Lintuhäkin muotoinen soittorasia ja Metson messut

Lintuhäkin muotoinen soittorasia kerää kiitosta lukijoilta! Ja se tietenkin ilahduttaa kirjailijan mieltä kovasti.

Tässä muutamia poimintoja blogiarvioista:

"Vähemmän on enemmän, Lintuhäkin muotoisessa soittorasiassakin. J.S. Meresmaa kirjoittaa taiten ja punoo hienosti vinkeitä maailmoja, unia ja varjoja, jotka pakenevat reaalimaailman määrittelyjä. Pidin. Tämä on loistava tapa nauttia lyhyitä tarinoita silloin, kun aikaa on vähän, tai jopa tutustua johonkin uuteen, kuten kävi itselleni kumman kanssa."
- Kirjan pauloissa 

"Lintuhäkin muotoisen soittorasian tarinat ovat omia pieniä kokonaisuuksiaan, joissa kurotellaan usein todellisuuden toiselle puolen, jonnekin outoon ja määrittelemättömään. Sivuun mahtuu yllättävän paljon, kun sanansa asettelee taiten! Paljon jää tietysti myös sanomatta, mutta pidin kirjan tarinoista juuri sen vuoksi, että ne antoivat sopivan alkusysäyksen lukijan mielikuvitukselle."
- Oksan hyllyltä 

"Lintuhäkin muotoinen rasia on mukava välipala novellien ystävälle, ja lisäksi tämä on mainio lahjaidea, jonka voi helposti sujauttaa onnittelukortin väliin tai lähettää kirjeessä ystävälle."
- Kirjapöllön huhuiluja

"Lintuhäkin muotoinen soittorasia on pikkiriikkisestä koostaan huolimatta täynnä vainoamaan jääviä tarinoita, jotka minimaalisessa koossaan kirkastavat sanat ja ajatukset hohtaviksi tarinakiteiksi. Aika monet pienistä kertomuksista ovat sävyltään kauhua, mutta on mukana myös kauneutta, huumoria ja kummallisuuden väristyksiä."
- Siniset helmet

 "Tykkäsin näistä pikkutarinoista ihan älyttömästi."
- Kirjojen keskellä

***

Kohta lähdenkin tästä kohti Metsoa, Tampereen pääkirjastoa, jossa kyseistä pikkuopusta on myynnissä tänään, kun Metson messut järjestetään ensimmäistä kertaa! Lisäksi on mahdollisuus kuulla muutama tarina kirjailijan itsensä ääneenlukemana. Tervetuloa!

Kirjasen saa myös tilattua itselleen kätevästi Osuuskumman verkkokaupasta.

Kevään julkaisuja

Vierivä kivi ei sammaloidu, eikä sammaloidu vierivä kirjailijakaan.

Helmikuun helistessä maailmaan putkahtaa kaksi Osuuskumma-julkaisua, joissa olen:

Raapaleantologia Ajantakojat

sekä kissoihin keskittyvä Varjoisilta kujilta, jossa ilmestyy historiallisfantastinen novellini Hän kehrää.

Edellä mainittujen lisäksi myöhemmin keväästä tulee kolmaskin antologia, josta olen kovasti innoissani, mutta siitä enemmän sitten kun sen aika on.

Osuuskumman kevään julkaisuohjelman pääsee näkemään uusimmasta Kummalogista.

Siementeoria

Pitkää, lyhyttä ja keskimittaista. Superlyhyttä. Superpitkää.

Kaikenlaista on tullut kirjoitettua, sadan sanan raapaleista jo yli tuhanteen sivuun yltäneeseen eeppiseen fantasiasarjaan. Samalla olen myös pohtinut, minkälaisia eroja on erimittaisten tekstien kirjoittamisessa.

Puutarhurilla on teoria. Siementeoria.

Usein idea määrittää tekstin mitan. Idea siis syntyy tietyn kokoisena, siihen on ikään kuin sisäänrakennettuna jokin tietty kaari. Idea on kuin siemen, jossa on kuori. Tarina löytyy sen sisältä. (Joskus käy ilmi, että kovin pieneltä näyttänyt siemen onkin sisämitoiltaan suunnaton. Eihän siemenestä päältä päin välttämättä tiedä, kasvaako siitä kymmensenttinen varpu vai kymmenmetrinen puu.)

