Jäävuoren huippu: menestys ja julkisuuden harha

Menestymisen takana on aina paljon työtä, mutta ahkerakaan työnteko ei takaa menestystä.

Tarkoitan nyt sellaista ammatillista, julkista menestymistä, tunnustusta yhteisöltä. (Myös muunlaista menestymistä on olemassa.)

Mikään ei valehtele niin kuin julkinen kuva. Sosiaaliseen mediaan voi jokainen rakentaa juuri sellaisen mielikuvan itsestään kuin haluaa. Lehtiartikkelit antavat vain osan totuudesta -- ja senkin usein vääristyneenä. Televisiokaan ei kerro ihmisestä kaikkea: haastattelut ovat otantoja, tosi-tv käsikirjoittajien muokkaamaa tarinaa.

Julkisuudessa näkyvä henkilö on heijastuma; hän on kiiltokuva, jonka taustalla on oikea ihminen. Ja lähes poikkeuksetta se ihminen on tehnyt helvetisti töitä. Siksi hän on julkisuudessa, eli toisin sanoen hänen työnsä on ollut jollain tavalla yhteisöllisesti merkittävää.

Nykyään on yhä vaikeampi erottaa minkä vuoksi joku on julkisuudessa: netissä kuka tahansa saa julkista näkyvyyttä, oli se sitten pientä tai suurta. Ehkä se aiheuttaa äärireaktioita. Ilkeämieliset pääsevät herjaamaan, haukkumaan tyrkyksi tai vielä pahemmaksi. Kateus ilmenee moninaisin tavoin.

Ennen kuin alkaa haukkua ketään sen vuoksi, ettei pidä hänen tekemästään julkisesta työstä (oli se sitten muusikon, elokuvaohjaajan, toimittajan, kuvataiteilijan tai vaikkapa kirjailijan työtä), voisi pysähtyä miettimään, miksi tekee niin. Onko julkisuus lupa lyödä toista ihmistä? Onko se lupa kiusata, haukkua, mollata, haavoittaa? Kyllä työtä ja teosta saa kritisoida -- sehän on julkinen -- mutta henkilökohtaisuuksiin meneminen on sikamaista.

Kateudesta ja katkeruudestako se kumpuaa?

Haluan sanoa jokaiselle, joka kokee olevansa sorrettu ja jotain vähemmän sen vuoksi, että jossain joku on julkisesti menestyneempi kuin hän itse on: suhteellisuudentajua, kiitos! Kielteiset tuntemukset ovat inhimillisiä, mutta ellei niitä kykene kääntämään kannustavaksi, eteenpäin vieväksi energiaksi, ne muuttuvat tuhoisiksi.

Menestys ei ole yhtä kuin onnellisuus, vaikka onnellisuus onkin poikkeuksetta menestymistä: ihmisenä onnistumista.

Julkisuuden henkilöön on helppo projisoida kaikenlaisia tunteita: on helppo unohtaa, että kyseessä on ihminen -- ei niin kovin erilainen kuin itse on. Ehkä se, että ero yksilöiden välillä voi olla olematon, on juurikin vaikein pala nieltäväksi. Miksi tuo toinen saa huomiota ja tunnustusta, miksi en minä? Olen yhtä hyvä, ellen parempi!

Aikuinen tiedostaa, että reiluus ja oikeudenmukaisuus ovat ajatuksina kauniita, mutta käytännössä mahdottomia toteuttaa.

***

Mistä tämä pohdinta?

Minun piti alunperin kirjoittaa siitä, miten pitkällä aikajänteellä asiat kirjallisuusmaailmassa tapahtuvat; miten paljon kirjoittajalta vaaditaan kärsivällisyyttä ja sitkeyttä. Ensimmäinen käsikirjoitus ei ole välttämättä se, josta tulee esikoinen. Moni kirjailija kirjoittaa useita käsikirjoituksia ennen kuin yksi menee läpi. Polut kirjailijaksi ovat varsin yksilöllisiä. Minun esikoisteokseni odotti käytännössä valmiina kolme vuotta ennen kuin se julkaistiin.

Aloin ajatella kaikkea sitä työtä, mikä on piilossa julkisen teoksen takana. Jäävuori-vertaus tulee mieleen. Lopputuloksesta, eli teoksesta, ei näy mitä kirjailija on läpikäynyt käsikirjoituksen aikana. Siellä voi piillä vaikka mitä: avioero, läheisen kuolema, oma sairaus, erimielisyydet kustantajan kanssa, mielenterveysongelmat, rahavaikeudet. Varmasti siellä on kuitenkin yksi asia: sitkeä työnteko.

