Valokuvassa: kirjailija valokuvassa

Valo-liite 28.2.2014. Lehden artikkeli on Nina Lehtisen kirjoittama,
valokuvan on ottanut Ella Kiviniemi.  (c) J.S. Meresmaa

Ennen kuin minulta julkaistiin kirja, en ollut koskaan ollut valokuvattavana. Tiedättehän, sillä tavalla kunnolla ja tarkoituksella, ammattilaisen tekemänä. Pari pakollista lapsipotrettia alle kouluikäisenä samettimekossa (itkusilmäisenä, koska minua pelotti) ja koulukuvat, joille nauraa vieläkin (etenkin se mummon kutoma hieman suuri vaaleanpunainen villapaita, jonka rintamuksessa oli My Little Ponyn kuva. Voi morjens! Ja ne hiustyylit ja puuttuvat hampaat!).

Kuitenkin, en oikein koskaan pitänyt kuvattavana olemisesta. Ei ollut nykyistä meitsie-kulttuuria, jonka sosiaalinen media on ryöpsäyttänyt kunnolla valloilleen. Ensimmäiset kirjan kirjoittamisen kirvoittamat kuvaussessiot olivat melko kivuttomat, koska ne otti valokuvausta aktiivisesti harrastava ja taitava puoliso, niin kuin on ottanut tähän asti. Tässä blogissa julkaisin ensi kerran kuvia itsestäni. Se oli hassua.

Mutta lehtikuvat sitten... Siinäpä jännittävä ja uusi maailma!

Lehden toimituksesta otetaan yhteyttä, kuvaushetki sovitaan ensin päätoimittajan, lopulta kahdestaan hommaan valikoituneen valokuvaajan kanssa. Heillä on yleensä kiire. Mietitään, mikä voisi olla otollinen paikka kuvata. Pohditaan, mikä tunnelma sopii artikkelin yhteyteen. Usein kuvaajilla on jo jonkinlainen ohjeistus -- kuvan täytyy olla esimerkiksi neliömäinen tai se tulee etusivulle pienenä ruutuna.

Sitten käpsytellään kuvauspaikkavaihtoehdolta toiselle: yleensä sataa räntää tai vettä, tai vähintään tuulee niin, että kampauksesta ei ole jäljellä kuin kolo lompakossa. Talviaikaan juostaan katoavan valon kanssa kilpaa, kesällä kontrastit ovat liian jyrkkiä (ainakin normaalin työajan puitteissa). Paikat ovat tietenkin julkisia ja ohikulkijat tuijottavat. Joskus täytyy taivuttaa polvia, ettei takana näkyvän elementin poikkiraita leikkaa kuvassa päätä. Pidä asento! Vielä hetki, vielä toinen kuva! Entä jos kiipeäisitkin tuon patsaan päälle? Tai mönkisit tuohon koloon?

Onhan se hauskaa. Erilaista. Utelias ja leikkisä mieli on valmis kokeilemaan kaikenlaista. Kuvaajat ovat ammattilaisia ja toimivat ripeästi ja tehokkaasti. Ihan samanlailla kuin hovikuvaajan kohdalla ei kehtaa lehtikuvaajilta kysellä, joko tuulesta vuotavat silmäkulmat ovat valuttaneet silmämeikin tai onko huulipunasta mitään jäljellä.

Ja se suurin ero: itse ei voi vaikuttaa siihen, mikä kuva lehdessä lopulta julkaistaan. Se voi olla vaikka se, jossa oli juuri aivastamassa.

***

Tuntuu hienolta, kun ensimmäisen kirjan julkaisemisen jälkeen halutaan tehdä lehtijuttu. Kirjasta ollaan kiinnostuneita! Ihmiset saavat tietää! Se on helppo nähdä mahdollisuutena tiedottaa kirjan olemassaolosta. Kyllähän me tiedämme, kuinka suureen massaan kirjat tänä päivänä tahtovat hukkua. Kirjailijana sitä haluaa mahdollisimman monen lukevan kirjan: siksihän se on kirjoitettu, luettavaksi, nautittavaksi.

Olen laittanut merkille, että joitakin ihmisiä saattaa alkaa pänniä, jos lehtiin pääsee kuvan kera useampaan otteeseen. "Taas sillä on lärvi lehdessä!" "Aina se on tunkemassa itseään joka paikkaan!" (Leijonanosa palautteesta on kyllä positiivista.)

Olen laittanut merkille myös, että esimerkiksi pop- ja rock-tähdille sekä näyttelijöille on sallitumpaa esiintyä naamallaan lehdissä. Se ärsyttää vähemmän -- ehkä siksi, että kirjailijan ei tarvitse näkyä lukijalle; kirja voi edustaa itseään vallan onnistuneesti kaupan hyllyllä tai kirjastossa. Näyttelijän on kuitenkin pakko olla lavalla tai kameran edessä, ja musiikkitähdet keikkailevat.

Kenties helposti ajatellaan, että kirjailijan ei ole pakko esiintyä omilla kasvoillaan; että se on kirjailijan oma valinta, suorastaan halu, jos päättää suostua haastateltavaksi ja kuvattavaksi. Totta kai egolla on siinä osuutensa. Kyllä se tuntuu hyvältä, kun toisia ihmisiä kiinnostaa tekemäsi työ. Tunnustuksen saaminen työstä on tärkeää, sen ymmärtää jokainen.

Mutta kirjan vuoksi siellä ollaan, ei oman egon pönkittämiseksi. Julkisuus ei ole koskaan kiinnostanut minua. (Tästä revittäisiin muuten se klassinen naistenlehtiotsikko! "J.S. Meresmaa: Julkisuus ei ole koskaan kiinnostanut minua."  Eikö kuulostakin ylimieliseltä ja mahtipontiselta? Anteeksi. Oli pakko.) En ole halunnut julkkikseksi, sillä minulla ei ole ollut mitään sellaista annettavaa, jonka olisin kokenut kiinnostavan laajaa yleisöä -- tai pikemmin jonka toimittajat olisivat kokeneet kiinnostavan muita. (Harvemminhan se aloite kirjailijalta tulee: toimittajat tekevät juttuja asioista, jotka niitä kiinnostavat.)

Kunnes menin kirjoittamaan kirjan.