Raapaleissani on tyypillisesti yksi idea, joskus kaikuja toisista, mutta epäilen että valtaosa kaiuista ei kuulu muille kuin minulle. Sataan sanaan kun ei mahdu paljon, on keskityttävä tuomaan edes yksi idea ymmärrettävästi ilmi.

Novelleissani alkuidea imee magneetin tavoin kylkeensä toisia ideoita. Näiden varaan rakentuu hyvä tarina, joka kuitenkin mahtuu novellin mittaan. Arvioisin, että kirjoittamissani novelleissa on korkeintaan kolme kantavaa ideaa. Enempää ei mahdu.

Pienoisromaani ei oikeastaan ideatasolla eroa novellista kovinkaan paljon: vain kerronnan laajuus, yksityiskohtien määrä ja henkilögalleria kasvavat. Juoneen tulee pituutta enemmän, kun tapahtumille on tilaa.

Romaani sitten... Siemeniä voi olla näennäisesti yksi, mutta todellisuudessa niitä on pussillinen. Romaani on varsin tuskallinen juuri tästä syystä: on osattava valita oikeat siemenet. Aineksia olisi vaikka mihin, tarinankertojan vainu vetää vasemmalle ja oikealle. Romaanista tilaa löytyy yllin kyllin: sivuhenkilöhahmojen syventämiseen, täyteläisiin sivujuoniin, useisiin näkökulmiin, tunnelmointiin ja maailman pikkutarkkaan kuvailuun.

Eeppinen fantasiasarja sitten...

Kyllä, arvasit oikein. Siemeniä on säkillinen.

Tulista tykitystä

Käärmeenliekit lipovat!

Osuuskumman uusin antologia on saatavilla innokkaimmille jo nyt Elisa Kirjasta. Se sisältää muhkean annoksen lohikäärmetarinoita kotimaisilta spefikirjoittajilta. Suosittelen erittäin lämpimästi, jottenko sanoisi kuumasti!

Painettu antologia lienee jo matkalla varastoon.

Olin pudota jakkaralta, kun huomasin takakanteen lainatun omasta novellistani pienen pätkän:

"Ja armias Jooseppi, niin totisesti oli, että peitteiden alta minuun tuijotti rumin otus mitä konsanaan olin nähnyt! Sitä verhosi läpikuultava nahka, josta sieltä täältä törrötti piikkimäistä höyhenpuvun alkua. Vaikka sen kyljistä pistivät esiin luisevat siiventyngät, nokkaa sillä ei ollut vaan kuono niin kuin niillä etelämaalaisilla jokiolennoilla, krokotiileilla, joiden kuvia olin perheen lapsille luetuissa kirjoissa nähnyt."

Taitaa olla ensimmäinen kerta.

***

Muutenkin kuuluu melko muikeaa: viimeistelen Mifongin kätkemää, joka menee kesää vasten taittoon. Ensi kuussa on tulossa julkaisuun englanninnos novellistani Laulaisin suruni mereen nimellä Tears for the Sea. Raapaleitakin on vuorossa taas tämän vuoden toisessa Kummalinnun munia -miniantologiassa sekä postikorttina (jälkimmäinen myöskin englanniksi).

Ideatasolla kypsyy useita novelleja, ja nyt on varmistunut sekin, että saan kirjoitusaikaa viidennelle Mifongille ensi syksynä.

Ja tietenkin edessä on kiihkeä kesä töissä, kuinkas muuten!

Silmuja

Aivan kohta on toukokuu, yksi lempikuukausistani. Rakastan kukkivia puita, vastapuhjenneiden lehtien hentoa vihreyttä sekä sini- ja valkovuokkoja, jotka mattoina levittyvät metsien saleissa. Kaikki on raikasta ja kaivattua, talven muistoista tukahduttamaa.

En anna teille ruusuja vaan vuokkoja.
(c) J.S. Meresmaa

Kirjailijakuukauteni tältä keväältä alkavat olla ohi. Vielä ensi viikko, sitten palaan muihin hommiin. Työn alla oleva käsikirjoitus alkaa selättyä, juuri nyt on hieno nousuvirtaus, sillä tiedän että tarinan loppuun saattamiseen on enää muutama tuhat sanaa. Kehoni ja mieleni ennakoi jo hurmaa, jonka viimeisten sanojen kirjoittaminen lietsoo. Olen tehnyt jotain uutta, luonut maailman ja ihmiset sinne.

