Siementeoria

Pitkää, lyhyttä ja keskimittaista. Superlyhyttä. Superpitkää.

Kaikenlaista on tullut kirjoitettua, sadan sanan raapaleista jo yli tuhanteen sivuun yltäneeseen eeppiseen fantasiasarjaan. Samalla olen myös pohtinut, minkälaisia eroja on erimittaisten tekstien kirjoittamisessa.

Puutarhurilla on teoria. Siementeoria.

Usein idea määrittää tekstin mitan. Idea siis syntyy tietyn kokoisena, siihen on ikään kuin sisäänrakennettuna jokin tietty kaari. Idea on kuin siemen, jossa on kuori. Tarina löytyy sen sisältä. (Joskus käy ilmi, että kovin pieneltä näyttänyt siemen onkin sisämitoiltaan suunnaton. Eihän siemenestä päältä päin välttämättä tiedä, kasvaako siitä kymmensenttinen varpu vai kymmenmetrinen puu.)

Raapaleissani on tyypillisesti yksi idea, joskus kaikuja toisista, mutta epäilen että valtaosa kaiuista ei kuulu muille kuin minulle. Sataan sanaan kun ei mahdu paljon, on keskityttävä tuomaan edes yksi idea ymmärrettävästi ilmi.

Novelleissani alkuidea imee magneetin tavoin kylkeensä toisia ideoita. Näiden varaan rakentuu hyvä tarina, joka kuitenkin mahtuu novellin mittaan. Arvioisin, että kirjoittamissani novelleissa on korkeintaan kolme kantavaa ideaa. Enempää ei mahdu.

Pienoisromaani ei oikeastaan ideatasolla eroa novellista kovinkaan paljon: vain kerronnan laajuus, yksityiskohtien määrä ja henkilögalleria kasvavat. Juoneen tulee pituutta enemmän, kun tapahtumille on tilaa.

Romaani sitten... Siemeniä voi olla näennäisesti yksi, mutta todellisuudessa niitä on pussillinen. Romaani on varsin tuskallinen juuri tästä syystä: on osattava valita oikeat siemenet. Aineksia olisi vaikka mihin, tarinankertojan vainu vetää vasemmalle ja oikealle. Romaanista tilaa löytyy yllin kyllin: sivuhenkilöhahmojen syventämiseen, täyteläisiin sivujuoniin, useisiin näkökulmiin, tunnelmointiin ja maailman pikkutarkkaan kuvailuun.

Eeppinen fantasiasarja sitten...

Kyllä, arvasit oikein. Siemeniä on säkillinen.

Ensitulet ja fun-fun Tamfan

Syksy ja talvi ovat ihaninta kirjoitusaikaa ehkä osittain siksi, että silloin minulle on usein langennut lupa kirjoittaa joko loman, työttömyyskauden tai -- kuten tällä kertaa -- apurahakauden vuoksi. Saa olla sisätiloissa hyvillä mielin, käpertyä kahvin ja teen ääreen ja lämmittää kämppää tulilla. Viime viikolla meillä alkoi lämmityskausi ja pitihän se ikuistaa. Ikuistaa piti myös turkisliivi, joka hankittiin steampunk-ilmarosvoasuun, ja joka yllä uhosin kirjoittavani kaikki seuraavat fantasiakirjani. Katsotaan tuleeko menosta barbaarisempaa.

Erään fantasiakirjailijan työpiste. (c) V. Rintala

Viime lauantaina Tampereella vietettiin perinteistä tapahtumaa Tamfania, jonka kunniavieraana tänä vuonna oli herttainen ja välitön Helena Waris. Pohjankontu-trilogia on saatu päätökseen, mutta uutta on odotettavissa vuoden päästä Vuoren muodossa! Teos kuulostaa mielenkiintoiselta, sillä Waris kuvasi sitä leikillisesti viikinki-scifiksi, vaikka se ei ole varsinaisesti kumpaakaan.

Samassa tilassa me osuuskummajaiset höyrysimme täyttä päätä. Tsekkaa Magdalena Hain mahtava bloggaus! Minulla ei ole aikoihin ollut yhtä hauskaa kuin koota asua kuvausta varten. (Ja näitä vermeitä on helppo hyödyntää paitsi arkipukeutumisessa, myös Linn Rondestanin merirosvohahmona.)

