Minun on suorastaan mahdoton hahmottaa esimerkiksi Mifongin ajan ja Mifongin mahdin raakaversion aikaisia aivoituksia. Muistikirjoissa toki on jos jonkinmoista, mutta merkinnät ovat hujan hajan, kryptisiä, kirjoitusajankohta tuntematon ja osa niistä on lähes lukukelvottomia joko kahvitahrojen, vesivahinkojen, päällekirjoittamisen tai osittain revityn sivun vuoksi. (Päällekirjoittamiset johtunevat yöllisistä muistiinmerkitsemisistä, kun ei ole voinut laittaa valoa päälle. Osittain revityt sivut ovat varmaan niitä kertoja, kun on ollut ihanpakkohetisaada jotain mihin kirjoittaa lause tai ajatus ylös.) Puhumattakaan niistä moninaisista irtolapuista ja muistiinpanoista, joita on tehty kuitteihin, laskuihin tai kirjekuoriin...
Kirjoittamalla asioita ylös pian sen jälkeen kun ne tapahtuvat, voi saada edes jossain määrin oikeanlaisen käsityksen siitä, millainen kirjoitusprosessi sillä kertaa oikeasti oli. Kenties kun näitä prosessikuvauksia (heh, päivätyössä oppimani termi) kertyy kylliksi ja ne ovat päiväkirjan hallitussa muodossa, on mahdollista nähdä suurempi kuva oman luovuutensa mekanismeista.
 |
| (c) J.S. Meresmaa |
Tulevien kirjoitusjaksojen aikana aion edelleen pitää kirjoituspäiväkirjaa. (Viimevuotisesta olenkin napsinut palasia sieltä, palasia täältä blogiini. Ne löytyvät otsikoiden "otteita kirjailijan kirjoituspäiväkirjasta" alta, jos joku uusi lukija kiinnostuu aiheesta). Sen hyöty on suurin, jos siihen jaksaa kirjoittaa joka ilta -- tai aamu, jos on taas ollut Juuri-ennen-unta -aivomyrskyjä. Ja kieltämättä oli ihan pirun mielenkiintoista nyt monen monen kuukauden jälkeen kurkistaa, mitä silloin ajatteli ja miten työ kulki. Monessa kohtaa muistin toisin.
Ihan mielenkiinnosta tätä ajatuslinjaa seuraten ajattelin kirjata tänne blogiin ylös Erään novellin syntytarinan. Tämä on tuloillaan oleva tarina, jonka kirjoitan varta vasten ensi vuonna ilmestyvää antologiaa varten. Tällä hetkellä se on vasta synopsiksena kirjoittajansa silmäkulmassa, mutta valmista on saatava pian: päälle painava syksyn tiukka kirjoitusaikataulu ei anna tilaa kuhnailla. Hieman taikauskoisena ja muutamasta vahingosta viisastuneena en kirjaa prosessia tänne reaaliaikaisena. Tarina on kirjoitettava tiettyyn pisteeseen asti suljetuin ovin ennen kuin sen avaa yleisölle. Pidän kuitenkin itselleni kirjaa etenemisprosessista, ja laitan sen tänne sitten sellaisenaan.
Oletettavasti artikkelisarja avaa novellini anatomian. Se kertoo, miten tämä tarina kehittyi minussa. Ja tiedättekö, jo ajatuskin kauhistuttaa. Se tuntuu ihan hirveän henkilökohtaiselta. Siinä, jos missä, avaa itsensä. Rikkoo mysteerin, paljastaa sisukset.
Pelko onkin ollut minulle usein juuri se, mitä kohti on mentävä.
Omia kirjoitusvihkoja on hauska lukea jälkeenpäin. Sieltä näkee hylätyt juoni-ideat ja unohdetut yksityiskohdat. Yllätyin, kun huomasin, että eräs hahmoni oli alun perin ollut tummahiuksinen. Olin kirjoittaessa unohtanut sen kokonaan ja hahmosta oli tullut vaaleahiuksinen. Aika pieni yksityiskohta, mutta se huvitti minua silti, sillä olin unohtanut alkuperäisen suunnitelman kokonaan.