Niin kuin puut keväisin avaavat silmunsa, aukeavat tarinat minussa.

Eilen selkeni erään, mahdollisesti ensi vuonna julkaisuun tulevan novellin ydinidea (oih, tuo sanahan kuulostaa aivan jonkin orkidean tieteelliseltä suvulta). Sitä ennen on tiedossa Mifongin editointia.

Toukokuussa nähtäville saapuvat seuraavat puhjenneet silmut: Käärmeenliekit -- suomalaisia lohikäärmetarinoita -antologia julkaistaan Osuuskummalta, ja sanokaa minun sanoneen, että tässä on nyt tulossa erityisen kovatasoisia tarinoita nautittavaksenne! Lisäksi vuoden toinen raapaleantologia, Kummalinnun munia 2/2015, saapuu sähköisesti luettavaksenne. Minulta on siinä täysi nelisorminen käsi sadan sanan tarinoita.

Edellinen raapaleantologia löytyy ostettavaksenne täältä. Näitä on näpsäkkä lukea vaikka puhelimesta. (Ja maksaa karkkipussin verran.)

Antakaa tarinoiden kirjoittaa jälkensä teihin Lukuviikon kunniaksi!

P.S. Jos olette PopCultiin menossa, muistakaa käydä moikkaamassa osuuskummajaisia! Meillä on siellä pöytä täynnä spesiaalisen hyvää spefiä!

Virtahepo ja talitintti (ideoiden synnystä)

Uusi romaanikäsikirjoitus on työn alla, mutta päähäni tulvii jatkuvasti myös raapaleita. Arvelen, että jotain tekemistä on lisääntyvällä valolla. Luovaa energiaa tuntuu hohkaavan jokaisesta pienestäkin raosta.

Minua kiehtoo tapa, jolla nämä pienet, sadan sanan mittaiset tarinat löytävät luokseni. Joskus ympärillä käydystä keskustelusta tipahtaa syliini yksittäinen sana, joka iskee saman tien kipinän ja alan miettiä entä jos, mitä tämä voisi tarkoittaa, mitä sanan tarinapuolella piilee. Sitten syntyy raapaleidea, ehkä kokonainen raapale tai sitten koko juttu jää vain kellumaan ajatuksen tasolle.

Raapaleantologioiden julkkareissa tiistaina kirjoitettiin pikaraapaleita: heiteltiin toisillemme sanoja, joista piti kirjoittaa tilaisuuden aikana raapale. Tämä oli hauska kokemus! Sain sanaksi "virtahepo". Inspiraation ja yksityiskohtien löytämiseksi lukaisin nopeasti virtahevoista kertovan Wikipedia-sivun. Aikaa ei ollut liiemmälti vaihtoehtojen pallotteluun, oli seurattava ensimmäistä ideaa, joka mieleentyi.

HIPPOPOTAMUS AMPHIBIUS 

"Viisikymmentä on nyt tekeillä."
Kuuntelin herra Godroun selostusta puolikorvalla. Huomioni oli kiinnittynyt tilaustyömme lopputuotteeseen. Kahden ihmisen istuttava erikoisvalmisteinen Hippopotamus amphibius kiilteli konehallin valoissa. Se lepäsi testialtaassa ruskea metallipinta vettä valuen.
"Olemme hakeneet inspiraatiomme aidoista virtahevoista", herra Godrou jatkoi. "Lyömättömiä elukoita, uskottehan. Mälsä juttu se sukupuuttoon kuoleminen."
"Onneksi yhtiö oli osannut varautua", vastasin.
"Olemme saaneet ne täydellisesti esikuvansa kaltaisiksi." Godroun silmät hehkuivat. "Paras ominaisuus on niiden omasyntyinen voiteluöljyntuotto. Virtahevot erittivät nestettä, joka toimi niiden aurinkovoiteena. Tutkijamme onnistuivat manipuloimaan sen..."
"Hetkinen, sanotte siis näiden olevan täysin virtahepojen kaltaisia?"
"Kyllä."
"Myös yhtä aggressiivisesti reviiriään puolustavia?"
"Niin, no..."
"Ja te aiotte lähettää viisikymmentä rauhanturvatehtäviin?"

En tiennyt ratkaisevaa viimeistä sanaa ennen kuin kirjoitin sen. Huikeaa! Taas kannatti luottaa intuitioon ja piilotajuntaan.

