ihan riittänyt, vaan nälkä jäi." - Mikko Saari, Goodreads

Hyvä juttu, että jäi nälkä! Onpahan hyvä syy lukea toinenkin osa, hihi.

* Delvi on siis eräs keskeinen kaupunki Keskilinnan ritarit -sarjassa.

Entä jos kirjoja...

...ei olisi?

Aloin miettiä tätä lainauskorvauskeskustelujen lomassa, kun moni ilmaisi tyrmistyksensä siitä, että tekijät kehtaisivat vaatia enemmän korvausta teostensa ilmaisjakelusta. Kirjastot lakkaisivat olemasta! Verorahoja tuhlattaisiin taas turhuuksiin! Joutavat apurahakirjailijat, ahneet laskelmoijat, ne aina vain vaativat lisää ja lisää!

Vedetäänpä hetki henkeä.

Mitä me menettäisimme, jos kirjoja ei olisi? Jos Suomessa kukaan ei kirjoittaisi, ei eilisestä, tästä päivästä tai huomisesta? Rajataan ajatuksesta ulos kaikki jo kirjoitetut kirjat. Ei olisi valtavaa arkistoa, josta ammentaa luku-annoksensa. Rajataan ulos ulkomaalainen kirjallisuus, tässä ajatusleikissä rajat ovat kiinni tiukemmin kuin Australialla. Kotona kirjojen painosta natiseva kirjahyllykin kantaisi enää pölyä.

Mitä meille jäisi?

Miten kävisi kustantamoiden väen? Kirjapainojen? Kirjakauppojen? Kustannustoimittajat saisivat etsiä leipänsä muualta. Kääntäjät jäisivät vaille sanoja, joita kääntää. Kuvittajat ilman tekstejä, joita kuvittaa. Kirjastonhoitajat luetteloisivat elokuvia ja tietokonepelejä -- ai mutta, niihinkin tarvitaan käsikirjoitus! Unohtakaa edellinen, kirjastoissa tarjoiltaisiin herkullisia croissanteja ja latte machiattoa.

Mitä tapahtuisi kaikille Harry Potter -penaaleille ja Nalle Puh -repuille? Twilight-paidoille? Myydyille elokuvaoikeuksille, teatterisovituksille, äänikirjoille? Kari Hotakaisen siteerauksille?

Entä tärkeimmille, eli lukijoille? Sinulle, minulle ja naapurin nuorelle, joka tähän asti nähtiin aina nenä kirjassa? Miten elämämme muuttuisi: ymmärtäisimmekö vähemmän, kutistuisiko avara katse, tuntisimmeko olomme yksinäisemmiksi, sielumme eristetymmäksi?

Miksi minusta tuntuu, että jos kirjoja ei olisi, kaikki muut paitsi kirjailija itse menettäisivät enemmän?

***

Minä luulen, että yksi syy miksi lainauskorvausten korottaminen nostaa joidenkin niskakarvat on, että taiteen ajatellaan aina jossain määrin olevan kapinallista, vapaata ja niille, jotka eivät välitä yhteiskunnan rakenteista tai jättäytyvät omasta halusta niiden ulkopuolelle. Hengen palosta syntyneestä tuotoksesta ei saisi vaatia rahallista korvausta. (Tietokirjojen kirjoittamiseen etenkin tarvitaan jumalallista inspiraatiota -- ei lukemattomien tuntien taustatyötä, jäsentämistä ja lähdekirjojen luetteloita.)

Romantisoitu kuva kirjailijasta on vanhentunut vuosikymmeniä sitten. Kirjat liikuttavat parhaimmillaan valtavia massoja: niin kaupallisessa kuin aatteellisessakin mielessä. Kirjallisuus ei ole mikään vähäinen voima eikä merkityksetön kulttuurin sivuhaara. Koen, että kirjallisuus on kivijalka, jonka päälle ja ympärille monet muut taiteet rakentuvat. Kirjallisuus inspiroi, herättää ja haastaa.

Miten kukaan voisi kuvitella, ettei tällaisen kivijalan rakentaminen vaadi työtä?

Ja jos työn tulosta, teosta, saa lainata valtion myötävaikutuksella kirjastoista käytännössä ilmaiseksi, mitä se kertoo yhteiskunnastamme?

Kuulisin mielelläni ajatuksianne! Siitä, mitä menettäisitte jos kirjoja ei kirjoitettaisi. Entä onko taiteen oltava kokijalle ilmaista ja tekijälle tappiollista? Millaisena koette suomalaisten kulttuurinarvostuksen etenkin kirjallisuuden kohdalla? Mikä voisi olla paremmin, mikä huonommin? Minkä arvoinen kirja on? Entä kirjailijan työ?

