Uskalla purkaa

Aloitin viime syksynä käsityöharrastuksen nimeltä virkkaaminen. Käsityöihmisen piirteitä minussa ei aiemmin ole oikein esiintynyt, vaikka perustan luulisi olevan hyvä: tykkään väkertää kaikenlaista ja luoda uutta omin kätösin. Kokemukset koulukässystä eivät kuitenkaan olleet järin kannustavia (olisin halunnut puukäsitöihin, mutta tytöthän eivät silloin saaneet sitä valita) ja opin rättikässytunneilla sen, että olen oikeastaan niihin liittyvissä jutuissa surkea. Virkkaus taisi olla ainoa juttu, mistä sain edes vähän onnistumisen kokemuksia.

Joten kun viime syksynä netissä eteeni lävähti virkattu riikinkukkopeitto, kiljaisin "tuollaisen minä haluan!" ja sitten totesin, että on opeteltava virkkaamaan. Sillä tiellä siis ollaan. Peitto ei ole vielä(kään) valmis. Tiesittekö nimittäin, että virkata voi ihan mitä tahansa? Megalomaanisen riikinkukkopeiton ohessa olen häärännyt monen pienemmän, nopeammin valmistuvan parissa. On tullut tehtyä tossuja ja pipo ja koukkusäilö ja sielulintuja... Ja nyt sitten ährään pitsikuvioista huivia, mikä onkin syynä tähän päivitykseen.

Huomasin virheen huivin alkupäässä, ja nyt pitäisi purkaa kokonainen pitkä rivi. Olen vitkutellut ja vatkutellut ja miettinyt, onko virhe todella niin suuri, että se näkyisi valmiissa huivissa. Ehkä sen voisi seuraavalla kierroksella jotenkin kiertää?

Sitten aloin ajatella tätä samoilla säännöillä kuin kirjoittaessa. Editointi ei virkkauksessa toimi kuten kirjoittamisessa, mutta tämä toimii: Jos huivia ajatellaan tarinakokonaisuutena ja silmukoita sen osina, virheet rakenteessa vaikuttavat väistämättä kokonaisuuteen. Huivissa kerros rakentuu kerroksen päälle. Jos perustassa on heikkouksia, heikkoudet ovat ohittamattomasti myös kokonaisuudessa.

On siis uskallettava purkaa. Purkaa ja tehdä uusiksi. Vaivannäkö näkyy lopputuloksessa pelkästään positiivisesti -- milloinkaan se ei sitä huononna.

Virtahepo ja talitintti (ideoiden synnystä)

Uusi romaanikäsikirjoitus on työn alla, mutta päähäni tulvii jatkuvasti myös raapaleita. Arvelen, että jotain tekemistä on lisääntyvällä valolla. Luovaa energiaa tuntuu hohkaavan jokaisesta pienestäkin raosta.

Minua kiehtoo tapa, jolla nämä pienet, sadan sanan mittaiset tarinat löytävät luokseni. Joskus ympärillä käydystä keskustelusta tipahtaa syliini yksittäinen sana, joka iskee saman tien kipinän ja alan miettiä entä jos, mitä tämä voisi tarkoittaa, mitä sanan tarinapuolella piilee. Sitten syntyy raapaleidea, ehkä kokonainen raapale tai sitten koko juttu jää vain kellumaan ajatuksen tasolle.

Raapaleantologioiden julkkareissa tiistaina kirjoitettiin pikaraapaleita: heiteltiin toisillemme sanoja, joista piti kirjoittaa tilaisuuden aikana raapale. Tämä oli hauska kokemus! Sain sanaksi "virtahepo". Inspiraation ja yksityiskohtien löytämiseksi lukaisin nopeasti virtahevoista kertovan Wikipedia-sivun. Aikaa ei ollut liiemmälti vaihtoehtojen pallotteluun, oli seurattava ensimmäistä ideaa, joka mieleentyi.

HIPPOPOTAMUS AMPHIBIUS 

"Viisikymmentä on nyt tekeillä."
Kuuntelin herra Godroun selostusta puolikorvalla. Huomioni oli kiinnittynyt tilaustyömme lopputuotteeseen. Kahden ihmisen istuttava erikoisvalmisteinen Hippopotamus amphibius kiilteli konehallin valoissa. Se lepäsi testialtaassa ruskea metallipinta vettä valuen.
"Olemme hakeneet inspiraatiomme aidoista virtahevoista", herra Godrou jatkoi. "Lyömättömiä elukoita, uskottehan. Mälsä juttu se sukupuuttoon kuoleminen."
"Onneksi yhtiö oli osannut varautua", vastasin.
"Olemme saaneet ne täydellisesti esikuvansa kaltaisiksi." Godroun silmät hehkuivat. "Paras ominaisuus on niiden omasyntyinen voiteluöljyntuotto. Virtahevot erittivät nestettä, joka toimi niiden aurinkovoiteena. Tutkijamme onnistuivat manipuloimaan sen..."
"Hetkinen, sanotte siis näiden olevan täysin virtahepojen kaltaisia?"
"Kyllä."
"Myös yhtä aggressiivisesti reviiriään puolustavia?"
"Niin, no..."
"Ja te aiotte lähettää viisikymmentä rauhanturvatehtäviin?"

