Menestymisen takana on aina paljon työtä, mutta ahkerakaan työnteko ei takaa menestystä.
Tarkoitan nyt sellaista ammatillista, julkista menestymistä, tunnustusta yhteisöltä. (Myös muunlaista menestymistä on olemassa.)
Mikään ei valehtele niin kuin julkinen kuva. Sosiaaliseen mediaan voi jokainen rakentaa juuri sellaisen mielikuvan itsestään kuin haluaa. Lehtiartikkelit antavat vain osan totuudesta -- ja senkin usein vääristyneenä. Televisiokaan ei kerro ihmisestä kaikkea: haastattelut ovat otantoja, tosi-tv käsikirjoittajien muokkaamaa tarinaa.
Julkisuudessa näkyvä henkilö on heijastuma; hän on kiiltokuva, jonka taustalla on oikea ihminen. Ja lähes poikkeuksetta se ihminen on tehnyt helvetisti töitä. Siksi hän on julkisuudessa, eli toisin sanoen hänen työnsä on ollut jollain tavalla yhteisöllisesti merkittävää.
Nykyään on yhä vaikeampi erottaa minkä vuoksi joku on julkisuudessa: netissä kuka tahansa saa julkista näkyvyyttä, oli se sitten pientä tai suurta. Ehkä se aiheuttaa äärireaktioita. Ilkeämieliset pääsevät herjaamaan, haukkumaan tyrkyksi tai vielä pahemmaksi. Kateus ilmenee moninaisin tavoin.
Ennen kuin alkaa haukkua ketään sen vuoksi, ettei pidä hänen tekemästään julkisesta työstä (oli se sitten muusikon, elokuvaohjaajan, toimittajan, kuvataiteilijan tai vaikkapa kirjailijan työtä), voisi pysähtyä miettimään, miksi tekee niin. Onko julkisuus lupa lyödä toista ihmistä? Onko se lupa kiusata, haukkua, mollata, haavoittaa? Kyllä työtä ja teosta saa kritisoida -- sehän on julkinen -- mutta henkilökohtaisuuksiin meneminen on sikamaista.
Kateudesta ja katkeruudestako se kumpuaa?
Haluan sanoa jokaiselle, joka kokee olevansa sorrettu ja jotain vähemmän sen vuoksi, että jossain joku on julkisesti menestyneempi kuin hän itse on: suhteellisuudentajua, kiitos! Kielteiset tuntemukset ovat inhimillisiä, mutta ellei niitä kykene kääntämään kannustavaksi, eteenpäin vieväksi energiaksi, ne muuttuvat tuhoisiksi.
Menestys ei ole yhtä kuin onnellisuus, vaikka onnellisuus onkin poikkeuksetta menestymistä: ihmisenä onnistumista.
Julkisuuden henkilöön on helppo projisoida kaikenlaisia tunteita: on helppo unohtaa, että kyseessä on ihminen -- ei niin kovin erilainen kuin itse on. Ehkä se, että ero yksilöiden välillä voi olla olematon, on juurikin vaikein pala nieltäväksi. Miksi tuo toinen saa huomiota ja tunnustusta, miksi en minä? Olen yhtä hyvä, ellen parempi!
Aikuinen tiedostaa, että reiluus ja oikeudenmukaisuus ovat ajatuksina kauniita, mutta käytännössä mahdottomia toteuttaa.
***
Mistä tämä pohdinta?
Minun piti alunperin kirjoittaa siitä, miten pitkällä aikajänteellä asiat kirjallisuusmaailmassa tapahtuvat; miten paljon kirjoittajalta vaaditaan kärsivällisyyttä ja sitkeyttä. Ensimmäinen käsikirjoitus ei ole välttämättä se, josta tulee esikoinen. Moni kirjailija kirjoittaa useita käsikirjoituksia ennen kuin yksi menee läpi. Polut kirjailijaksi ovat varsin yksilöllisiä. Minun esikoisteokseni odotti käytännössä valmiina kolme vuotta ennen kuin se julkaistiin.
Aloin ajatella kaikkea sitä työtä, mikä on piilossa julkisen teoksen takana. Jäävuori-vertaus tulee mieleen. Lopputuloksesta, eli teoksesta, ei näy mitä kirjailija on läpikäynyt käsikirjoituksen aikana. Siellä voi piillä vaikka mitä: avioero, läheisen kuolema, oma sairaus, erimielisyydet kustantajan kanssa, mielenterveysongelmat, rahavaikeudet. Varmasti siellä on kuitenkin yksi asia: sitkeä työnteko.
Halusin sanoa, että menestyminen ei tule kenellekään helpolla -- jos se näyttää siltä, voi ainakin olla varma, että menestymisen mukanaan tuomat asiat eivät ole helppoja.
Turha siis kadehtia toisten saavutuksia ylenmäärin. Ne eivät ole muilta pois. Harva tunnustuksia aivan ansiotta edes saa.
Jokaisella meistä on mahdollisuus menestyä sillä tärkeimmällä tavalla: ihmisenä. Siihen ei ulkoisia ansioita tarvita.