(Haluaisin loppuun huomauttaa, että yritin kirjoittaa tämän postauksen mahdollisimman arvolatauksettomasti. En halua rajoittaa kirjastojen valikoimaa. En ole katkera, mieleni pahoittanut tai luule tietäväni parhaiten ja kaikkea. Minusta lainauskorvauksen suhteen Suomessa ollaan epäoikeudenmukaisella tasolla, mutta kyllä minä jatkaisin kirjoittamista, vaikka en saisi siitä latin latia. Ja tässä se ongelma osittain piileekin: taidetta tekevät ne, jotka sitä rakastavat tarpeeksi. On vaikea vaatia rahallista korvausta asioista, jotka on rakkaudella synnyttänyt. Tärkeää on kuitenkin huomata, että kirjailijat tuovat työllään yhteiskuntaan enemmän kuin sieltä koskaan kykenisivät ottamaan. Oikeuksia on jokaisella työntekijällä, myös kirjailijalla.)

Kirja julkaistaan, julkaistaanko kirjailija myös?

Yksi asia, jota aloitteleva kirjailija tuskin voi välttyä pohtimasta, on julkisuus ja sen määrä. Jokainen kirjan julkaissut haluaa, että kirjaa myydään, tietenkin mieluiten paljon. Se mahdollistaa seuraavien synnyn ja kannustaa uuden luomiseen. Koska uusia kirjoja tunkee markkinoille niin uusilta kuin vanhoilta tekijöiltä, on esikoiskirjailijan jollain tavalla saatava oma viirinsä näkyviin.

Nähdäkseni kirjailijan julkisia foorumeita hänen kirjansa lisäksi ovat

- messu- ja tapahtumaesiintymiset
- lehtihaastattelut ja kirja-arvostelut
- televisio- ja radiohaastattelut
- kustantamokatalogit ja mainoslehdet
- Internet (blogit, kotisivut, Facebook, Twitter ym.)

Veikkaisin, että valtaosa kirjailijoista ei haikaile omaa persoonaansa julkisuuteen, mutta kirjaa lienee helpompi markkinoida kirjailijabrändin kautta kuin pelkkänä kirjana. Ihminen on kiinnostava ja se, mitä kiinnostava ihminen tekee. Kirjailija edustaa kirjaansa, ja jokainen myyntimaailmaa vähääkään tunteva tietää, ettei messuille tuotetta edustamaan päästetä kuin huoliteltuja, tyylikkäitä ja asiantuntevia henkilöitä.

Entä jos on päätynyt kirjoittamaan siksi, että osaa ilmaista itseään paremmin kirjoittamalla kuin puhumalla tai esiintymällä?

Osa kirjailijaa odottavista foorumeista on sellaisia, joissa mahdollisuus vaikuttaa omaan julkisuuskuvaansa on pieni (kirja-arvostelut, mainoslehdet, lehtijutut) ja osa niitä, joissa se on suurempi (oma blogi, kotisivut, Facebook ym. sekä esiintymiset, joissa ollaan vuorovaikutuksessa yleisön kanssa). Internetin myötä myös ujojen tai esiintymään tottumattomien on ollut helpompi saada lisänäkyvyyttä työlleen.

Suomessa ehkä kuitenkin paras keino lisätä kirjansa myyntiä on kirjoittaa sellainen teos, joka voittaa Finlandia-palkinnon, tai on vähintään ehdolla - jonkin kohun kera.

En heti keksi mikä voisi olla suurempi vastakohta siihen yksinäiseen puurtamiseen, jota käsikirjoituksen valmiiksi saattamiseksi kutsutaan. Kirja on valmis ja kirjailijan pitäisi olla valmis puhumaan jokaisen vähääkään kiinnostuneen tahon kanssa luomuksestaan. Monessa tapauksessa kirjailijan mieli saattaa olla jo kokonaan uudessa käsikirjoituksessa, ja aiempaan tuotokseen, joka vasta nyt julkisuuteen lävähtää, on napanuora katkennut aika päiviä sitten.

Esikoiskirjailijan on siis tehtävä valintoja. Kuinka paljon olen valmis antamaan itsestäni julki? Millaisen etäisyyden haluan pitää lehdistöön, lukijoihin, yleisöön? Kirjoitanko omalla nimelläni vai kirjailijanimellä? Onko minulla ylipäätään mitään kiinnostavaa sanottavaa vai olisiko parempi olla mahdollisimman hiljaa ja antaa kirjan puhua puolestaan?

Paljon on sellaisia lukijoita, jotka eivät edes halua tietää lempikirjojensa kirjoittajasta mitään. Olen yksi heistä. Joskus on käynyt niin, että kirjailijasta on mennyt maku lehtijutun, ylenmääräisen näkyvyyden tai suusta tulleen sammakon takia. En myöskään halua tietää lempikirjailijoitteni lempiruokaa tai muuta arjen napanöyhtää. Harrastukset, lapsiluku ja automerkki jääkööt myös pimentoon.

Julkisille foorumeille kirjailijan ei ole pakko huudella, ellei halua. En tiedä kustantamoa, joka edellyttäisi kirjailijoiltaan julkista näkyvyyttä enempää kuin nämä ovat valmiita antamaan.

Kirja on tärkein, mutta liian paljon loistavia, hiljaisia kirjoja jää äänekkäämpien alle.

Pahinta lienee, jos ketään ei kiinnosta eikä kukaan huomaa. Silloin käy kirjoittajan mielessä, onko kirja edes olemassa.