En tiennyt ratkaisevaa viimeistä sanaa ennen kuin kirjoitin sen. Huikeaa! Taas kannatti luottaa intuitioon ja piilotajuntaan.

***

Aina raapale ei kypsy sanasta.

Istuin aamukahvilla keittiössä ja katselin pihapuuta. Talitintti lennähti oksalle. Ihastelin sen upean keltaista sulkapukua. Ja pam! Yhtäkkiä mielessäni oli raapale, ihan noin vain, kokonaisena. Kirjoitin sen ylös. Mistä idea tuli? Olen minä ennenkin ikkunastani talitinttejä katsellut.

Ystävänpäivänä julkaistu Toisilleen luodut -raapale kypsyi melko pitkään ajatusten takamailla. Minulla on ystävä, joka rakastaa kaneja, mutta ei voi sellaista kiireisen elämäntyylinsä vuoksi ottaa. Minulla on toinen ystävä, jolla on kani. Kumpikin asuvat yksin. Mieleeni juolahti, että hehän olisivat täydelliset toisilleen, ainakin tässä mielessä. Sitten aloin ajatella, mikä kaikki voi estää kahta ihmistä kohtaamasta. Kun asutaan kaupungissa, ympärillämme on aina seiniä. Ne erottavat meitä. Emme välttämättä tunne naapuria lainkaan. Näistä aineksista se sitten lähti. Kaneista, seinistä, kohtaamattomuudesta ja siitä, että me voimme jakaa saman todellisuuden mutta elää eri tiloissa, seinien erottamana.

Ideat ja tarinat, ne yhtä lailla elävät meissä ja meidän keskuudessamme. On vain kyettävä liudentamaan seinät, jotka estävät meitä kohtaamasta.

Nu hairdo ja tyylittömyyksiä

Uusi keesi on kypsynyt mielessä jokin aikaa, ja reilu viikko sitten sen toteutin. Irokeesejä ja muunlaista sänkikynintää on näkynyt katukuvassa vuoden tai pari, ysäriltä itselle tutut piilokaljutkin ovat tulleet takaisin. Hiuksilla on kiva leikkiä, koska ne kasvavat takaisin!

Ystävä kysyi mielenkiintoisen kysymyksen, jota en itse ole tullut lainkaan ajatelleeksi: tunnenko nyt näyttäväni eniten omalta itseltäni? Hän on nähnyt kaikenlaista tukkamallia meikätytöllä, joskin afro- ja kaljukokeiluni sijoittuvat aikaan ennen häntä.

Mutta tiedättekö mitä? Kaikenlaista olen tukassani kokeillut, ja ihan muutamaa mallia lukuun ottamatta tunnen näyttäväni omalta itseltäni. Oli tukka sitten pitkä, polkka tai lyhyt. Niin tunnen nytkin. Tärkeintä on helppohoitoisuus. Tuskastun nopeasti, jos malli vaatii jatkuvaa huoltoa.

Kysymys sai minut miettimään, että ehkä on ihmisiä, jotka kokevat vain tietyn tyylin kuvastavan itseään. Omalla kohdallani näin ei taida olla. Kokeilen, kyllästyn, vaihdan -- niin vaatetyylejä kuin tukkatyyliä. En koe etsiväni mitään "ominta omaa", vaikka tokihan esimerkiksi vaatekaappi olisi vähemmän katastrofi, jos pitäisin vain tietyntyylisistä vaatteista. Onko oma tyyli jotain, mikä pitää löytää? En ajattele etsiväni aktiivisesti mitään, vaan käytän sitä mikä silmää kulloinkin miellyttää.

(c) J.S. Meresmaa

Pysyvyys on asia, jota yleisesti pidetään arvossa. Mutta oikeastaanhan vain muutos on pysyvää -- joskus se vain on niin hidasta, että ihminen ei sitä tahdo tajuta (kuten evoluutio). Luovuus on jatkuvaa muutosta, ja silti se itsessään on pysyvä olotila.

Minulla on ollut hyvin luova olotila viime aikoina. Johtuisiko lähestyvästä keväästä vai lähestyvästä kirjoitusvapaasta? Vai tukkamuutoksesta?

Mainio metodi, eikö mitä!

(c) J.S. Meresmaa

Viime vuonna mietiskelin, että prokrastinaatiollakin on sijansa.

Niin on myös Perse edellä puuhun -metodilla, vaikka siihen usein karsastaen suhtaudutaan.

Katsokaahan, kun menee perse edellä puuhun...

