Valokuvassa: kirjailija valokuvassa

Valo-liite 28.2.2014. Lehden artikkeli on Nina Lehtisen kirjoittama,
valokuvan on ottanut Ella Kiviniemi.  (c) J.S. Meresmaa

Ennen kuin minulta julkaistiin kirja, en ollut koskaan ollut valokuvattavana. Tiedättehän, sillä tavalla kunnolla ja tarkoituksella, ammattilaisen tekemänä. Pari pakollista lapsipotrettia alle kouluikäisenä samettimekossa (itkusilmäisenä, koska minua pelotti) ja koulukuvat, joille nauraa vieläkin (etenkin se mummon kutoma hieman suuri vaaleanpunainen villapaita, jonka rintamuksessa oli My Little Ponyn kuva. Voi morjens! Ja ne hiustyylit ja puuttuvat hampaat!).

Kuitenkin, en oikein koskaan pitänyt kuvattavana olemisesta. Ei ollut nykyistä meitsie-kulttuuria, jonka sosiaalinen media on ryöpsäyttänyt kunnolla valloilleen. Ensimmäiset kirjan kirjoittamisen kirvoittamat kuvaussessiot olivat melko kivuttomat, koska ne otti valokuvausta aktiivisesti harrastava ja taitava puoliso, niin kuin on ottanut tähän asti. Tässä blogissa julkaisin ensi kerran kuvia itsestäni. Se oli hassua.

Mutta lehtikuvat sitten... Siinäpä jännittävä ja uusi maailma!

Lehden toimituksesta otetaan yhteyttä, kuvaushetki sovitaan ensin päätoimittajan, lopulta kahdestaan hommaan valikoituneen valokuvaajan kanssa. Heillä on yleensä kiire. Mietitään, mikä voisi olla otollinen paikka kuvata. Pohditaan, mikä tunnelma sopii artikkelin yhteyteen. Usein kuvaajilla on jo jonkinlainen ohjeistus -- kuvan täytyy olla esimerkiksi neliömäinen tai se tulee etusivulle pienenä ruutuna.

Sitten käpsytellään kuvauspaikkavaihtoehdolta toiselle: yleensä sataa räntää tai vettä, tai vähintään tuulee niin, että kampauksesta ei ole jäljellä kuin kolo lompakossa. Talviaikaan juostaan katoavan valon kanssa kilpaa, kesällä kontrastit ovat liian jyrkkiä (ainakin normaalin työajan puitteissa). Paikat ovat tietenkin julkisia ja ohikulkijat tuijottavat. Joskus täytyy taivuttaa polvia, ettei takana näkyvän elementin poikkiraita leikkaa kuvassa päätä. Pidä asento! Vielä hetki, vielä toinen kuva! Entä jos kiipeäisitkin tuon patsaan päälle? Tai mönkisit tuohon koloon?

Onhan se hauskaa. Erilaista. Utelias ja leikkisä mieli on valmis kokeilemaan kaikenlaista. Kuvaajat ovat ammattilaisia ja toimivat ripeästi ja tehokkaasti. Ihan samanlailla kuin hovikuvaajan kohdalla ei kehtaa lehtikuvaajilta kysellä, joko tuulesta vuotavat silmäkulmat ovat valuttaneet silmämeikin tai onko huulipunasta mitään jäljellä.

Ja se suurin ero: itse ei voi vaikuttaa siihen, mikä kuva lehdessä lopulta julkaistaan. Se voi olla vaikka se, jossa oli juuri aivastamassa.

***

Tuntuu hienolta, kun ensimmäisen kirjan julkaisemisen jälkeen halutaan tehdä lehtijuttu. Kirjasta ollaan kiinnostuneita! Ihmiset saavat tietää! Se on helppo nähdä mahdollisuutena tiedottaa kirjan olemassaolosta. Kyllähän me tiedämme, kuinka suureen massaan kirjat tänä päivänä tahtovat hukkua. Kirjailijana sitä haluaa mahdollisimman monen lukevan kirjan: siksihän se on kirjoitettu, luettavaksi, nautittavaksi.

