 |
| Erään fantasiakirjailijan työpiste. (c) V. Rintala |
Samassa tilassa me osuuskummajaiset höyrysimme täyttä päätä. Tsekkaa Magdalena Hain mahtava bloggaus! Minulla ei ole aikoihin ollut yhtä hauskaa kuin koota asua kuvausta varten. (Ja näitä vermeitä on helppo hyödyntää paitsi arkipukeutumisessa, myös Linn Rondestanin merirosvohahmona.)
Tamfanin päätti paneeli, jossa Helena Waris, Sari Peltoniemi, Anni Nupponen ja minä keskustelimme M.G. Soikkelin johdolla siitä, mistä ja miten ideat syntyvät. Taisin päästää suustani jotain sen tapaista kuin "romaanini olen aloittanut kirjoittamaan ilman mitään hajua siitä, mistä ne itse asiassa kertovat, mutta novelleissa on pakko jo lähtiessä tietää jotain siitä, mihin teksti tähtää". Jepjep, huomaan kirjoittavani Mifonkeja edelleen samalla metodilla. Pitkässä tekstissä yksi olennainen pointti minulle tuntuu olevan se, että kirjoittamalla selvitän, mistä tarina oikeastaan kertoo ja keitä ovat nämä henkilöhahmot, jotka ovat tehneet itsensä tunnetuksi. Ehkä jos tietäisin tarinan tarkalleen, menettäisin halun kirjoittaa ne viisisataa sivua. Ehkä.
Mifongin kätkemää on nyt kasassa 69 liuskaa ja reilu 17 000 sanaa. Huhhuh, tekemistä on vielä, mutta matka alkaa käydä jännittäväksi.
Kiitos Tamfanin järjestäjäporukalle ja kaikille osallistujille, joita oli tupa täynnä!
Kadehdittava kartta seinällä :)
VastaaPoistaMulle tuo romaaninkirjoitustapa on varsin tuttu. En nyt koskaan ole mitään julkaissut, mutta pöytälaatikkoon on tullut kirjoiteltua, ja yksi pitkän tarinan kirjoittamisen parhaita puolia on juuri sen "selvittäminen". Paras tilanne mulle on se, että tiedän alun ja lopun ja sitten on 50-100 000 sanaa aikaa kirjoittaa tarinaa niin, että päästään lopputilanteeseen. Yllätyksiä voi tulla matkan varrella.
Kartasta saan kiittää entistä työkaveria, joka sai kuulla kiinnostuksestani vanhoja karttoja kohtaan ja kiikutti minulle tällaisen navetan vintiltä. :)
PoistaJoskus on käynyt mielessä, että onko se ammattimaista toimintaa, kun kirjoittaa romaanejaan näin. Jos olisi selkeä suunnitelma, kansiot johon on koonnut aakkosjärjestykseen aineiston lähdeviitteineen ja niin edelleen, antaisi sellaisen kuvan, että tämä kuulkaa on ihan oikea vakavaluontoinen ammatti ja minä olen hyvä kirjailija, koska oikeasti olen tutkija.
Ja kuitenkin on kyse luovasta ammatista, taiteesta ja taiasta. Yksi kirjoittamisen outous tämäkin. Juuri katsoin dokumentin, jossa eräs tutkija epäili, että sellaista asiaa ei olekaan kuin tietoinen mieli -- että kaikki päätökset tehdään tiedostumattoman mielen pohjalta.
Ehkä ei ole niin merkityksellistä se, mitä kautta johonkin lopputulokseen (kuten valmis romaanikässäri) pääsee, kunhan sinne pääsee.
Kadehdittava takkatuli :)
VastaaPoistaTyöskentelyolosuhteet ovat tärkeät, ja ympärillä olevat ärsykkeet ovat olennaisessa asemassa inspiraation syttymisessä.
Uuh, tuo viikonloppu olisikin ollut vapaata. Enpä sattunut huomaamaan, että Tampereella oli tuollaista tarjolla. Muuten olisin kaiketi käväissyt hotelliaamiaisilla... :) Ehkä ensi kerralla.
Toisinaan mietin tunnenko tarinani liian hyvin kun aloitan projektin. En aivan varmastikaan koko tarinaa, lähinnä I-palkkien päämuotoisen luurangon tarinasta, pääpiirteet ja käänteet. Mutta ainakin ne "parhaat palat", joita haluaa päästä äkkiä kirjoittamaan. On upeaa nähdä jotakin innoittavaa mielessään yksityiskohtaisina kuvina ja vuorosanoina, joita voi käydä läpi jopa useita kertoja päivässä. Mutta asiaa miettiessä tuumii onko noiden kohtausten tunteminen yksi niistä syistä miksi tarinan "nykyhetken" kirjoittaminen tökkii toisinaan paikallaan. Tuli vain mieleen tuosta mietteestäsi, että menettäisitkö halusi kirjoittaa.
Ehkä minun tapauksessani on kuitenkin kyse muista syistä. Täytyy työstää niitä.
Takkatuli auttaisi siinä varmasti :D
Tätä takkatuli-idylliä edeltää yleensä katkeavien tulitikkujen, syttymättömien sytykkeiden ja nokeentuneiden rystysten kiroaminen, ;)
PoistaTunnistan tuon "parhaat palat" -fiiliksen. Kirjoitan kronologisesti, mikä tarkoittaa sitä että johonkin tulevaan huippukohtaan pääseminen edellyttää pohjatöiden kirjoittamista ensin. Parhaat palat toimivat siis eräänlaisina täkyinä, joita kohti pyrkiä -- ja kun kirjoitan samanaikaisesti useampaa eri juonta, jotka vuorottelevat luvuissa eri näkökulmin, yritän tahdittaa tarinan niin, että kun jossain juonenpätkässä on suvantovaihe, toisessa kiihdytetään kohti huippua. Pysyy mielenkiinto sekä kirjoittajalla että lukijalla!
Sekin on hyvä huomata, että lukijoille huippukohdat voivat olla joitain aivan toisia kohtia kuin kirjoittajalle. Eli lopullisesta tekstistä ei näy, mikä kohta on ollut kirjoittajalle "tervaa" -- tästä on editoidessa pidettävä huolta.