- näkee asiat erilaisesta, kenties jopa tuoreesta näkövinkkelistä 

- tekee asioista jatkossa helpompia, kun on ensin tehnyt kaiken vaikeimman kautta 

- oppi pysyy muistissa pitkään, kenties pysyvästi, kun sen saa kantapään kautta.

Ei siis kannata masentua tekotavoistaan, jos niillä saa tuloksia aikaan!

Tämä olkoon muistutus itselleni ja toivottavasti lohduksi muille murehtiville.

Epätäydellisyyksien virrassa

Menin sitten padoista kirjoittamaan viimeksi, ja niin siinä sitten kävi: tarinan tuloa ei voinut estää. Aloitin perjantai-iltana ja valmis olin tänään puolilta päivin.

A Room With a View. (c) J.S. Meresmaa

Kirjoitusvintti. (c) J.S. Meresmaa

Kirjoitustaukoa oli olosuhteiden pakosta takana viitisen kuukautta. Etukäteen vähän jännitti, että kuinka homma etenee viikonloppuna -- mikä ihme siinä aina onkin, että epäilee pystyykö enää? Kun on nyt kuitenkin noita romaaneja muutaman kirjoittanut ja novellejakin alkaa olla koossa muutama. Luulisi todisteiden puhuvan puolestaan.

On auttanut paljon, kun olen tajunnut osan pelosta johtuvan siitä, että kun omat kriteerit ja kunnianhimo ovat korkealla, raakatekstin tuottaminen on silkkaa kidutusta. Tuo virke ei ole mistään kotoisin, väärä sanajärjestys, kökkö ilmaisu, mitenkäs olikaan sen pilkun kanssa, no nyt kirjoitit tuon nimen taas väärin... Sisäinen viilari vääntää voimalla luomista vastaan. Ja kun on se hetki, kun pitäisi antautua, ei korjata. Olla epätäydellinen ennen kuin löytää sen mitä sanoillaan hakee. Epätäydellisyyttä pitäisi syleillä!

Metsälampi, miltei umpeen ruohottunut.
(c) J.S. Meresmaa

Niin, viikonloppuni oli siis varsin onnistunut. Ylitin parhaimmatkin toiveeni, sillä sain kasaan novellin kokonaisuudessaan. Odotin, että pääsisin vain hyvään vauhtiin sen kanssa, ehkäpä jopa puoliväliin. Toisin kävi. Kahden päivän saldo oli huikea, 7000, ja itselleni todella kannustava tämän syksyn aloitukseen, sillä tehoja tullaan vaatimaan. Olen yhä hieman äimistynyt, mutta tullut kirjoituspöllyistä jo takaisin maan pinnalle. Tuttu epätunne on täällä taas: epäuskoinen, epätoivoinen, epätietoinen... Epätäydellinen!

Se on kyllä myönnettävä, että kaikkeni tein olosuhteiden sopivaksi säätämiseksi: luonto lähelle, netti kauas, ruokatarjoilu, kirjoitusrauha ja sauna. Lähdekirjat nappasin mukaan, vaikka olinkin niitä pari viikkoa lueskellut -- kyseessä on historiallinen spefinovelli, joten aina joitakin vuosilukuja ynnä muita joutuu tarkistelemaan kirjoittamisenkin lomassa.

Mutta aika oli kypsä, metsä antelias, ja vaikka mustikoita sainkin vain muutaman desin, sain juuri ne puuttuvat palaset ehjän tarinan rakentamiseen.

Pilvet! (c) J.S. Meresmaa

Kaikki padot

(c) J.S. Meresmaa

Seuraa irtiotto. Ei nettiä, ei puhelinta, ei häiriöitä. Vain metsä ja järvi ja sauna. Pino lähdekirjoja, läppäri ja muistikirja. Kirjoituspäiväkirja. Tarina, joka tahtoo ulos.

Äänet kuiskivat, kertoja on ilmaissut tahtonsa. Edessä oleva sekä pelottaa että houkuttaa. Maallinen keho sinnittelee luomisen vyöryä vastaan.

Kaikki padot kuitenkin murtuvat, lopulta.

Keskeneräisyyksien keskellä, kohti eheyttä

Kirjoittaminen on keskeneräisyyden sietämistä.

On ideoita ja ajatuksia kohtauksista; kuvia, ääniä, paloja henkilöhahmoista, juonesta, tunnelmista. Niitä törmäytellessä tarina syntyy vähä vähältä. Mutta ei riitä, että sen kirjoittaa kerran. Ei riitä, että sen ajattelee kerran. On kirjoitettava epätäydellisiä virkkeitä, uudelleen ja uudelleen. On siedettävä, että kovankin työn tulos voi olla puutteellinen. Koko ajan on kasvotusten oman epätäydellisyytensä kanssa.