Olen laittanut merkille, että joitakin ihmisiä saattaa alkaa pänniä, jos lehtiin pääsee kuvan kera useampaan otteeseen. "Taas sillä on lärvi lehdessä!" "Aina se on tunkemassa itseään joka paikkaan!" (Leijonanosa palautteesta on kyllä positiivista.)

Olen laittanut merkille myös, että esimerkiksi pop- ja rock-tähdille sekä näyttelijöille on sallitumpaa esiintyä naamallaan lehdissä. Se ärsyttää vähemmän -- ehkä siksi, että kirjailijan ei tarvitse näkyä lukijalle; kirja voi edustaa itseään vallan onnistuneesti kaupan hyllyllä tai kirjastossa. Näyttelijän on kuitenkin pakko olla lavalla tai kameran edessä, ja musiikkitähdet keikkailevat.

Kenties helposti ajatellaan, että kirjailijan ei ole pakko esiintyä omilla kasvoillaan; että se on kirjailijan oma valinta, suorastaan halu, jos päättää suostua haastateltavaksi ja kuvattavaksi. Totta kai egolla on siinä osuutensa. Kyllä se tuntuu hyvältä, kun toisia ihmisiä kiinnostaa tekemäsi työ. Tunnustuksen saaminen työstä on tärkeää, sen ymmärtää jokainen.

Mutta kirjan vuoksi siellä ollaan, ei oman egon pönkittämiseksi. Julkisuus ei ole koskaan kiinnostanut minua. (Tästä revittäisiin muuten se klassinen naistenlehtiotsikko! "J.S. Meresmaa: Julkisuus ei ole koskaan kiinnostanut minua."  Eikö kuulostakin ylimieliseltä ja mahtipontiselta? Anteeksi. Oli pakko.) En ole halunnut julkkikseksi, sillä minulla ei ole ollut mitään sellaista annettavaa, jonka olisin kokenut kiinnostavan laajaa yleisöä -- tai pikemmin jonka toimittajat olisivat kokeneet kiinnostavan muita. (Harvemminhan se aloite kirjailijalta tulee: toimittajat tekevät juttuja asioista, jotka niitä kiinnostavat.)

Kunnes menin kirjoittamaan kirjan.

Palkinnoista ja palkitsevuudesta

Loppuvuodesta palkitaan kirjoja ja kirjailijoita. Finlandiat, Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinto, Kalevi Jäntin palkinto, taiteen valtionpalkinnot, Blogistanian palkinnot ja lukuisat muut sähköistävät talvipimeyteen vajonnutta kirjallisuuskenttää ainakin mediassa. Suomessa on useita kymmeniä erilaisia kirjallisuuspalkintoja (vilkaiskaa vaikkapa Wikipedian artikkelia), mutta valitettavasti vain pieni osa kerää mediahuomiota niin, että vähemmän kirjallisesti valaistunut pysyisi niistä kärryillä.

Olen varmaan sanonut tämän ennenkin, mutta kaikista vaikeinta kirjailijuudessa on se, mitä oman pään sisällä tapahtuu. Niihin tunteisiin ei mitenkään ole pystynyt varautumaan, sillä tällaisia tuntemuksia joutuu potemaan melko harvan ammatin parissa: ehkä tämä on tyypillistä taiteenaloille. On vaikea hyväksyä mustia tunteita, joiden tuloa ei voi estää ja joiden luuli jääneen jonnekin ala-asteen välitunnille. Turhautuminen, pettymykset, kateus, katkeruus ja kaikenmoiset alemmuudentunteet ryöpsähtelevät pintaan ja vetävät kurimukseen silloinkin, kun objektiivisesti ajatellen mitään syytä ei olisi.

