Hetivalmis kirjailija

Kirjailija Anu Holopaisen postaus sai minut miettimään kirjailijan keskeneräisyyttä ja sen hyväksymistä.

Eräs asia, johon kiinnitin heti huomiota pitkän uran tehneisiin kirjailijoihin tutustuttuani: he ovat pääasiallisesti nöyriä. He eivät kuvittele olevansa ihmeellisiä, vaikka luovatkin maailmoita ja puhaltavat elämän fiktiivisiin ihmisiin, puurtavat taustatutkimuksen parissa tutkijan sinnikkyydellä ja tuovat luoksemme ihmeellisiä tarinoita, jotka viihdyttävät, lohduttavat ja saavat ajattelemaan. He tunnistavat toki työnsä arvon, mutta katsovat edelleen maailmaa avoimesti ja uteliain silmin.

Uteliaisuutensa menettänyt ihminen ei katso, ei kaivele, ei kysy, ei kyseenalaista. Kirjoittaminen on niin suuressa määrin kaikkia edellä mainittuja: katsomista eri kulmista, kaivelemista pintaa syvemmältä, oikeiden kysymysten esittämistä ja omien totuuksien kyseenalaistamista. Miten kirjoittaa ilman niitä?

Ja kenties yksi kirjailijuuden syvimmistä moottoreista löytyy sekin k-kirjaimella alkavien sanojen keskuudesta: keskeneräisyys.

Kirjailijan kuuluukin olla jossain suhteessa keskeneräinen. Se kannustaa eteenpäin.

***

(Tämä oli muuten 200. blogipostaus Esikoiskirjailijan vuodessa. Huh! Enpä olisi aloittaessani tiennyt, että juttua riittää näinkin tiheästi.)

Pohdintaa kirjailijan esilläolosta ja egosta

Mihin suostuisit kirjailijana?

Kävin eilen elokuvissa. Alkumainoksena pyöri Riikka Pulkkisen Vieras-romaani -- ja toden puhuen myös Pulkkinen itse. Tanssiasennoissa, jättimäisen suurena ja kauriinsilmäisenä. "Maailmanluokan tähti", mainos julisti. Ystävä kysyi leikillään: kohtako sinäkin tuolla valkokankaalla tanssahtelet? Ja minä pudistelin päätäni, sillä en kai nyt minä, vaikka kotimaisessa fantasiassa sellaiseen ihmeelliseen rinnakkaismaailmaan astuttaisiinkin joskus, niin en minä kirjani mainoksiin haluaisi pyörähtelemään. En minä halua sellaiseksi julkisuudenhenkilöksi.

Mutta entä jos sellaiseen rinnakkaismaailmaan astuttaisiin, että Mifongeista tehtäisiin Iso Juttu? Markkinointiin lapioitaisiin euroja kuin Kreikkaan, toimittajat soittelisivat alinomaa ja ulkomaan messut täyttäisivät kalenterin. Pyydettäisiin televisioon, mainoskasvoksi, kirjatilaisuuksiin. Tekeillä olisi elokuva ja näytelmä ja piirretty. Painettaisiin pyyhkeitä ja penaaleja, joissa koreilisi mifonki.

Mihin vetäisin rajan?

On kirjailijoita ja kirjailijoita. Ja kirjailijoita. Suurin osa meistä on tuntematon suurelle yleisölle, eli jos viideltäkymmeneltä ihmiseltä kysyttäisiin, kukaan ei olisi kuullut meistä. On heitä, jotka hiemankin lukeneet tunnistavat. Heitä, joiden nimi muistetaan, koska he ovat voittaneet jonkin palkinnon. Ja heitä, jotka kaikki tunnistavat. Maailmanluokan tähtiä. Waltari. Kunnas. Oksanen.

Kovin on katoavainen kirjailijan gloria. Hyvä niin. Kirjojeni minä toivoisinkin jäävän elämään, en oman nimeni, naamani tai julkisuudessa rakentuneen kuvajaisen. Mutta kuinka onnistuneesti nykyaikana voi kirjaansa markkinoida ilman, että laittaa itseään peliin? Ei kirja ihmisten luo itsekseen kävele. Jos oma persoona on sellainen, että sillä myy kirjojaan, voiko se olla väärin? Jos haluaa tienata työllään, onko se tyrkyttämistä?

Siinä on oma viehätyksensä, että pääsee esiintymään. Kertomaan ihmisille rakastamastaan asiasta: kirjoittamisesta. Ego ratkeilee liitoksista, kun joku on kiinnostunut kirjailijan sisäisestä maailmasta. Napanöyhdästä, josta on jalostettu hengenravintoa. Jokainen kirjoittaja, joka on kokenut vastavuoroisuuden, palautteen ja keskustelun omasta tekstistään, tietää miten voimaannuttava kokemus on. Sitä tuntee itsensä elävämmäksi, olemassaolonsa merkityksellisemmäksi.

En kuitenkaan usko, että ilman nöyryyttä kukaan voisi olla kirjailija. Ego saa annoksensa esilläolosta, mutta kirjailijan varsinainen työ on sisäistä eikä ego ole siinä kuin tiellä.

Suuruudenhulluus on osa tautia, joka johtaa kirjoittamiseen. Kirjailija uskoo, että hänestä on rakentamaan maailma ja ihmiset; hänellä on jotain niin tärkeää sanottavaa, ettei sitä voi olla kirjoittamatta. Usein tunne sanottavasta ei ole näin tiedostava. Usein tuntuu enemmän kuin olisi vain kynän jatke, jonkin itseään suuremman väline. Vasta myöhemmin selviää, miksi.

Ja tämän vuoksi minusta tuntuu ristiriitaiselta esiintyä sanomalehtien kuvissa. Tässä syy, miksi ajatuskin siitä, että kirjani henkilöityisivät vahvasti  ulkonäkööni tai persoonaani, on epämiellyttävä. Jos tarkoitus on kertoa kirjasta, miksi näytetään kuvia kynästä?

Ymmärrän toki, että ihmiset kiinnostavat ihmisiä. Kirjaa on vaikea haastatella lehtijuttuun. Ja tällä hetkellä rakastan kirjoittamisesta puhumisesta. Olen omien kirjojeni paras asiantuntija, joskin melko puolueellinen. On ihan järkevää, että olen teosteni puhemies. Ja jos tällä alalla käy niin hyvä munkki, että saa panostusta enemmän kuin joku toinen, kuka hullu siitä kieltäytyisi.

Etukäteen ei tiedä, elääkö (julkisuudessa) päivän vai kaksi.