Kunnianhimo on aluksi ohjattava eteenpäin vieväksi voimaksi, ei sisäänpäin suuntautuvaksi kritiikiksi. Sen on oltava höyrykone, josta hiilet eivät lopu; sydän joka pumppaa sittenkin, kun jalat eivät enää tunnu kantavan.

Kompuroidenkin pääsee maaliin. Usein sinne on tultu konttaamalla. Tyylipisteitä ei jaeta, vain valmis teos merkitsee.

Pelkoja on niin monenlaisia. Jokaiselle kirjoitusvaiheelle omansa. Onko luovuutta ilman pelkoa? Lapsille se tulee kuin hengitys, kuin leikki. Luominen. Maailman ja minän välissä on silloin niin ohuet seinät. Aikuisella on muureja, joita murtaa.

Pelko, luovuus ja vapaus. Kolmen pyörteen kurimuksessa tanssii helposti jalkansa rakoille. Kohti eheyttä -- kivuitta se ei käy.

Muistaakseen miten -- ajatuksia kirjoituspäiväkirjasta

Lukiessani kirjoituspäiväkirjaani viime syksyltä havaitsin sen olevan todella oiva itsetutkiskelun, oman luovuuden ja tarinoiden muodostumisen hahmottamisen väline. Kun kirjoitusprojektit limittyvät keskenään ja ihmisen muisti on mitä on, jälkikäteen on erittäin vaikeaa -- ellei jopa mahdotonta --  muistaa, miten prosessi oikeastaan eteni. Milloin sai oivalluksen tähän, milloin tuohon. Millä fiiliksellä tai tahdilla asiat oikeastaan kulkivat. Mikä inspiroi.

Minun on suorastaan mahdoton hahmottaa esimerkiksi Mifongin ajan ja Mifongin mahdin raakaversion aikaisia aivoituksia. Muistikirjoissa toki on jos jonkinmoista, mutta merkinnät ovat hujan hajan, kryptisiä, kirjoitusajankohta tuntematon ja osa niistä on lähes lukukelvottomia joko kahvitahrojen, vesivahinkojen, päällekirjoittamisen tai osittain revityn sivun vuoksi. (Päällekirjoittamiset johtunevat yöllisistä muistiinmerkitsemisistä, kun ei ole voinut laittaa valoa päälle. Osittain revityt sivut ovat varmaan niitä kertoja, kun on ollut ihanpakkohetisaada jotain mihin kirjoittaa lause tai ajatus ylös.) Puhumattakaan niistä moninaisista irtolapuista ja muistiinpanoista, joita on tehty kuitteihin, laskuihin tai kirjekuoriin...

Kirjoittamalla asioita ylös pian sen jälkeen kun ne tapahtuvat, voi saada edes jossain määrin oikeanlaisen käsityksen siitä, millainen kirjoitusprosessi sillä kertaa oikeasti oli. Kenties kun näitä prosessikuvauksia (heh, päivätyössä oppimani termi) kertyy kylliksi ja ne ovat päiväkirjan hallitussa muodossa, on mahdollista nähdä suurempi kuva oman luovuutensa mekanismeista.

(c) J.S. Meresmaa

Tulevien kirjoitusjaksojen aikana aion edelleen pitää kirjoituspäiväkirjaa. (Viimevuotisesta olenkin napsinut palasia sieltä, palasia täältä blogiini. Ne löytyvät otsikoiden "otteita kirjailijan kirjoituspäiväkirjasta" alta, jos joku uusi lukija kiinnostuu aiheesta). Sen hyöty on suurin, jos siihen jaksaa kirjoittaa joka ilta -- tai aamu, jos on taas ollut Juuri-ennen-unta -aivomyrskyjä. Ja kieltämättä oli ihan pirun mielenkiintoista nyt monen monen kuukauden jälkeen kurkistaa, mitä silloin ajatteli ja miten työ kulki. Monessa kohtaa muistin toisin.

Ihan mielenkiinnosta tätä ajatuslinjaa seuraten ajattelin kirjata tänne blogiin ylös Erään novellin syntytarinan. Tämä on tuloillaan oleva tarina, jonka kirjoitan varta vasten ensi vuonna ilmestyvää antologiaa varten. Tällä hetkellä se on vasta synopsiksena kirjoittajansa silmäkulmassa, mutta valmista on saatava pian: päälle painava syksyn tiukka kirjoitusaikataulu ei anna tilaa kuhnailla. Hieman taikauskoisena ja muutamasta vahingosta viisastuneena en kirjaa prosessia tänne reaaliaikaisena. Tarina on kirjoitettava tiettyyn pisteeseen asti suljetuin ovin ennen kuin sen avaa yleisölle. Pidän kuitenkin itselleni kirjaa etenemisprosessista, ja laitan sen tänne sitten sellaisenaan.