Halusin sanoa, että menestyminen ei tule kenellekään helpolla -- jos se näyttää siltä, voi ainakin olla varma, että menestymisen mukanaan tuomat asiat eivät ole helppoja.

Turha siis kadehtia toisten saavutuksia ylenmäärin. Ne eivät ole muilta pois. Harva tunnustuksia aivan ansiotta edes saa.

Jokaisella meistä on mahdollisuus menestyä sillä tärkeimmällä tavalla: ihmisenä. Siihen ei ulkoisia ansioita tarvita.

Kunnianhimo ja kilpailu

Jostain syystä minun on ollut vaikea yhdistää kunnianhimoa ja kilpailua kirjoittamiseen --  vapaan mielipiteen ja luovuuden ilmaisuun. Kouluissa ja työelämässä nämä kaksi kovaa koota ovat valloillaan. Tuntuu epämukavalta ajatukselta, että jossakin niin henkilökohtaisessa ja lähtökohtaisesti puhdistavassa ja rentouttavassa asiassa kuin kirjoittamisessa samat arvot pätisivät.

Ehkä asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen.

Kunnianhimoa nimittäin vaaditaan siihen, että käsikirjoituksensa kanssa jaksaa tehdä töitä ja sitä ylipäätään tarjoaa julkaistavaksi. Sitkeästi ja aina uudelleen. Kunnianhimoton tyytyy rustaamaan pöytälaatikkopinoonsa, ei löydä koskaan kylliksi aikaa eikä halua viedä itseään epämukavuusalueelle, joka on välttämätöntä tekstin kehittymiselle ja kirjoittajan kasvamiselle.

Entä kilpailu sitten? Muistan, kun nurisin läheiselleni, että minähän en hitto vieköön osallistu enää yhteenkään kirjoituskilpailuun, kun en niissä koskaan sijoitu. Läheiseni katsoi minua hetken ja sanoi: "Juurihan sinä osallistuit kilpailuista julmimpaan: lähetit romaanikässärisi kustantamoihin."

Näin todellakin tein.

Kustantamokierroksessa ja kilpailuun kirjoittamisessa oli kuitenkin vissi ero: olen sen verran myöhäisherännäinen kirjoittajana, ettei minulla ollut pöytälaatikon aarteita mistä ammentaa kilpailuihin, vaan jouduin aina varta vasten kirjoittamaan niihin uutta tekstiä. Romaanikäsikirjoitusta ei tehty kustantamoa varten vaan lukijaa (joista minä olin ensimmäinen). Se hiottiin vasta loppuvaiheessa kustantamokiiltoon. (Sivuhuomautus: jos olisin alkanut kirjoittamaan varta vasten kustannuskelpoista romaania, Mifongin perintöä ei olisi koskaan syntynyt. Kotimaisen aikuisten fantasian sijaan olisi kannattanut kirjoittaa dekkari tai historiallista viihdettä.)

Kirjoittamisen lähtökohdat olivat erilaiset.


Kunnianhimo on siis pääasiassa hyvä asia. Voima, joka vie eteenpäin ja kannustaa kehittymään. Varjopuoliakin löytyy, kuten ajoittainen suuriluuloisuus omista kyvyistä ja pitkä pudotus, kun realiteetit iskevät, mutta toisaalta nämä ominaisuudet taitavat kuulua kirjoittamisen vuoristorataan muutenkin. Ehkä kunnianhimoon voi liittyä myös muita piirteitä, kuten häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu ja kyynärpäätaktiikat, mutta en käsittele niitä tässä.

***

Kirjoituskilpailut ovat hämmästyttävä ja kummastuttava asia. Ne ansaitsevat oman postauksensa. Kilpailu ylipäätään taiteissa on käsite, joka ei sovi suuhun, mutta toteutuu käytännössä. Urheilukisoissa on helppo jakaa palkintoja, kun mittanauha ja sekuntikello tuomarin kourassa kertovat, kuka hyppäsi korkeimmalle tai juoksi nopeimmin, mutta kun puhutaan luovista aloista, palkinnon sijaan jaetaan tunnustuksia.

Se on hemmetin vaikeaa, sillä jokaisesta julkaisusta joku löytää ansioita, jotka ansaitsevat tunnustuksen.

Vähintään kirjoittaja itse.