Hetivalmis kirjailija

Kirjailija Anu Holopaisen postaus sai minut miettimään kirjailijan keskeneräisyyttä ja sen hyväksymistä.

Eräs asia, johon kiinnitin heti huomiota pitkän uran tehneisiin kirjailijoihin tutustuttuani: he ovat pääasiallisesti nöyriä. He eivät kuvittele olevansa ihmeellisiä, vaikka luovatkin maailmoita ja puhaltavat elämän fiktiivisiin ihmisiin, puurtavat taustatutkimuksen parissa tutkijan sinnikkyydellä ja tuovat luoksemme ihmeellisiä tarinoita, jotka viihdyttävät, lohduttavat ja saavat ajattelemaan. He tunnistavat toki työnsä arvon, mutta katsovat edelleen maailmaa avoimesti ja uteliain silmin.

Uteliaisuutensa menettänyt ihminen ei katso, ei kaivele, ei kysy, ei kyseenalaista. Kirjoittaminen on niin suuressa määrin kaikkia edellä mainittuja: katsomista eri kulmista, kaivelemista pintaa syvemmältä, oikeiden kysymysten esittämistä ja omien totuuksien kyseenalaistamista. Miten kirjoittaa ilman niitä?

Ja kenties yksi kirjailijuuden syvimmistä moottoreista löytyy sekin k-kirjaimella alkavien sanojen keskuudesta: keskeneräisyys.

Kirjailijan kuuluukin olla jossain suhteessa keskeneräinen. Se kannustaa eteenpäin.

***

(Tämä oli muuten 200. blogipostaus Esikoiskirjailijan vuodessa. Huh! Enpä olisi aloittaessani tiennyt, että juttua riittää näinkin tiheästi.)

Miksi nenäliinat ovat valkoisia?

Goottibileissä olen monesti miettinyt, että mustat nenäliinat olisivat poikaa. Valkoisen liinan kun taittelee auki ja vaivihkaisesti töräyttää, tulee vähän samanlainen olo kuin antautumista viittovalla sotanorsulla. Vaikka mistäs minä norsujen ajatuksista tiedän.

Olen muuten se henkilö, joka kysyy ääneen kysymykset, joita kukaan muu ei kehtaa. Kyseleminen on kasvattavaa, sillä paitsi että voi saada vastauksia, oppii kestämään tunnetta, että on tyhmä. Sanotaan, ettei tyhmiä kysymyksiä ole, mutta kyllä niitä tavallaan on. Useimmiten tyhmästä kysymyksestä poikii tosin aivan odottamattomia oivalluksia ja huomaa, ettei kysymys ollut ollenkaan tyhmä. Kukaan ei vain ollut viitsinyt kyseenalaistaa tai ajatella tarpeeksi pitkälle aikaisemmin. Ja uudessa joukossa "tyhmä" kysymys on mahtava jäänrikkoja. Ne, jotka olivat miettineet mielissään samaa, tuntevat yhteenkuuluvuutta ja ne, jotka tuhahtavat kysymykselle mielessään, saavat lämmitellä oman ylemmyydentuntonsa loimotuksessa ja rentoutuvat.

Hyödyt ovat sen verran suuret, että ole lopettanut kysymästä.

Mutta mitä tällä on tekemistä kirjoittamisen kanssa? Paljonkin. Koko kirjoitusprosessi on kysymistä, epäilyä, uteliaisuutta ja oivalluksia. Kysy epätavallisia kysymyksiä, niin saat epätavallisia vastauksia. Sama pätee elämään, ja jos ajatellaan kirjailijuutta, kirjoittaminen ja elämä saavat yhtäläisyysmerkit välilleen. Kun kirjoittaa, kannattaa kysyä itseltään tyhmiä kysymyksiä käsikirjoitukseen liittyen, sillä silloin saa viisaita vastauksia. Elämä ei ehkä toimi samoin.

Olen täyttänyt apuraha-anomuksia viime päivinä kolme kappaletta ja olen joutunut kysymään itseltäni monenlaisia kysymyksiä. Onko minun kirjoitustyöni niin tärkeää, että kehtaan hakea siihen ulkopuolista rahoitusta? Uskooko kukaan ulkopuolinen arvioija, että minun kirjailijanurallani olisi riittävästi merkitystä? Onko sillä merkitystä? Rikastuttaako se kulttuuria?

Kirjailija on ammatti, jonka pätevyys mitataan yksilöiden mielissä.