Tahdo, tahko

Luin Taija Tuomisen kirjoittaman, juuri ilmestyneen Minusta tulee kirjailija -kirjoittamisoppaan -- vai pitäisikö kutsua sitä pikemminkin kirjoittajaoppaaksi, sillä kirjasessa ei keskitytä niinkään itse tekstiin kuin kirjoittajaan ja työn osa-alueisiin, jotka tulevat tutuiksi tavalla tai toisella sitten, kun kirjansa julkaisee (esimerkiksi julkisuus, apurahat ym.).

Opas on myös vahvasti omaelämäkerrallinen, mikä tekee siitä eläväistä ja mielenkiintoista luettavaa. Kirjassa on paljon anekdootteja nykykirjailijoilta, mikä luo teokseen mukavaa moniäänisyyttä ja perspektiiviä. Tuomisella on pitkä kokemus alalta ja laaja kirjailijatuntemus. Sen ansiosta oppaan ohjeissa ja väittämissä ja vinkeissä tuntui syvyys ja tietynlainen rauha: ei ole mihinkään kiire, ei tarvitse olla muuta kuin mitä on. Aika on kirjailijan paras ystävä, joten sen kanssa kannattaa olla hyvissä väleissä.

Tämä tuli minulla hyvään rakoon, sillä juuri nyt olen käsikirjoitukseni kanssa siinä vaiheessa, että kirjoitettava on, mutta inspiraatio on rankasti häviöllä perspiraatiolle. Pelkään, että kässäri on huono (vaikka se ei ole vielä valmis) ja pelkään, etten osaa kertoa tätä tarinaa niin kuin se ansaitsisi tulla kerrotuksi. Epävarmuus on ollut periksiantamaton petikaveri, mutta haluan ajatella sen olevan vain osoitus siitä, että minulla on käsikirjoituksen suhteen vielä monia mahdollisuuksia avoimena. Jos olisin kaikesta täysin varma, olisin perillä, en matkalla.

Epävarmuus ei siis ennakoi lopputulosta. Se kertoo matkan vaiheesta.

***

Yksi kirjailijuuden hassuuksista on, että kun olet julkaissut, olet kirjailija. Joidenkin mielestä se tarkoittaa, että olet valmis, sinun pitäisi olla ammattilainen, sinun pitäisi onnistua kaikessa mihin liittyy sanojen peräkkäin asettelu, kirkas ajattelu ja tarinointi. Mutta eihän kirjailija ole koskaan valmis. Keskeneräisyyden vuoksi me kirjoitamme, pyrimme kohti eheyttä. Roso on rakkaus.

Tähän liittyen kirjasta jäi päällimmäisenä mieleen lause "ammattilainen aloittaa siitä, mihin harrastaja lopettaa". Sitä pureskellessa.

Tuominen kuvaa hyvin sitä, että kirjoittaminen on nykypäivänä varsin sosiaalista hommaa. Yksikään kirja ei synny tyhjiössä, niin kuin ei yksikään kirjailija kasva tyhjiössä. On totta, että työn fyysinen osuus, kirjoittaminen, tapahtuu yleensä yksin, mutta sen jälkeen niin kirjoitettu kuin kirjoittaja avautuvat ulkomaailmalle. Näin siis ainakin, jos aikoo julkaista.

Koska olen itseäni mielellään haastava tyyppi, asetin rimaksi tälle viikolle 10 000 sanaa. (NaNoWriMo on aina mennyt minulta ohi, koska olen eri tahdissa jonkin kässärin kanssa. Nämä tavoitteet olkoon siis siipeilynanoilua.) Eli ennen kuin kalentereissa siirrytään maanantain puolelle, Kätkemässä on yli 40 000 sanaa. Se tarkoittaa, että noin puolivälissä ollaan kässärien kokonaissanamäärien suhteen.

Katsotaan, miten likan käy. Nyt menen -- yllätys, yllätys -- kirjoittamaan!