Kirjoittajan pulmia, osa 8. Kirjoituskilpailut. Miksi en koskaan sijoitu?

Muutaman kerran, kun joku on paljastanut kirjoittavansa, olen kuullut häneltä kysyttävän -- sen jälkeen kun on innokkaasti udeltu, minkälaisista teksteistä on kyse -- että onko hän osallistunut jo kirjoituskilpailuihin.

Korjatkaa, jos olen mielikuvani kanssa aivan väärissä sfääreissä, mutta minulle on muodostunut tietynlainen kuva siitä, millä tavalla kirjailijaksi kuvitellaan tulevan:

1. Haluaa kirjailijaksi viisivuotiaana.
2. Äidinkielen tähtioppilas peruskoulussa, ainekirjoitus 10.
3. Lukutoukka. Mielikuvitusystävien nimet ovat Nancy Drew ja Mary Lennox.
4. Käy lukion. Kirjoittaa äidinkielestä vähintään E:n. Iltaopiskelee sanataidetta.
5. Jatkaa yliopistoon joko kirjallisuustiedettä tai tiedotusta tai kieliä opiskelemaan.
6. Osallistuu kirjoituskilpailuihin.
7. Sijoittuu, saa "nimeä".
8. Voitokkaiden novellien ja kertomusten lomassa työstää salaperäistä romaania. (Tähän voi kulua vuosikausia.)
9. Saa kustannussopimuksen.
10. On kirjailija.

Mutta tosiaan, hyvin vahvasti tuntuvat kirjoituskilpailut toimivan jonkinlaisena ponnahduslautana tuleville kirjailijoille. Kilpailuja on paljon, niihin kannustetaan osallistumaan ja niistä voi saada suhteessa paljon paremmin rahaa kuin romaanin julkaisemisesta. Eikä sovi väheksyä näkyvyyttä.

Entä jos ei niissä koskaan sijoitu? Been there, done that. Ensisijainen syy löytyy tietysti mulkusta tuomaristosta, joka ei ymmärrä hyvän päälle. Tämä on selvä. Toissijainen syy on se, että kilpailuihin tulee tekstejä melkoinen läjä eikä kirjoittaja voi tietää, mikä tuomariston sillä kertaa sytyttää. En ole itse tuomaroinut koskaan, mutta ei ole vaikea kuvitella kuinka vaikea "parhainta" on seuloa lukuisten hyvien joukosta. Kompromissejakin jouduttaneen tekemään eikä se oma suosikki tule välttämättä valituksi.

Valtaosalle kirjoittajista kilpailut tuntuvat toimivan eräänlaisena tahtimittarina: teksti on saatava valmiiksi tiettyyn eräpäivään mennessä. Ja sitten sen voi lähettää johonkin. Se ei jää pelkästään pöytälaatikkoon kellastumaan vaan kuka tietää, jopa tilintäydennystä ja taputuksia saattaa olla tiedossa. Tärkeintä kuitenkin on tieto, että teksti oli onnistunut. Siitä pidettiin. Kirjoittaja oli onnistunut.

Tästä onkin hyvä loikata hieman eteenpäin. Pöytälaatikko mainittiin, ja tekstin vapautuminen sen pimeydestä. Nyt voidaan ottaa se puheenvuoro tuomaristolta, jossa yksi käsi näytti olevan pystyssä. Niin, että mitä? Jättäkää ne pöytälaatikkoon? Hyvä on, myönnetään. Joskus kilpailuun tulee lähteneeksi tekstejä, jotka olisivat tarvinneet vielä pimeyttä. Ehkä ikuista sellaista. Tämä on se kolmas syy, miksi sijoituksia kilpailuissa ei tule. Säälipisteitä ei jaeta, ei myöskään "hyvä yritys" -rintamerkkejä. Jokin aika sitten lukaisin vanhan tekstin, joka oli jossain kirjoituskilpailussa käynyt (okei, taisi olla viime vuonna, kun säännöt sallivat minun vielä osallistuvan). Ei ihme, ettei tullut edes kunniamainintaa saati pääpottia, sillä en tiennyt edes itse mitä oikein yritin novellillani sanoa. Vähän nolottaa, mutta onneksi kirjoituskilpailuissa operoidaan salanimien takaa. Ja vain voittajien oikeat nimet selvitetään, eikö vain, armaat tuomarit? Ettehän te vilkaise mahalaskun tehneiden tompeloiden oikeaa henkilöllisyyttä?

