Keskeneräisyyksien keskellä, kohti eheyttä

Kirjoittaminen on keskeneräisyyden sietämistä.

On ideoita ja ajatuksia kohtauksista; kuvia, ääniä, paloja henkilöhahmoista, juonesta, tunnelmista. Niitä törmäytellessä tarina syntyy vähä vähältä. Mutta ei riitä, että sen kirjoittaa kerran. Ei riitä, että sen ajattelee kerran. On kirjoitettava epätäydellisiä virkkeitä, uudelleen ja uudelleen. On siedettävä, että kovankin työn tulos voi olla puutteellinen. Koko ajan on kasvotusten oman epätäydellisyytensä kanssa.

Kunnianhimo on aluksi ohjattava eteenpäin vieväksi voimaksi, ei sisäänpäin suuntautuvaksi kritiikiksi. Sen on oltava höyrykone, josta hiilet eivät lopu; sydän joka pumppaa sittenkin, kun jalat eivät enää tunnu kantavan.

Kompuroidenkin pääsee maaliin. Usein sinne on tultu konttaamalla. Tyylipisteitä ei jaeta, vain valmis teos merkitsee.

Pelkoja on niin monenlaisia. Jokaiselle kirjoitusvaiheelle omansa. Onko luovuutta ilman pelkoa? Lapsille se tulee kuin hengitys, kuin leikki. Luominen. Maailman ja minän välissä on silloin niin ohuet seinät. Aikuisella on muureja, joita murtaa.

Pelko, luovuus ja vapaus. Kolmen pyörteen kurimuksessa tanssii helposti jalkansa rakoille. Kohti eheyttä -- kivuitta se ei käy.

Tyhjän paperin valhe

Kahvikuppi rajautui kuvassa koneen oikealle puolelle.
(c) J.S. Meresmaa

Viime viikkoina olen yrittänyt kirjoittaa reippaasti käsikirjoitusta. Siltä se tuntuu, silkalta yrittämiseltä. Tuskaiselta pakertamiselta. Liuskamäärä kuitenkin kasvaa hitaasti ja tarina tarttuu paperille. (Hauska muuten, kuinka tiukasti mielikuvat kirjoittamisen vanhasta olemuksesta istuvat: edelleen tartutaan kynään, puhutaan paperista näytön sijaan.) Edistyminen ei kuitenkaan tunnu edistymiseltä. Vaikka todisteet siitä ovat havaittavissa tiedostosta, pää ei seuraa mukana. Tunteet väittävät toisin.

Olen tehnyt uuden huomion työskentelytavassani: tekstieni täytyy saada paljon ilmaa, lepoa ja ulkoisia virikkeitä. Ainakin pitkien käsikirjoitusten. (Novellini ovat olleet paljon yksioikoisempia ja keskittyneempiä, joten ne on saanut työstettyä lyhyemmässä ajassa.) Vai pitäisikö sanoa: minun täytyy saada pitkien käsikirjoitusten välissä ilmaa, lepoa ja ulkoisia virikkeitä. Muuten ollaan tässä tilanteessa.

Kirjailijan työssä on paljon opeteltavaa. Pään sisään keskittyvä luova työ on tällaiselle fyysisen, melko yksinkertaisen työn palkitsevuuteen tottuneelle työntekijälle iso loikka. Lisäksi olen kärsimätön. Vihaan ensimmäisen version kirjoittamista, koska sinne tulee väistämättä virkkeitä, kappaleita ja lukuja, jotka eivät toimi, ovat löperöitä ja silkkaa huttua. Unohdan, miten monta kertaa muokkaan käsikirjoituksen raakaversiota ennen kuin siitä jalostuu jotain hyvää. Unohdan olla armollinen.

Ei minua pelota työn määrä, vaan laatu. Olen tällä hetkellä niin lähellä käsikirjoitusta, etten kykene arvioimaan mitenkään sen laatua. En tiedä, näytänkö vai selitänkö. En tiedä, toimivatko hahmot loogisesti. En tiedä, eteneekö juoni juohevasti vai laahaako se. Olen keskellä metsää, jossa kaikki puut näyttävät samanlaisilta, taivasta ei näy, ja silti pitäisi osata kulkea oikeaan suuntaan.

