Menestymisen takana on aina paljon työtä, mutta ahkerakaan työnteko ei takaa menestystä.
Tarkoitan nyt sellaista ammatillista, julkista menestymistä, tunnustusta yhteisöltä. (Myös muunlaista menestymistä on olemassa.)
Mikään ei valehtele niin kuin julkinen kuva. Sosiaaliseen mediaan voi jokainen rakentaa juuri sellaisen mielikuvan itsestään kuin haluaa. Lehtiartikkelit antavat vain osan totuudesta -- ja senkin usein vääristyneenä. Televisiokaan ei kerro ihmisestä kaikkea: haastattelut ovat otantoja, tosi-tv käsikirjoittajien muokkaamaa tarinaa.
Julkisuudessa näkyvä henkilö on heijastuma; hän on kiiltokuva, jonka taustalla on oikea ihminen. Ja lähes poikkeuksetta se ihminen on tehnyt helvetisti töitä. Siksi hän on julkisuudessa, eli toisin sanoen hänen työnsä on ollut jollain tavalla yhteisöllisesti merkittävää.
Nykyään on yhä vaikeampi erottaa minkä vuoksi joku on julkisuudessa: netissä kuka tahansa saa julkista näkyvyyttä, oli se sitten pientä tai suurta. Ehkä se aiheuttaa äärireaktioita. Ilkeämieliset pääsevät herjaamaan, haukkumaan tyrkyksi tai vielä pahemmaksi. Kateus ilmenee moninaisin tavoin.
Ennen kuin alkaa haukkua ketään sen vuoksi, ettei pidä hänen tekemästään julkisesta työstä (oli se sitten muusikon, elokuvaohjaajan, toimittajan, kuvataiteilijan tai vaikkapa kirjailijan työtä), voisi pysähtyä miettimään, miksi tekee niin. Onko julkisuus lupa lyödä toista ihmistä? Onko se lupa kiusata, haukkua, mollata, haavoittaa? Kyllä työtä ja teosta saa kritisoida -- sehän on julkinen -- mutta henkilökohtaisuuksiin meneminen on sikamaista.
Kateudesta ja katkeruudestako se kumpuaa?
Haluan sanoa jokaiselle, joka kokee olevansa sorrettu ja jotain vähemmän sen vuoksi, että jossain joku on julkisesti menestyneempi kuin hän itse on: suhteellisuudentajua, kiitos! Kielteiset tuntemukset ovat inhimillisiä, mutta ellei niitä kykene kääntämään kannustavaksi, eteenpäin vieväksi energiaksi, ne muuttuvat tuhoisiksi.
Menestys ei ole yhtä kuin onnellisuus, vaikka onnellisuus onkin poikkeuksetta menestymistä: ihmisenä onnistumista.
Julkisuuden henkilöön on helppo projisoida kaikenlaisia tunteita: on helppo unohtaa, että kyseessä on ihminen -- ei niin kovin erilainen kuin itse on. Ehkä se, että ero yksilöiden välillä voi olla olematon, on juurikin vaikein pala nieltäväksi. Miksi tuo toinen saa huomiota ja tunnustusta, miksi en minä? Olen yhtä hyvä, ellen parempi!
Aikuinen tiedostaa, että reiluus ja oikeudenmukaisuus ovat ajatuksina kauniita, mutta käytännössä mahdottomia toteuttaa.
***
Mistä tämä pohdinta?
Minun piti alunperin kirjoittaa siitä, miten pitkällä aikajänteellä asiat kirjallisuusmaailmassa tapahtuvat; miten paljon kirjoittajalta vaaditaan kärsivällisyyttä ja sitkeyttä. Ensimmäinen käsikirjoitus ei ole välttämättä se, josta tulee esikoinen. Moni kirjailija kirjoittaa useita käsikirjoituksia ennen kuin yksi menee läpi. Polut kirjailijaksi ovat varsin yksilöllisiä. Minun esikoisteokseni odotti käytännössä valmiina kolme vuotta ennen kuin se julkaistiin.
Aloin ajatella kaikkea sitä työtä, mikä on piilossa julkisen teoksen takana. Jäävuori-vertaus tulee mieleen. Lopputuloksesta, eli teoksesta, ei näy mitä kirjailija on läpikäynyt käsikirjoituksen aikana. Siellä voi piillä vaikka mitä: avioero, läheisen kuolema, oma sairaus, erimielisyydet kustantajan kanssa, mielenterveysongelmat, rahavaikeudet. Varmasti siellä on kuitenkin yksi asia: sitkeä työnteko.