Kirjoituskilpailuissa ei menesty siis kolmesta syystä: a) tuomarit eivät osaa lukea, b) taso on kova, c) oma teksti ei ole vielä valmis. Valintatehtävä, peruskoulun käyneiden pitäisi osata ympyröidä oikea vastaus.

Yksi asia on kuitenkin varmaa: kirjoituskilpailut valmentavat kestämään pettymyksiä.

Kunnianhimo ja kilpailu

Jostain syystä minun on ollut vaikea yhdistää kunnianhimoa ja kilpailua kirjoittamiseen --  vapaan mielipiteen ja luovuuden ilmaisuun. Kouluissa ja työelämässä nämä kaksi kovaa koota ovat valloillaan. Tuntuu epämukavalta ajatukselta, että jossakin niin henkilökohtaisessa ja lähtökohtaisesti puhdistavassa ja rentouttavassa asiassa kuin kirjoittamisessa samat arvot pätisivät.

Ehkä asia ei kuitenkaan ole niin mustavalkoinen.

Kunnianhimoa nimittäin vaaditaan siihen, että käsikirjoituksensa kanssa jaksaa tehdä töitä ja sitä ylipäätään tarjoaa julkaistavaksi. Sitkeästi ja aina uudelleen. Kunnianhimoton tyytyy rustaamaan pöytälaatikkopinoonsa, ei löydä koskaan kylliksi aikaa eikä halua viedä itseään epämukavuusalueelle, joka on välttämätöntä tekstin kehittymiselle ja kirjoittajan kasvamiselle.

Entä kilpailu sitten? Muistan, kun nurisin läheiselleni, että minähän en hitto vieköön osallistu enää yhteenkään kirjoituskilpailuun, kun en niissä koskaan sijoitu. Läheiseni katsoi minua hetken ja sanoi: "Juurihan sinä osallistuit kilpailuista julmimpaan: lähetit romaanikässärisi kustantamoihin."

Näin todellakin tein.

Kustantamokierroksessa ja kilpailuun kirjoittamisessa oli kuitenkin vissi ero: olen sen verran myöhäisherännäinen kirjoittajana, ettei minulla ollut pöytälaatikon aarteita mistä ammentaa kilpailuihin, vaan jouduin aina varta vasten kirjoittamaan niihin uutta tekstiä. Romaanikäsikirjoitusta ei tehty kustantamoa varten vaan lukijaa (joista minä olin ensimmäinen). Se hiottiin vasta loppuvaiheessa kustantamokiiltoon. (Sivuhuomautus: jos olisin alkanut kirjoittamaan varta vasten kustannuskelpoista romaania, Mifongin perintöä ei olisi koskaan syntynyt. Kotimaisen aikuisten fantasian sijaan olisi kannattanut kirjoittaa dekkari tai historiallista viihdettä.)

Kirjoittamisen lähtökohdat olivat erilaiset.


Kunnianhimo on siis pääasiassa hyvä asia. Voima, joka vie eteenpäin ja kannustaa kehittymään. Varjopuoliakin löytyy, kuten ajoittainen suuriluuloisuus omista kyvyistä ja pitkä pudotus, kun realiteetit iskevät, mutta toisaalta nämä ominaisuudet taitavat kuulua kirjoittamisen vuoristorataan muutenkin. Ehkä kunnianhimoon voi liittyä myös muita piirteitä, kuten häikäilemättömyys, oman edun tavoittelu ja kyynärpäätaktiikat, mutta en käsittele niitä tässä.

***

Kirjoituskilpailut ovat hämmästyttävä ja kummastuttava asia. Ne ansaitsevat oman postauksensa. Kilpailu ylipäätään taiteissa on käsite, joka ei sovi suuhun, mutta toteutuu käytännössä. Urheilukisoissa on helppo jakaa palkintoja, kun mittanauha ja sekuntikello tuomarin kourassa kertovat, kuka hyppäsi korkeimmalle tai juoksi nopeimmin, mutta kun puhutaan luovista aloista, palkinnon sijaan jaetaan tunnustuksia.

Se on hemmetin vaikeaa, sillä jokaisesta julkaisusta joku löytää ansioita, jotka ansaitsevat tunnustuksen.

Vähintään kirjoittaja itse.