Jotenkin minusta tuntuu, että loppumatkan etenen ryömien, suustani sammalta sylkien ja perkelettä puuskuttaen. Saatan vain toivoa, että kun pääsen metsän reunalle, esilukijat antavat kartan käteeni.

Tahdo, tahko

Luin Taija Tuomisen kirjoittaman, juuri ilmestyneen Minusta tulee kirjailija -kirjoittamisoppaan -- vai pitäisikö kutsua sitä pikemminkin kirjoittajaoppaaksi, sillä kirjasessa ei keskitytä niinkään itse tekstiin kuin kirjoittajaan ja työn osa-alueisiin, jotka tulevat tutuiksi tavalla tai toisella sitten, kun kirjansa julkaisee (esimerkiksi julkisuus, apurahat ym.).

Opas on myös vahvasti omaelämäkerrallinen, mikä tekee siitä eläväistä ja mielenkiintoista luettavaa. Kirjassa on paljon anekdootteja nykykirjailijoilta, mikä luo teokseen mukavaa moniäänisyyttä ja perspektiiviä. Tuomisella on pitkä kokemus alalta ja laaja kirjailijatuntemus. Sen ansiosta oppaan ohjeissa ja väittämissä ja vinkeissä tuntui syvyys ja tietynlainen rauha: ei ole mihinkään kiire, ei tarvitse olla muuta kuin mitä on. Aika on kirjailijan paras ystävä, joten sen kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä.

Tämä tuli minulla hyvään rakoon, sillä juuri nyt olen käsikirjoitukseni kanssa siinä vaiheessa, että kirjoitettava on, mutta inspiraatio on rankasti häviöllä perspiraatiolle. Pelkään, että kässäri on huono (vaikka se ei ole vielä valmis) ja pelkään, etten osaa kertoa tätä tarinaa niin kuin se ansaitsisi tulla kerrotuksi. Epävarmuus on ollut periksiantamaton petikaveri, mutta haluan ajatella sen olevan vain osoitus siitä, että minulla on käsikirjoituksen suhteen vielä monia mahdollisuuksia avoimena. Jos olisin kaikesta täysin varma, olisin perillä, en matkalla.

Epävarmuus ei siis ennakoi lopputulosta. Se kertoo matkan vaiheesta.

***

Yksi kirjailijuuden hassuuksista on, että kun olet julkaissut, olet kirjailija. Joidenkin mielestä se tarkoittaa, että olet valmis, sinun pitäisi olla ammattilainen, sinun pitäisi onnistua kaikessa mihin liittyy sanojen peräkkäin asettelu, kirkas ajattelu ja tarinointi. Mutta eihän kirjailija ole koskaan valmis. Keskeneräisyyden vuoksi me kirjoitamme, pyrimme kohti eheyttä. Roso on rakkaus.

Tähän liittyen kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen lause "ammattilainen aloittaa siitä, mihin harrastaja lopettaa". Sitä pureskellessa.

Tuominen kuvaa hyvin sitä, että kirjoittaminen on nykypäivänä varsin sosiaalista hommaa. Yksikään kirja ei synny tyhjiössä, niin kuin ei yksikään kirjailija kasva tyhjiössä. On totta, että työn fyysinen osuus, kirjoittaminen, tapahtuu yleensä yksin, mutta sen jälkeen niin kirjoitettu kuin kirjoittaja avautuvat ulkomaailmalle. Näin siis ainakin, jos aikoo julkaista.

Koska olen itseäni mielellään haastava tyyppi, asetin rimaksi tälle viikolle 10 000 sanaa. (NaNoWriMo on aina mennyt minulta ohi, koska olen eri tahdissa jonkin kässärin kanssa. Nämä tavoitteet olkoon siis siipeilynanoilua.) Eli ennen kuin kalentereissa siirrytään maanantain puolelle, Kätkemässä on yli 40 000 sanaa. Se tarkoittaa, että noin puolivälissä ollaan kässärien kokonaissanamäärien suhteen.