***

Aina raapale ei kypsy sanasta.

Istuin aamukahvilla keittiössä ja katselin pihapuuta. Talitintti lennähti oksalle. Ihastelin sen upean keltaista sulkapukua. Ja pam! Yhtäkkiä mielessäni oli raapale, ihan noin vain, kokonaisena. Kirjoitin sen ylös. Mistä idea tuli? Olen minä ennenkin ikkunastani talitinttejä katsellut.

Ystävänpäivänä julkaistu Toisilleen luodut -raapale kypsyi melko pitkään ajatusten takamailla. Minulla on ystävä, joka rakastaa kaneja, mutta ei voi sellaista kiireisen elämäntyylinsä vuoksi ottaa. Minulla on toinen ystävä, jolla on kani. Kumpikin asuvat yksin. Mieleeni juolahti, että hehän olisivat täydelliset toisilleen, ainakin tässä mielessä. Sitten aloin ajatella, mikä kaikki voi estää kahta ihmistä kohtaamasta. Kun asutaan kaupungissa, ympärillämme on aina seiniä. Ne erottavat meitä. Emme välttämättä tunne naapuria lainkaan. Näistä aineksista se sitten lähti. Kaneista, seinistä, kohtaamattomuudesta ja siitä, että me voimme jakaa saman todellisuuden mutta elää eri tiloissa, seinien erottamana.

Ideat ja tarinat, ne yhtä lailla elävät meissä ja meidän keskuudessamme. On vain kyettävä liudentamaan seinät, jotka estävät meitä kohtaamasta.

Toisilleen luodut

Hyvää ystävänpäivää!

Lisää sadan sanan tarinoita löytää Osuuskumman Kummalinnun munia -raapaleantologiasta sekä raapalekorteista.

Pieni ja ponteva (raa-raa-raapale!)

Laskeskelin, että viime vuonna kirjoitin noin kymmenen raapaletta. Ei hassummin, kun ottaa huomioon raapaleiden kirjoittamisen olevan minulle melko uusi juttu. Ensimmäisen kirjoitin helmikuussa 2013. Sadan sanan tarinan kokoisten ideoiden tunnistamiseen on sen jälkeen harjaantunut, ja niitä tuntuu putkahtelevan mieleen säännöllisen epäsäännöllisesti. Olen alkanut kerätä muistiinpanoina sähköpostiini lauseita, otsikoita, ideoita ja tunnelmia, joista toivottavasti kasvaa ajan myötä pontevia raapaleita. Muutamia onkin tullut kirjoitettua hiljan: yksi sai muotonsa eilen illalla.

Raapaleaihiot ovat kuin pieniä pennosia, jotka odottavat säästöpossussa sinnikkäästi päivää, jolloin ne otetaan esiin ja niillä käydään ostamassa hyvää mieltä. Sillä mitä muutakaan voisi syntyä minitarinan valmiiksi saattamisesta?

Mitta onkin yksi raapaleiden hienouksista: sata sanaa, kyllähän sellaisen saa valmiiksi vaikka ruokatauolla. Ja jos joku niistä joskus potkiikin vastaan eikä suostu asettumaan, pulman ratkaisu se vasta antoisaa on!

(c) J.S. Meresmaa

Viime vuoden raapalepalvelussa minulta ilmestyneet kolme raapaletta (Kaupan hyllyllä, Suojelija ja Kengät) saa painettuna omakseen parin viikon päästä julkistettavan Kummalinnun munia 1 -antologian muodossa. Kirjanen tarjoaa tuhdin annoksen osuuskummajaisten tarinoita myös heille, jotka eivät raapalepalvelua itselleen tilanneet.

Raapaleet eivät tähän antologiaan lopu: tänä vuonna Osuuskummalta saa raapaleita luettavakseen neljä kertaa vuodessa ilmestyvän e-julkaisun kautta. Sinne on tulossa lisää meikäläisenkin kirjoitelmia. Ensimmäinen näistä 2015 vuoden Kummalinnun munista julkaistaan myös parin viikon päästä. Raapaleeni Lisääntymisoppia, Vertaistukiryhmä, Käykää sisään! ja Vihaaja löytyvät sitten sieltä.

Lisää tuntuu syntyvän, kun makuun pääsee. Seuraava haaste onkin kääntää näitä toisille kielille!