Oletettavasti artikkelisarja avaa novellini anatomian. Se kertoo, miten tämä tarina kehittyi minussa. Ja tiedättekö, jo ajatuskin kauhistuttaa. Se tuntuu ihan hirveän henkilökohtaiselta. Siinä, jos missä, avaa itsensä. Rikkoo mysteerin, paljastaa sisukset.

Pelko onkin ollut minulle usein juuri se, mitä kohti on mentävä.

Höyryrunoutta, #4

(c) J.S. Meresmaa

Huudon mitta on sinun. 

Mekaaninen taivas,
           kilkattavat koneet. 

Haju,
   pihinä. 

Noki peittää korsetin. 

               Me emme toivu.

Lumoava Lasikylä

Keskiviikkona lähdin työpäivän jälkeen Nuutajärvelle seuraamaan lasinpuhaltamista. Suomen vanhimman lasitehtaan toiminta lakkautettiin keväällä, mikä on hurjan paha uutinen pienen lasikylän tulevaisuudelle. Nuutajärvellä on puhallettu lasia satoja vuosia. Pajat ja käsityöläiset eivät ole kuitenkaan kadonneet mihinkään. Vielä siellä elellään, tehdään töitä ja ennen kaikkea taidetta.

(c) J.S. Meresmaa

Amerikkalainen maailmankuulu lasitaiteilijapariskunta Shelley Muzylowski Allen ja Rik Allen, joiden työt ovat aivan huikeita, olivat tällä viikolla vetämässä työpajaa Nuutajärven lasikylässä. Keskiviikkona yleisöllä oli vapaa pääsy seuraamaan työskentelyä lasihyteissä ja tutustumaan jo valmistuneisiin töihin.

Näin muun muassa lasisen Totoron synnyn:

Totoro pidetään "lämpimänä", jotta muovailtavuus säilyy.
(c) J.S. Meresmaa

Juuri pillistä irti leikattu Totoro kellahtaa hellästi
rukkasiin. (c) J.S. Meresmaa

Totoron lisäksi syntyi hopeinen lohikäärme:

Rik Allen, Shelley Muzylowski Allen ja lohikäärme.
Lohikäärmeen rinnassa näkyy vielä kohta, josta
se on ollut kiinni pillissä. Möykky hiotaan
myöhemmin pois.(c) J.S. Meresmaa

Lohikäärmeen pää. Sukua merihevosille, kenties?
(c) J.S. Meresmaa

Toisenlaisen toteuttamistavan luovuudelleen löytäneiden taiteilijoiden kanssa keskusteleminen on kirkastanut mieleeni sen, miten samankaltaisia polkuja tallomme. Omaperäisyys, taito, pelon voittaminen, vertailu, toimeentulovaikeudet, kilpailu, kateus, rohkeus... Samat ongelmat ja haasteet ovat eri alojen taiteilijoilla. Toki myös flow ja muut autuuden tilat ovat tuttuja. Hengenheimolaisia, kyllä.

Lasimekko. (c) J.S. Meresmaa

On upeaa päästä katsomaan elokuvia, musiikkikeikkoja, taidenäyttelyitä, teatteriesityksiä ja vaikkapa lasinpuhaltamista. Se on samalla sekä lepohetki omasta luovuudesta (ja sen vaateista) että happea tuova tuulenviri, joka kannustaa omaa liekkiä lepattamaan vahvemmin. Toisten taito ja osaaminen ja mielikuvitus laittavat omatkin rattaat pyörimään. Miten monenlaiseen luovuuteen ihminen kykenee!

Esitteitä Rikin ja Shelleyn töistä. (c) J.S. Meresmaa

Nuutajärven lasikylä on todellinen helmi Urjalan metsissä. Toivon mitä hartaimmin, että sen ainutlaatuinen henki säilyy ja niin käsityöläiset kuin taiteilijatkin pystyvät jatkamaan paikan maailmankuulua mainetta.

Niin kuin tavattoman usein kulttuurin ja taiteen suhteen on, sen arvoa on mahdoton mitata rahassa.

Musiikki, kirjoittajan matkakaveri

Musiikki johdattaa mielikuvitusmatkoille. Se on tullut yhä tärkeämmäksi osaksi kirjoittamistani: inspiraation lähde, tunnelmaan virittäjä, tahdittaja, kannustaja, herättäjä. Lahjakkaiden muusikoiden tuotokset sytyttävät liekin omaankin luovuuteen ja sitä haluaa tavoitella jotain yhtä kaunista, yhtä vaikuttavaa, yhtä pakottavaa.