Tamfanin päätti paneeli, jossa Helena Waris, Sari Peltoniemi, Anni Nupponen ja minä keskustelimme M.G. Soikkelin johdolla siitä, mistä ja miten ideat syntyvät. Taisin päästää suustani jotain sen tapaista kuin "romaanini olen aloittanut kirjoittamaan ilman mitään hajua siitä, mistä ne itse asiassa kertovat, mutta novelleissa on pakko jo lähtiessä tietää jotain siitä, mihin teksti tähtää". Jepjep, huomaan kirjoittavani Mifonkeja edelleen samalla metodilla. Pitkässä tekstissä yksi olennainen pointti minulle tuntuu olevan se, että kirjoittamalla selvitän, mistä tarina oikeastaan kertoo ja keitä ovat nämä henkilöhahmot, jotka ovat tehneet itsensä tunnetuksi. Ehkä jos tietäisin tarinan tarkalleen, menettäisin halun kirjoittaa ne viisisataa sivua. Ehkä.

Mifongin kätkemää on nyt kasassa 69 liuskaa ja reilu 17 000 sanaa. Huhhuh, tekemistä on vielä, mutta matka alkaa käydä jännittäväksi.

Kiitos Tamfanin järjestäjäporukalle ja kaikille osallistujille, joita oli tupa täynnä!

Kirjoittajan pulmia, osa 6. Mistä kirjoittaisin?

Joskus olen kuullut jonkun huokaavan, että tekisi niin mieli kirjoittaa, mutta kun en tiedä mistä kirjoittaisin. Ei ole ideoita, tai jos on, ne paljastuvat vanhentuneiksi ja ainakin joku muu on sen jo kertonut paljon paremmin kuin mihin itse pystyisi. Ja mistä sinä nyt tuollaisen idean keksit, voi mikä mielikuvitus, miksi minä en koskaan keksi mitään!

Väärin, väärin, väärin.

Ei kyse ole keksimisestä, kyse on löytämisestä.

Koska ajattelen vertausten kautta ja pidän kielikuvista, kiusaan teitä seuraavalla vertauksella:

Ideat ja tarinat ovat arkoja kalaparvia valtameren sinisissä sopukoissa. Kun niiden pariin sukeltaa, ei saa joutua vieraan ympäristön synnyttämään paniikkiin, ei saa yrittää soveltaa maan lakeja veden lakeihin: täytyy osata olla paikallaan, vaiti. Ja kun hiljenee ja antaa mielensä hiljentyä, kalaparvet uskaltautuvat lähemmäs. Niiden kiiltävät kyljet ja lumoava liike erottuvat jo; mielessä kehkeytyy ihmeellinen aavistus jostakin lähestyvästä. On oltava hiljaa, liikkumatta. Kun evä viimein hipaisee ihoa, voi pyrstöstä tarttua hellästi kiinni. Siinä on ensimmäinen idea, siinä on tarina. Poimi se mukaasi, päästä kala irti ja ponnista pinnalle.
Joskus idea ja tarina eivät selviäkään kuivalla maalla, mutta muista että meri on ikuinen ja se on meissä kaikissa.
On vain uskallettava sukeltaa ja on osattava olla hiljaa.


***

Niille, jotka lukivat edellisen ja paukuttavat nyt kiukuissaan nyrkillä näppäimistöä, että miten saakutissa tuon nyt pitäisi auttaa aihe löytämään, perkeleen hyödytön blogaus, sanon seuraavaa:

Aihe voi olla mikä vain. Idea voi syntyä koska vain. Ulkoapäin voi tulla kimmoke, esimerkiksi lehtijutuista tai uutisesta, mutta tarina syntyy lopulta aina vain sisältäpäin. Ne täytyy vain osata nähdä ja täytyy osata kysyä oikeita kysymyksiä, jotka houkuttelevat tarinan esiin. Tärkein kysymys on: entä jos?

Minä saan paljon ideoita unen ja valveen rajamailla, nukahtaessa tai herätessä. Usein unissakin punon tarinaa tai ainakin esiinnyn pääosassa. Päivällä korvani poimivat keskustelunpätkiä ja tiedonmurusia, ja aiheiden aarrearkku sen kuin kasvaa.

Ihminen on pullollaan tarinoita. Joku ei kerro koskaan yhtäkään ja toiset, kirjailijat, kertovat heidänkin puolestaan.