***

Mites on, rakkaat lukijat? Luetteko tai kirjoitatteko raapaleita? Mitä mieltä niistä olette?

Niitä päiviä kun

Eilen tapahtui kummia.

Liekö syynä erityisen pitkät unet, leppoisa ja kiireetön aamu vai kaunis ilma, mutta iltapäivällä alkoi aivoissa rytistä. Kirjoitin kaikkiaan neljä raapaletta. Tuntui hienolta. Sanat soivat päässä, helkkyivät aivan. Kaikkialla minne katsoin, näin tarinoita.

Se oli hienoa.

Kirpparilöytö tämäkin. Opas vuodelta 1934.
(c) J.S. Meresmaa

Lueskelin tässä eräänä iltana kirpputorilta hankkimaani kirjoitusopasta Immediate Fiction, kirjoittanut Jerry Cleaver. Vaikka en varsinaisesti kärsi tahattomasta kirjoittamattomuudesta, olen kuitenkin ollut tietyllä tapaa lomalla kirjoittamisesta (lukuun ottamatta nyt näitä raapaleita ja höyryrunoja, joista jälkimmäiset eivät ole varsinaisesti kirjoittamista vaan pikemminkin luomista). Ja tämän itse aiheutetun kirjoittamattomuuden myötä takaraivoon hiipii tietenkin kaikenlaisia epäilyksiä. Entä jos. Mitä jos en. Osaankohan enää. Tuleeko tästä mitään. Hiljaisia kuiskauksia, eivät mitenkään hälyttäviä, mutta olemassa silti.

Kirjoitusoppaan huomioista sai lohtua, vaikka luulisi jo, että ovat ihan tuttua kauraa.

1) Ennen kuin voi kirjoittaa hyvin, kirjoittaa huonosti.
2) Virheet poikivat uusia oivalluksia.
3) Jokaiseen ongelmaan on olemassa yksinkertainen ratkaisu.
4) Kaikki tunteet ja tuntemukset ovat hyväksyttyjä, eivätkä ne kerro mitään kirjoittajan kyvyistä tai osaamisen tasosta -- ne ovat osa prosessia.

Tänään...

...villoja ja neulahuovutusta.

(c) J.S. Meresmaa

...helteistä kaupunki-idylliä.

(c) J.S. Meresmaa

...kukkivia puita.

(c) J.S. Meresmaa

...näyttelyn avajaiset.

...omien raapaleiden viimeistelyä, uusien kirjoittamista.

Raapaleiden lumoissa

Ääni

Minut havahduttaa ääni. Ensin se tunkeutuu tajuntani rajamaille itsepintaisena surinana. Sitten voimistuu. Lähestyy. Avaan silmäni hitaasti. Pimeys ympärilläni on läpitunkematon. Suljen silmäni jälleen ja keskityn kuuntelemaan ääntä. Korkeaa murinaa, kimeitä vingahduksia ja välillä rasahtava, raastava korahdus. Ääni nousee ja laskee. Kaiken etäisyydenkin päästä se täyttää aistini sinnikkäästi. Tunne minussa voimistuu ja kasvattaa massaansa. Nyt näen, näen punaista. Väri maalautuu silmäluomiini läpikuultavana. Rinnassani tuntuu potkaisu, sitten toinen. Olen unohtanut tämän, unohtanut sykkeen. Sormenpäitä kihelmöi. Lämpö leviää jäseniini. Veri suonissani nousee. Kun melu yläpuolellani yltyy, nostan käteni ja kouraisen. Viileä multa rapisee sormieni välistä. Alan kauhoa kaksin käsin. Siimaleikkuri on vaiennettava.

***

Elämäni toinen raapale (tasan sata sanaa) näki päivänvalon torstaiaamuna. Luovuuden muusat lauloivat varsin sopivasti, sillä illalla joukko muita osuuskummajaisia ja minä luimme Maailmankauppa Tasajaossa raapaleita, keskustelimme niistä ja niiden kirjoittamisesta. Olin ensin osallistumassa ensimmäisellä raapaleellani, Hampaalla, sekä lukemalla toisten osuuskummajaisten raapaleita, mutta nyt lainakamaan ei ollutkaan tarvetta. Kahdella pärjäsi hyvin.