Jotkin levyt menevät syvemmälle kuin toiset. Tässä muutamia, joita olen kuunnellut erityisesti kirjoittamisen yhteydessä viime aikoina:

Albumit:

Paradise Lost: Draconian Times
Hypocrisy: Hypocrisy
Sólstafir: Svartir Sandar
Mirel Wagner: Mirel Wagner
Marissa Nadler: Ballads of Living and Dying ja Marissa Nadler (muun muassa)
Sóley: We Sink
She Past Away: Belirdi Gece
Shape of Despair: Illusion's Play ja Angels of Distress

Soundtrackit:

Game of Thrones, Seasons 1-3 (Ramin Djawadi)
Inception (Hans Zimmer)
Fountain (Clint Mansell)
Goodbye Lenin! (Yann Tiersen)

Paljon myös muita Clint Mansellin sävellyksiä, kuten soundtrackeilla Moon ja Smokin' Aces. Alexandre Desplat on myös kova nimi, etenkin Lust, Caution -elokuvan teemabiisi. Yann Tiersen on lähellä sydäntä muutenkin kuin vain Amélien säveltäjänä.

Yksittäiset biisit:

Näitä olisi varmasti vaikka kuinka, mutta otetaan viimeaikaisena nostona Debbie Wisehallin sävellys Arséne Lupin Soundtrack Suite, jota kuuntelin kirjoittaessani Alexandre-novellia Osuuskumman uusimpaan steampunk-antologiaan. Voisi sanoa, että koko teksti on kappaleen ansiota!

***
Kuuntelen luonnollisesti paljon muutakin musiikkia, joka vaikuttaa luovuuteen ja mielentilaan, mutta nämä ovat nimenomaan sellaista musiikkia, jota kuuntelen samaan aikaan kun kirjoitan. Kovin tanssittavaa musiikkia tai esimerkiksi suomenkielisiä sanoituksia en ole toistaiseksi pystynyt yhdistämään kirjoittamiseen.

Miten teillä muilla? Onko hiljaisuus paras kirjoittamiseen vai auttaako musiikki sormia juoksemaan näppäimistöllä? Onko jokin biisi vaikuttanut syvästi jonkin tekstin syntyyn? Hyviä kirjoitusmusiikkivinkkejä otetaan myös vastaan!

P.S. Tätä kirjoittaessani kuuntelin Beauty of Geminaa, levyä Diary of a Lost. Juuri nyt soiva kappale Kingdoms of Cancer löytyy esimerkiksi täältä.

Raapaleiden lumoissa

Ääni

Minut havahduttaa ääni. Ensin se tunkeutuu tajuntani rajamaille itsepintaisena surinana. Sitten voimistuu. Lähestyy. Avaan silmäni hitaasti. Pimeys ympärilläni on läpitunkematon. Suljen silmäni jälleen ja keskityn kuuntelemaan ääntä. Korkeaa murinaa, kimeitä vingahduksia ja välillä rasahtava, raastava korahdus. Ääni nousee ja laskee. Kaiken etäisyydenkin päästä se täyttää aistini sinnikkäästi. Tunne minussa voimistuu ja kasvattaa massaansa. Nyt näen, näen punaista. Väri maalautuu silmäluomiini läpikuultavana. Rinnassani tuntuu potkaisu, sitten toinen. Olen unohtanut tämän, unohtanut sykkeen. Sormenpäitä kihelmöi. Lämpö leviää jäseniini. Veri suonissani nousee. Kun melu yläpuolellani yltyy, nostan käteni ja kouraisen. Viileä multa rapisee sormieni välistä. Alan kauhoa kaksin käsin. Siimaleikkuri on vaiennettava.

***

Elämäni toinen raapale (tasan sata sanaa) näki päivänvalon torstaiaamuna. Luovuuden muusat lauloivat varsin sopivasti, sillä illalla joukko muita osuuskummajaisia ja minä luimme Maailmankauppa Tasajaossa raapaleita, keskustelimme niistä ja niiden kirjoittamisesta. Olin ensin osallistumassa ensimmäisellä raapaleellani, Hampaalla, sekä lukemalla toisten osuuskummajaisten raapaleita, mutta nyt lainakamaan ei ollutkaan tarvetta. Kahdella pärjäsi hyvin.

Raapale on kokonaisuutena kiehtova. Pieneen, rajattuun tilaan täytyy mahtua kaikki olennainen. Romaanikirjoittajalle tämä on suorastaan nautinnollinen kirjoitusharjoitus ja -haaste: kerrankin koko rakenteen ja juonen ja henkilöt hahmottaa yhdellä silmäyksellä!

Nyt kahden raapaleen kirjoittamisen jälkeen uskallan uumoilla, että lisääkin saattaa tulla. Jos raapaleelle antaa ajatuksissaan mahdollisuuden, arki kyllä hoitaa sen, että kirjoitusaiheita alkaa pulpahdella mieleen. Omat raapaleeni jätän syntymään, jos ne ovat syntyäkseen: on niin paljon muita tarinoita, jotka minun on kerrottava, koska olen niin luvannut. Raapaleista puuttukoon täytyä ja pitää.

Miten Ääni sitten syntyi?