Katsotaan, miten likan käy. Nyt menen -- yllätys, yllätys -- kirjoittamaan!

Hetivalmis kirjailija

Kirjailija Anu Holopaisen postaus sai minut miettimään kirjailijan keskeneräisyyttä ja sen hyväksymistä.

Eräs asia, johon kiinnitin heti huomiota pitkän uran tehneisiin kirjailijoihin tutustuttuani: he ovat pääasiallisesti nöyriä. He eivät kuvittele olevansa ihmeellisiä, vaikka luovatkin maailmoita ja puhaltavat elämän fiktiivisiin ihmisiin, puurtavat taustatutkimuksen parissa tutkijan sinnikkyydellä ja tuovat luoksemme ihmeellisiä tarinoita, jotka viihdyttävät, lohduttavat ja saavat ajattelemaan. He tunnistavat toki työnsä arvon, mutta katsovat edelleen maailmaa avoimesti ja uteliain silmin.

Uteliaisuutensa menettänyt ihminen ei katso, ei kaivele, ei kysy, ei kyseenalaista. Kirjoittaminen on niin suuressa määrin kaikkia edellä mainittuja: katsomista eri kulmista, kaivelemista pintaa syvemmältä, oikeiden kysymysten esittämistä ja omien totuuksien kyseenalaistamista. Miten kirjoittaa ilman niitä?

Ja kenties yksi kirjailijuuden syvimmistä moottoreista löytyy sekin k-kirjaimella alkavien sanojen keskuudesta: keskeneräisyys.

Kirjailijan kuuluukin olla jossain suhteessa keskeneräinen. Se kannustaa eteenpäin.

***

(Tämä oli muuten 200. blogipostaus Esikoiskirjailijan vuodessa. Huh! Enpä olisi aloittaessani tiennyt, että juttua riittää näinkin tiheästi.)

Tässäkö se oli?

Mifongin perinnön taittoversio korjauksineen on nyt lähetetty kustannustoimittajalle. Mielessä kuiskii: tässäkö se oli; eikö minun enää tarvitse muokata ja viilata ja kiillottaa? Ja -- niin nurinkuriselta kuin se kuulostaakin -- onko todella nyt niin, että minun ei ole enää pakko lukea sitä?

Ehkä on epäviisasta kirjoittaa näin blogiinsa. Jokuhan voi vielä luulla, että en pidä kirjoittamastani tai että kirja ei ole lukemisen arvoinen. Voi, päinvastoin!

On vain niin, että olen tavallaan lukenut tätä samaa kirjaa vuodesta 2007 alkaen (silloin se alkoi olla jonkinlainen kokonaisuus). Kuusi vuotta samaa tarinaa, mutta useassa eri muodossa ja vähän vielä ekstrajuonenkäänteitä mukana. En millään jaksa uskoa, että seuraavien osien kanssa olisi yhtä työläs muokkaus edessä tai että odotus kovien kansien väliin pääsystä kestäisi yhtä pitkään. Vaikka mistäs sitä tulevaisuudesta tietää.

Tapasin tänään ensilukijani jäätelön merkeissä. Hän on toivonut kolmatta osaa luettavakseen innolla, joka ei voi olla tarttumatta minuun. Mitään ei ole tapahtunut kirjoitustyön osalta sitten joulukuun. Täytyisiköhän kurkistaa tänä iltana, mihin kolmannen osan kanssa jäinkään?

Joskus kirjoittajaa täytyy muistuttaa tarinan saattamisesta kirjalliseen muotoon, jotta se olisi halukkaiden luettavissa. Minulle on käynyt Mifongin mahdin kanssa vähän niin, että tarinan loppu on jäänyt kytemään vain omaan päähän. En ole tuntenut tarvetta naputella tapahtumia ylös. Kiirettäkään ei ole ollut.

Lieneekö mikään kuitenkaan kannustavampaa kuin lukijan vilpitön into ja toive jatkosta?