Raapale on kokonaisuutena kiehtova. Pieneen, rajattuun tilaan täytyy mahtua kaikki olennainen. Romaanikirjoittajalle tämä on suorastaan nautinnollinen kirjoitusharjoitus ja -haaste: kerrankin koko rakenteen ja juonen ja henkilöt hahmottaa yhdellä silmäyksellä!

Nyt kahden raapaleen kirjoittamisen jälkeen uskallan uumoilla, että lisääkin saattaa tulla. Jos raapaleelle antaa ajatuksissaan mahdollisuuden, arki kyllä hoitaa sen, että kirjoitusaiheita alkaa pulpahdella mieleen. Omat raapaleeni jätän syntymään, jos ne ovat syntyäkseen: on niin paljon muita tarinoita, jotka minun on kerrottava, koska olen niin luvannut. Raapaleista puuttukoon täytyä ja pitää.

Miten Ääni sitten syntyi?

Matkalla töihin katselin bussin ikkunasta sumuista hautausmaata. Seurakunnan työntekijä siellä jo ajoi ahkerasti nurmikkoa hautakivien välissä. Päähäni pälkähti: onneksi ei sentään siimaleikkurilla vetele -- siihenhän heräisivät jo kuolleetkin! Ja tadaa, kun pääsin työpaikalle, alkoi kiivas kirjoittaminen. Vartin päästä raapale oli valmis.

Oli hauska huomata kirjoittamisessa se ero, että kun ensimmäisessä raapaleessa jouduin karsimaan materiaalia, tässä toisessa sitä piti luoda idean ympärille lisää. Satasanaista tarinaakin voi siis joutua lihottamaan!

Raapaleista kiinnostuneille tiedoksi, että Osuuskumma tarjoaa Kummalinnun munia -nimisen raapalepalvelun, jonka tilaaja saa joka viikko luettavakseen kaksi raapaletta. Tämän lisäksi raapaleista tehdään painettu julkaisu tilauskauden päätyttyä. Se lähetetään kaikille palvelun tilaajille. Aika edullinen diili! Ja mitä mainioin lahjaidea, jos itse ei niin välitä.

Tapahtumien yössä 2013

Ilta alkoi Maailmankauppa Tasajaosta kello viisi. Tässä luen raapaletta. (Josta seuraavassa postauksessa enemmän!)
 (c) V. Rintala

Haastatteluparini Tarja Sipiläinen on raapaleen lukuvuorossa. Raapaleinto on muuten tarttuvaista laatua, joten olkaa varoitetut. (c) V. Rintala

Taru Luojola ja Anni Nupponen astuivat lauteille seuraavaksi. Tasajaon väki tarjosi reilun kaupan kahvia ja teetä tapahtuman kunniaksi. Nam! (c) V. Rintala

Kipitin Tasajaossa esiintymisen jälkeen suoraan seuraavaan paikkaan, eli Suomalaiseen kirjakauppaan Hämeenkatu 5:een. Runoilija Kari Aronpuro luki tekstejään ennen minua ja jälkeeni iltaa jatkoi Harri István Mäki. Olin positiivisesti yllättynyt paikkaolijoiden määrästä. Ei lukenut tyhjälle kaupalle. (c) V. Rintala

Tampereen Tapahtumien yö oli vilkas ja mukava tapahtuma! Ilma oli trooppinen, kostea ja lämmin. Ilta kului kepeästi kivassa seurassa -- tapasin sekä uusia että vanhoja tuttuja. Jopa yhden Mifongin perinnön signeerasin, mikä oli kunnon kruunu päivälle. Pieni breikki arkipäivän rutiinista oli enemmän kuin tervetullut. (Uusi mekkokaan ei varsinaisesti haitannut.)

Erään raapaleen tarina

Hammas

”Hammasasemalla Milla Nemosa puhelimessa. Miten voin auttaa?”

”Pitäisi varata aika.”

”Lääkärille vai suuhygienistille?”

”Mistä minä tiedän. Hammasta särkee peevelisti.”

”Lääkärille siis”, sanon. ”Siena-Mari Lempukalla on peruutusaika huomenna kello yksi. Sopiiko silloin?”

”Ei. Minulle sopii aika joko hyvin myöhään aamulla tai aikaisin illalla. Kun on vielä pimeää.”

Toteamus saa minut nostamaan kulmakarvojani. Kliksuttelen Lempukan kalenterilehdyköitä auki ja kysyn hiljaisuuden täyttääkseni: ”Onko teillä ajatusta, mikä hammastanne vaivaa?”