Matkalla töihin katselin bussin ikkunasta sumuista hautausmaata. Seurakunnan työntekijä siellä jo ajoi ahkerasti nurmikkoa hautakivien välissä. Päähäni pälkähti: onneksi ei sentään siimaleikkurilla vetele -- siihenhän heräisivät jo kuolleetkin! Ja tadaa, kun pääsin työpaikalle, alkoi kiivas kirjoittaminen. Vartin päästä raapale oli valmis.

Oli hauska huomata kirjoittamisessa se ero, että kun ensimmäisessä raapaleessa jouduin karsimaan materiaalia, tässä toisessa sitä piti luoda idean ympärille lisää. Satasanaista tarinaakin voi siis joutua lihottamaan!

Raapaleista kiinnostuneille tiedoksi, että Osuuskumma tarjoaa Kummalinnun munia -nimisen raapalepalvelun, jonka tilaaja saa joka viikko luettavakseen kaksi raapaletta. Tämän lisäksi raapaleista tehdään painettu julkaisu tilauskauden päätyttyä. Se lähetetään kaikille palvelun tilaajille. Aika edullinen diili! Ja mitä mainioin lahjaidea, jos itse ei niin välitä.

Kirjoittajan pulmia, osa 14. Kynnyksiä: lukijan odotukset

Mifongin perinnön julkaisusta on kaksi kuukautta ja minulla on ollut aikaa hieman mutustella tuntoja esikoiskirjailijana. Kiitos runsaan lukijapalautteen minulle on avautunut aivan uudenlainen ikkuna kirjailijan maailmaan. Vaikka palaute innostaa, se saattaa myös luoda paineita.

Ennen kaikkea lukijoista on tullut todellisia. Heillä on odotuksia. He haluavat hyvälle tarinalle vielä paremman jatkon ja tietenkin aivan järjettömän tyydyttävän lopun. Ensimmäisen kirjan kanssa lukijat olivat suuri tuntematon ja etäinen Jokin. Nyt helposti tuntuu siltä, että he ovat hiirenhiljaa odottava yleisö auditoriossa ja minä olen se, joka hikoilee spottivalossa alassuin käännetty silinterihattu kädessä ja toivoo, että hatusta löytyy muutakin kuin hilsettä.

Kirjoitusvaiheessa kirjailijan on aktiivisesti pyrittävä unohtamaan lukijat ja päästää heidät mieleensä vasta kun editointi alkaa. Muuten hommasta ei tule mitään, kynnys sen kun kohoaa ja ajatukset siroavat sen seitsemään tuuleen. On mahdoton miellyttää kaikkia, joten paras kun ei yritä miellyttää ketään muuta kuin itseään (ja mahdollisesti kuunnella kustannustoimittajaansa -- ainakin puolella korvalla).

Olen helpottunut siitä, ettei minun tarvitse lähteä luomaan toista osaa Mifonkeihin alusta alkaen. Tarina on jo koossa, joskaan ei valmis. Lukijoiden odotukset ainoastaan siivittävät kirjailijan intoa saada tarina ansiokkaasti kansien väliin: eivät pakota luomaan jotain, joka ei ole vielä valmis.

Tämän kirjoituksen ei missään nimessä ole tarkoitus olla napinaa lukijapalautteesta. Ei, lukijapalaute on mahtavaa eikä sitä koskaan voi saada liikaa. Mutta julkaisemisen myötä on jonkinlainen muutos tullut siinä, miten suhtautuu kirjoittamiseen: missä painopiste sijaitsee. Ehkä tämä on ohimenevä prosessi, jonka jokainen julkaiseva kirjoittaja käy lävitse. Ehkä tasapainon hakeminen lukijoiden odotusten nostamien paineiden ja oman luovuutensa elinvoiman välillä on läpi uran jatkuva tila. En tiedä.

Mutta olen alkanut hahmottaa yhä paremmin, että kirja on vuoropuhelua.

Vielä ehtii...

Nimittäin osallistua kirja-arvontaan! Osallistujia on niin imartelevan paljon, että tiedossa saattaa olla myös lohdutuspalkinto...

Tänään olen miettinyt luovuutta ja joutilaisuutta ja niiden kahden yhteiseloa. Kiirettä on pitänyt niin päivätyösaralla kuin kustannusosuuskunnan parissa puuhastelussa. Kirjoittaakin olen yrittänyt jossain välissä, mutta tuntuu että se puoli polkee nyt paikallaan eikä etene. Olen koettanut myös syventyä lukemaan China Miévilleä ennen kuin silmäluomet lupsahtavat kiinni. Vaikka kirjan jännite toimii ja juonikin vetäisi, unimaailman kutsu on voimakas. Suomen kesän valoisuudessa on kyllä se hyvä puoli, että jonkin aikaa voi elää harhassa, jossa kuvittelee että vuorokauteen on ilmaantunut lisätunteja.

Mutta tulevana viikonloppuna aion mennä mökkiin metsän huminan keskelle ja kuopsutella kesäntuoksuista maata.