Halusin sanoa, että menestyminen ei tule kenellekään helpolla -- jos se näyttää siltä, voi ainakin olla varma, että menestymisen mukanaan tuomat asiat eivät ole helppoja.
Turha siis kadehtia toisten saavutuksia ylenmäärin. Ne eivät ole muilta pois. Harva tunnustuksia aivan ansiotta edes saa.
Jokaisella meistä on mahdollisuus menestyä sillä tärkeimmällä tavalla: ihmisenä. Siihen ei ulkoisia ansioita tarvita.
Ja toisille menestyminen ei tule koskaan, vaikka kuinka kovasti tekisi työtä. Sekin on realiteetti joka on hyvä pureskella ja niellä, vaikka kurkkuun meinaisi juuttuakin.
VastaaPoistaMun mielestä on silti täysin inhimillistä ja sallittua kokea ajoittain myös negatiivisia tunteita, vaikka niitä "Maailma on ihan epis!" -tyyppisiä, niin tyhmiä ja lapsellisia kuin ne onkin. Väittäisin jopa että etenkin taiteilijalle mahdollisimman laajan tunteiden kirjon kokeminen on tarpeellistakin. Mutta ei niihin rypemään kannata jäädä, ei edes mukaviin, koska jokainen tunne on hetken lapsi. Ja tämä olisi hyvä muistaa myös niinä hetkinä, kun tekisi mieli leimata kokonainen ihminen yksittäisen tunnepurkauksen perusteella :)
On totta, että tunteilleen ei voi mitään. Negatiiviset tuntemukset tulevat kun tulevat, mutta ei ole hyvä homma jos niistä ei pääse irti tai yli. Ja se pitäisi ymmärtää, että ei se sen toisen. "menestyjän", vika ole.
Poista"Ja toisille menestyminen ei tule koskaan, vaikka kuinka kovasti tekisi työtä."
Riippuu mihin vertaa. Mielestäni kyse on pohjimmiltaan suhteellisuudentajusta. On selvää, että kaikki kirjailijat eivät pääse koskaan palkinnoille -- tai edes ehdokkaaksi -- mutta sitten on niitä, jotka eivät koskaan saa julkaistua käsikirjoitustaan. Ja niihin verrattuna on heitä, jotka eivät koskaan saa kirjoitettua kirjaa.
Esimerkiksi Anu Holopainen on jo tähän mennessä tehnyt pitkäksi laskettavan kirjailijanuran, johon eivät kaikki yllä. Ihan varmasti se on ollut -- ja tulee olemaan -- tuotannoltaan ainutlaatuinen. Kuka tietää, mitä palkintoja tulevaisuudessa voi olla luvassa? :)
Joo, olen minäkin sillä kannalla, että missään tapauksessa ne ikävimmätkään tunteet ei oikeuta ikävään käytökseen :) Ja tosiaan on merkittävä ero sillä, onko jollakulla vain kehno ärtsypäivä/jakso jolloin vähän kaikki vituttaa muutenkin, vai onko vaipunut krooniseen negatiivisuuden alhoon.
PoistaTätä postausta kirjoittamaan ajoi myös se, kun välillä törmää ajattelutapaan, että oman menestyksen este ovat toiset ihmiset.
PoistaItse asiassahan on niin, että toiset ihmiset ovat pikemminkin menestyksen edellytys. Ja siinä se vitsi piileekin: omat resurssit menestymisen takaamiseksi ovat rajalliset. Ei auta muu kuin tehdä tinkimättömästi omaa juttuaan, tuntea itsensä ja tietää mitä oikeasti havittelee. Mihin pyrkii? Mikä riittää?
Huippumenestyneiksi luettavissa ihmisissä olen huomannut sen piirteen, että he keskittyvät vain omaan tekemiseensä: intohimoon, joka joskus yhdistyy kunnianhimoon. Se vaatii työtä, työtä, työtä. Ja uhrauksia.
Osansa on usein myös lahjakkuudella ja onnella. Hommassa on mukana monta liikkuvaa osaa. Siksi menestystä on vaikea ennustaa ja mahdoton laskelmoida.
(Ja menestys, josta puhun, on tosiaan tätä ammatillista, julkista, tunnustuksellista, stara-tyyppistä menestymistä -- kuten sanottu, muunkinlaista on.)