”Nykyaika.” Mies tuhahtaa. ”Nykyaika ja nuoret, jotka juovat niin paljon limsoja ja mitä lie. Vähemmästäkin sokerista saa kiillevaurioita.”

”Kerrotteko vielä, mikä hammas on kyseessä?”

”Kulmahammas.”

***

Minkälainen keskustelu käytäisiin, jos verenimijä yrittäisi varata aikaa hammaslääkärille? Ylläoleva raapale, eli tasan sadan sanan mittainen tarina, sai alkunsa tästä kysymyksestä.

Töistä palattuani istahdin koneen ääreen ja kirjoitin allaolevan tekstin:

 Kulmahammas

Ääni yhteyden toisessa päässä puhui niin epäselvästi, että toistin varmuuden vuoksi: ”XX:n hammasasema, Milla Nemosa puhelimessa. Miten voin olla avuksi?”
”Aika pitäisi varata”, karhea ääni sanoi.
”Lääkärille vai suuhygienistille?” Napsautin näyttöpäätteeltä ajanvarauskalenterin auki.
”Mistä minä tiedän mille. Hammasta särkee ja niin peevelisti. Ei ennen ole tällaista ollut.”
”Hammaslääkärille siis”, sanoin. ”Leena-Mari Simpukalla on peruutusaika huomenna kello yksi. Sopiiko silloin?”
”Ei.” Mies – ainakin oletin, että kyseessä oli mies – oli hetken hiljaa. ”Tarvitsen, tai minulle sopii aika joko hyvin myöhään aamulla tai aikaisin illalla. Silloin kun on vielä pimeää.”
Soittajan äreys ei ollut minua hetkauttanut, mutta viimeisin toteamus sai minut nostamaan kulmakarvojani. Hänen käsityksessään ajasta oli jotain ristiriitaista. ”Pimeää?”
”Niin.”
Kliksuttelin lääkäri Simpukan kalenterilehdyköitä auki ja kysyin hiljaisuuden täyttääkseni: ”Onko teillä ajatusta, mikä hammastanne vaivaa?”
”Nykyaika.” Mies tuhahti. ”Se on tämä nykyaika ja nuoret, jotka juovat niin paljon limsoja ja energiajuomia ja mitä lie. Vähemmästäkin sokerista saa kiillevaurioita.”
Päätin jättää Leena-Marille viestin mahdollisesti sekavasta asiakkaasta, jos sopiva aika löytyisi. Ja sitten aika löytyi. Ensi viikon torstaille, aikaiselle aamulle.
”Kerrotteko vielä, mikä hammas on kyseessä?”
”Kulmahammas”, mies vastasi.

Idea ylsi 185:een sanaan saakka. Alku, keskikohta, loppu. Ei ajatustakaan novelliksi paisuttamisesta. Tajusin, että tämä olisi juuri sopivan mittainen idea raapaleeksi. Raakkasin 85 sanaa mäkeen ja tadaa: raapale.

Mitä sitten muuttui?

1) tiputin kaiken turhan kuvailun ja epäoleellisen tiedon dialogin ulkopuolelta. Täytesanat ja toistot harkitsin tarkkaan.

2) Muutin Leena-Mari Simpukan nimen samanlaiseksi sanaleikiksi kuin Milla Nemosan.

3) Vaihdoin aikamuodon preesensiin, koska preesens toimii lyhyessä usein paremmin kuin imperfekti.

4) Nimi. "Kulmahammas" olisi ollut liian paljastava. Toinen vaihtoehto nimelle olisi ollut "Nykyaika", mutta pelkkä "Hammas" kiteytti mielestäni tarinan paremmin.

***

Onko teillä kirjoittavilla lukijoilla hauskaa muistoa jostakin kirjoitusprosessista? Nyt kun olen kirjoittanut romaanien rinnalla lyhyempiä tekstejä, olen huomannut, että tapa jolla kirjoitustyö tai luominen etenee voi olla hyvinkin erilainen. Niiden erilaisuudessa on jotain lohduttavaa. Koskaan ei tiedä, milloin tai millä tavalla hyvä idea iskee. Ikinä ei tiedä mitä joskus saattaa kirjoittaa.

Tämä oli erään raapaleen syntytarina.