Pelkästään muusta maailmasta eristetty kirjoittamisprosessikin pitää sisällään vaikeita tunteita ja vastustusta. Kun työn tulos avautuu ulkomaailmalle, alkaa pommitus ulkoa päin. Vertaileminen, arvottaminen, huomionkerjuu, palkitseminen, kehut, kritiikit, näkyvyys -- kun luuli päässeensä selkeämmille vesille, tuleekin uusi myrsky. Egolle ei mikään riitä. Kirjojen kirjoittamisessa on paljon hallitsematonta, niin sisäisessä prosessissa kuin julkisessakin puolessa. Se on rankkaa enkä ihmettele, että moni heittää sulkakynänsä jossain vaiheessa takkatuleen.

Kirjoittaminen on jatkuvaa koskessa pyristelyä. Vastavirtaa, myötävirtaa ja pyörteitä, jotka tulevat odottamatta kohdalle. Kasvot on pidettävä pinnan yläpuolella ja nähtävä laajempi kokonaisuus, horisontti ja taivas, ettei pää mene sekaisin ja tule huono olo. Ja kuitenkin sen laajemman kokonaisuuden rinnalla on kyettävä pitämään sisin koossa ja luovuuden lähteen vesi kirkkaana. Minän on riitettävä, koska muuta ei ole.

Maria Peura kirjoittaa Antaumuksella keskeneräinen -kirjassaan, että kirjoittamisen mielekkyys on sen eheyttävyydessä. Olen täysin samaa mieltä. Jos kirjoittaminen ei eheytä, ellei kirjoittaminen itsessään lääkitse ja palkitse, ei ulkoa päin tuleva palkintokaan riitä.

Ja silti, vaikka tiedostaisi kaiken tämän ja kolmenakymmenenä päivänä kuukaudesta olisi täysin tyytyväinen saavutuksiinsa ja elämäänsä kirjoittajana, tulee se kolmaskymmenesensimmäinen päivä, jolloin mieli on mustanvihreä ja myrkyllinen. Silloin tuntee haluavansa pois itsestään. Nahka ei pidä sisällään mitään hyvää. Omat tunteet oksettavat, niitä häpeää.

Viimeksi kun pyristelin näissä tunteissa, mieleeni juolahti ajatus: mitä jos kirjallisuuspalkintoja ei jaettaisi. Mitä jos ketään ei asetettaisi toisen edelle, jos yksikään subjektiivinen kokemus ei olisi toisen kokemusta parempi? Niille kirjailijoille, joilla ei ole toivoakaan palkinnoista, tämä voisi tehdä hyvää. (Palkinnoitta tai ehdokkuuksitta jääminenhän ei kerro kirjan laaduttomuudesta tai huonoudesta. Se kertoo siitä, että jokaista kirjaa ei voi palkita; että paljon on kirjoja, jotka esimerkiksi lajityyppinsä tai kustantamon pienuuden vuoksi rajautuvat ulos.)

Mutta palkinnot tuovat näkyvyyttä, ne tuovat kirjailijalle tuloja ja taatusti onnistumisen tunteen. Ei sellaisesta voisi luopua vain sen takia, että välillä on antauduttava mustien virtojen vietäväksi.

Pohdintaa kirjailijan esilläolosta ja egosta

Mihin suostuisit kirjailijana?

Kävin eilen elokuvissa. Alkumainoksena pyöri Riikka Pulkkisen Vieras-romaani -- ja toden puhuen myös Pulkkinen itse. Tanssiasennoissa, jättimäisen suurena ja kauriinsilmäisenä. "Maailmanluokan tähti", mainos julisti. Ystävä kysyi leikillään: kohtako sinäkin tuolla valkokankaalla tanssahtelet? Ja minä pudistelin päätäni, sillä en kai nyt minä, vaikka kotimaisessa fantasiassa sellaiseen ihmeelliseen rinnakkaismaailmaan astuttaisiinkin joskus, niin en minä kirjani mainoksiin haluaisi pyörähtelemään. En minä halua sellaiseksi julkisuudenhenkilöksi.