Kirjoittajan pulmia, osa 12. Kirjoitusummetus -- kun paperille ei tule sanan sanaa

Uskoisin, että tästä vaivasta kärsii jokainen kirjoittaja joskus.

Kirjoittaminen on luova, etenevä voima, ja kuten kaikki liike, myös se kohtaa vastustusta. Kirjoittamisen halun ja vastustuksen määrän välinen voimasuhde lopulta ratkaisee, tuleeko kirjoittaneeksi koskaan mitään.

Kun on päässyt vastustuksen ensimmäisen kohdan yli (eli sen sijaan että ajattelee, että pitäisi kirjoittaa tänään, ottaa voittaja-asenteen ja sanoo itselleen, että tänään minä kirjoitan), mutta silti huomaa istuvansa näyttöpäätteen ääressä kursorin vilkkumista valkoisella tuijottamassa minuutti toisensa perään, on nähdäkseni kaksi vaihtoehtoa:

1. Hyväksyä, että tänään ei ole kirjoituspäivä.
2. Kirjoittaa.

Ensimmäisessä kohdassa kirjoittaja ottaa riskin aloituskynnyksen kasvamisesta jokaista seuraavaa kertaa kohden. Voi toki tuudittautua odottamaan sitä kuuluisaa inspiraatiota, mutta oman kokemukseni mukaan inspiraatio tulee vasta kun vastus on voitettu muilla keinoin. Inspiraatio kasvaa työstä. Kirjoittaja voi yrittää huijata itseään ja käyttää luovuutensa keksimällä mitä mielikuvituksellisimpia tekosyitä aloittamisen lykkäämiselle, mutta mikään ei poista sitä tosiasiaa, että tekstiä ei synny kirjoittamatta. Kehittely- ja lepopäiviäkin tarvitaan. Kirjoittajan on vain tiedettävä mistä on kyse.

Toinen vaihtoehto on ilmaistavissa ytimekkäästi ja sen vuoksi se näyttää yksinkertaiselta ja helpolta. Helppoa se ei ole, yksinkertaista kyllä. Kirjoitusummetuksesta ei pääse yli kuin kirjoittamalla. Jos jossain on ironiaa, niin tässä.

Pieni itsetutkiskelu voi paljastaa erilaisia syitä hyytymiselle. Yleisin omalla kohdallani on, etten tiedä mihin tarina on menossa tai viimeksi kirjoittamani tapahtuma on vienyt umpikujaan joko juonellisesti tai henkilöhahmon käytöksen vuoksi (he voivat olla joskus hyvin pahatapaisia ja kurittomia). Silloin auttaa suunnittelu. Laadin kysymyslistoja, motiivikarttoja, syy-seuraus -skenaarioita. Ratkaisu ja kimmoke kirjoittamiseen on löytynyt aina.

Joskus blokin syynä on laiskuus. Tiedän, kuinka paljon työtä on edessä ja siksi välttelen siihen tarttumista. Toimin samalla logiikalla kotitöiden kanssa, vaikka en koskaan voisi sanoa olevani pölynimuroinnin, tiskaamisen tai pyykinpesun jälkeen yhtä haltioissani kuin hyvin sujuneen kirjoittamisen jälkeen. Ihmeellinen on ihmismieli.

Toisilta olen kuullut, että varsin yleinen syy kirjoittamattomuuteen on sisäinen kriitikko, joka teilaa tuotokset ennen kuin niitä syntyy. Onnekseni oma sisäinen kriitikkoni on laiskanpulskea veikkonen, joka herää vasta puolenpäivän jälkeen kun tekstit on jo kirjoitettu. Niitä se saa sitten kakkulat nenällään syynätä mielin määrin ja ehdottaa korjauksia. Voin vain kuvitella, kuinka hankalaa on kirjoittajalle, jos sisäinen kriitikko arvostelee sellaista, mitä ei edes ole. Vaikea lähtökohta luovuudelle.

Sellainenkin ongelma voi olla, että tekisi mieli kirjoittaa, mutta ei tiedä mistä. Turhauttavaa, mutta siitä huolettominta, että jos ei kerran ole sanottavaa, ei sen kirjoittamatta jättäminen haittaa.

Usein kaikenlaisen toiminnan välttelyn takana on pelko. Pelko epäonnistumisesta, pelko naurunalaiseksi joutumisesta, pelko julkaisemisesta tai keskinkertaisuudesta. Pelko voi olla mitä tahansa, mutta se pitää tunnistaa ennen kuin sen voi selättää. Kirjoittaminen on aina tutkimusmatkaamista. Kepeydessäänkin se voi koskettaa syviä totuuksia. Luovuuden voima on elämän voimaa eikä minusta ole mikään ihme, että niiden hurrikaanituulissa vastus salpaa joskus hengen.

***

Hyvät lukijat, onko teille kirjoitusummetus tuttu vieras ja millä tavoin olette selvinneet siitä?