Mielenkiintoista pohdintaa. Itselläni varsinkin aktualisoituu tuo postauksesi loppupuolen toteamus siitä, että sen valmiin kirjan taustalla on hirvittävän paljon kaikkea sellaista, mitä lukija ei koskaan näe. Ainakin itselleni ihan silkka odottaminen on kaikkein pahinta; se ei päättynytkään myönteiseen kustannuspäätökseen, vaan siitä se odottaminen oikeastaan vasta alkoikin ;D
VastaaPoistaTuosta yllä olevasta kommentistasi tuli mieleen, että en itse niinkään osaa (ainakaan vielä) kokea kirjoittamistyöhön laitettua aikaa tai sen vuoksi tekemättä jättämiäni asioita uhrauksena, vaan kyse on valinnoista sen eteen mitä elämältä haluan. Kaikkea ei kuitenkaan ehdi eikä pysty.
Toivoisin itse, että osaan tulevaisuudessa suhtautua kirjan julkaisuun niin, että kaikki mitä siitä seuraa on kivaa plussaa, mutta odotukset ovat realistiset. Ettei yritä kuuta taivaalta kun kynttilänvalossakin näkee olla :D
Ahmu, niin tuttu tuo tunne, että kustannussopimuksestahan juttu oikeastaan vasta alkoikin! Niin se kuuluu mennä: askel askeleelta, rajapyykki rajapyykiltä.
PoistaMitä paremmin on perillä kirjallisuusmaailman realismeista, sitä vähemmän itseään rääkkää (ehkä). Ala on kerta kaikkisen kummallinen, ja kollegoiden muodostaman vertaisverkoston avulla pääsee parhaiten säätämään omaa suhteellisuudentajuaan.
Uhrauksista: ihan totta, että ei niitä itse ajattele uhrauksina vaan valintoina. Ulkopuoliset ehkä ennemminkin ajattelevat niin. Tässä tulee esille hyvin se, miten käyttämämme sanat kuvastavat ja ohjaavat tuntemuksiamme. Se mikä on toiselle valinta, on toiselle uhraus.
Hyvä kirjoitus. On tärkeää pitää mielessä omat tavoitteet ja omat henkilökohtaiset menestyksen mittapuunsa. Mikä on itselle tärkeää, ja minkä alkaa kokea tärkeäksi sen takia, että kaikki muutkin tuntuvat pitävän sitä tärkeänä? Kirjailijoilla menestys on niin näkyvää, että muiden menestystarinoita seuratessa helposti huomaa unohtavansa sen, millaiseksi itse haluaa uransa muotoutuvan ja missä tahdissa. Pätee tietysti kaikkeen muuhunkin elämässä. :)
VastaaPoistaJuuri näin. Sivuilleen liian tiheästi vilkuilemalla voi helposti eksyä polulta, jota oli kulkemassa.
PoistaTuo on todella hyvä huomio, että sitä voi alkaa pitää tärkeänä asioita, joiden muut väittävät olevan tärkeitä.
Itse suren myös muiden takia: on niin paljon hyviä kirjoja ja tekijöitä, jotka eivät saa julkisuutta, koska tekijä ei ole mediaan sopiva tai kirjan aihepiiri ei kiinnosta toimittajia. Ja sitten ovat ne, jotka eivät halua olla esillä, mutta haluaisivat kirjansa olevan, ja se ei taas nykyään käy. Taiteilijoiden pitää entistä enemmän myydä omalla persoonallaan ja monille se on todella kuluttavaa.
VastaaPoistaMutta toisaalta mediassa näkyminen ei ole mikään menestyksen mittari tai tae. Näin ajattelen.
PoistaKyllähän kirjailijaa harmittaa se, kun oma kirja ei löydä kaikkia niitä lukijoita, joita se voisi löytää. Jos kirjoja ilmestyisi vähemmän, jos mediassa huomioitaisiin enemmän, jos voittaisi jonkin uutisoinnin arvoisen palkinnon... Monta estettä on kirjan ja lukijan välissä. Hyviä ja huomionarvoisia kirjoja on Suomessa paljon, eikä niistä jokainen saa näkyvyyttä ansaitsemallaan tavalla. Sille ei vain voi mitään.
Siksi onkin mielestäni tärkeää hahmottaa se OMA menestyksen mittarinsa. Riittäisikö se, että kirja on kirjoitettu ja julkaistu? Kaikki muu on plussaa.
Kiitos, tämä oli tärkeä teksti.
VastaaPoistaOle hyvä!
Poista