Mutta entä jos sellaiseen rinnakkaismaailmaan astuttaisiin, että Mifongeista tehtäisiin Iso Juttu? Markkinointiin lapioitaisiin euroja kuin Kreikkaan, toimittajat soittelisivat alinomaa ja ulkomaan messut täyttäisivät kalenterin. Pyydettäisiin televisioon, mainoskasvoksi, kirjatilaisuuksiin. Tekeillä olisi elokuva ja näytelmä ja piirretty. Painettaisiin pyyhkeitä ja penaaleja, joissa koreilisi mifonki.

Mihin vetäisin rajan?

On kirjailijoita ja kirjailijoita. Ja kirjailijoita. Suurin osa meistä on tuntematon suurelle yleisölle, eli jos viideltäkymmeneltä ihmiseltä kysyttäisiin, kukaan ei olisi kuullut meistä. On heitä, jotka hiemankin lukeneet tunnistavat. Heitä, joiden nimi muistetaan, koska he ovat voittaneet jonkin palkinnon. Ja heitä, jotka kaikki tunnistavat. Maailmanluokan tähtiä. Waltari. Kunnas. Oksanen.

Kovin on katoavainen kirjailijan gloria. Hyvä niin. Kirjojeni minä toivoisinkin jäävän elämään, en oman nimeni, naamani tai julkisuudessa rakentuneen kuvajaisen. Mutta kuinka onnistuneesti nykyaikana voi kirjaansa markkinoida ilman, että laittaa itseään peliin? Ei kirja ihmisten luo itsekseen kävele. Jos oma persoona on sellainen, että sillä myy kirjojaan, voiko se olla väärin? Jos haluaa tienata työllään, onko se tyrkyttämistä?

Siinä on oma viehätyksensä, että pääsee esiintymään. Kertomaan ihmisille rakastamastaan asiasta: kirjoittamisesta. Ego ratkeilee liitoksista, kun joku on kiinnostunut kirjailijan sisäisestä maailmasta. Napanöyhdästä, josta on jalostettu hengenravintoa. Jokainen kirjoittaja, joka on kokenut vastavuoroisuuden, palautteen ja keskustelun omasta tekstistään, tietää miten voimaannuttava kokemus on. Sitä tuntee itsensä elävämmäksi, olemassaolonsa merkityksellisemmäksi.

En kuitenkaan usko, että ilman nöyryyttä kukaan voisi olla kirjailija. Ego saa annoksensa esilläolosta, mutta kirjailijan varsinainen työ on sisäistä eikä ego ole siinä kuin tiellä.

Suuruudenhulluus on osa tautia, joka johtaa kirjoittamiseen. Kirjailija uskoo, että hänestä on rakentamaan maailma ja ihmiset; hänellä on jotain niin tärkeää sanottavaa, ettei sitä voi olla kirjoittamatta. Usein tunne sanottavasta ei ole näin tiedostava. Usein tuntuu enemmän kuin olisi vain kynän jatke, jonkin itseään suuremman väline. Vasta myöhemmin selviää, miksi.

Ja tämän vuoksi minusta tuntuu ristiriitaiselta esiintyä sanomalehtien kuvissa. Tässä syy, miksi ajatuskin siitä, että kirjani henkilöityisivät vahvasti  ulkonäkööni tai persoonaani, on epämiellyttävä. Jos tarkoitus on kertoa kirjasta, miksi näytetään kuvia kynästä?

Ymmärrän toki, että ihmiset kiinnostavat ihmisiä. Kirjaa on vaikea haastatella lehtijuttuun. Ja tällä hetkellä rakastan kirjoittamisesta puhumisesta. Olen omien kirjojeni paras asiantuntija, joskin melko puolueellinen. On ihan järkevää, että olen teosteni puhemies. Ja jos tällä alalla käy niin hyvä munkki, että saa panostusta enemmän kuin joku toinen, kuka hullu siitä kieltäytyisi.

Etukäteen ei tiedä, elääkö (julkisuudessa) päivän vai kaksi.