VastaaPoistaSuunnitelmat ovat sitä varten, että niistä voi poiketa!
PoistaTuollaiset yksityiskohdat ovat helmiä. Ja kyllä, miten hauskaa niitä onkaan jälkeenpäin lueskella! :)
Olen ollut tosi huono kirjoittamaan päiväkirjoja, ja tämäkin kirjoituspäiväkirja loppuu kuin seinään viime tammikuussa. Muistelisin, että aika kuitti olo oli silloin, sillä Ritarin ansion dedis painoi päälle. Syitä ja tekosyitä, mutta nyt elvytän kirjoituspäiväkirjan -- johan tässä alan taas kirjoittaakin pitkän tauon jälkeen.
"Osittain revityt sivut ovat varmaan niitä kertoja, kun on ollut ihanpakkohetisaada jotain mihin kirjoittaa lause tai ajatus ylös."
VastaaPoistaVaikka olenkin vain tämmöinen harrastajakirjoittaja, on tuo varsin tuttu tunne. Koneella istuessa on aina helppoa kirjata ylös mitä mieleen saattaakaan tulla, mutta nukkumaan mentyä ei niinkään. Mutta eikö silloinkin joku kirjastonkuitti tai koulumoniste löydy, johon voi sitten kirjoittaa sen niin mahtava idean, joka usein syystä tai toisesta muuttuu aamulla sietämättömän huonoksi. Jopa niin huonoksi, että tekisi mieli vajota maan rakoon.
"Oletettavasti artikkelisarja avaa novellini anatomian. Se kertoo, miten tämä tarina kehittyi minussa. Ja tiedättekö, jo ajatuskin kauhistuttaa. Se tuntuu ihan hirveän henkilökohtaiselta. Siinä, jos missä, avaa itsensä. Rikkoo mysteerin, paljastaa sisukset."
Samasta syystä eivät taikuritkaan ole innolla temppujaan paljastamassa. Kirjojen lukeminen kun on taikomiselle sukua, koska sivuilla näkee aina valmiin esityksen. Kaikki etenee (olettaen että kirja on hyvä) vaivatta ja kuin ilman ponnisteluja. Koskaan ei välttämättä saa tietää, kuinka tuohon magiaan on päästy. Ehkä taikuri paljastuksen mytä pelkää yleisön toteavan "hmph, tuommoinen puoskarihan se olikin" "tai "jaah, tuotako se vain olikin". Ikävä totuus on se, että luomisprosessi on harvoin kovin maaginen itsessään. Ja kirjoittajille prosessi sisältää pikkeuksetta hikisen ja puutuneen takamuksen. Musiikin luomisenkin voisi äkkiseltään kuvitella olevan maagisempaa, sisältäähän se usein soittimen hallintaa ja sävelten helinää, jotain selkeän konkreettista. Mutta seuratessani joskus sivusta veljeni säveltämistä, niin hikistä ja hieman banaalia touhua sekin näyttäisi olevan.
Vertauksesi taikuriin ja hänen temppuihinsa on osuva. Kirja tai novelli todellakin on valmis esitys, jonka on tarkoitus hämätä ja lumota katsojansa.
PoistaTavislukijan ei tarvitsekaan tietää, miten ne tarinat oikeastaan syntyvät. Jos se toimii, se toimii -- mitä turhia analysoimaan. :)
Kirjoittajana minulle itselleni oli suoranainen ahaa-elämys Pasi Ilmari Jääskeläisen kirjoitus Kosmoskynässä 1/2000. (Luin sen kyllä paljon myöhemmin, ja olen vinkannut siitä blogissani aiemminkin.)
http://kosmoskyna.net/Arkisto/2000/2000-01/Ideasta_Atoroxiin.htm
Artikkelissa hän avaa erään novellinsa syntyprosessin. Ja se on sekä kiehtovaa että opettavaista! Ja kun kyseessä on PIJ, se ei vähentänyt yhtään ihailun määrää. Nimittäin vaikka periaatteessa tietäisi miten jokin tehtiin, ei se sitten itseltä sujukaan helposti, jos sujuu laisinkaan.
Vau-efekti säilyy. ;)
Tuo PIJ:n artikkeli onkin entuudestaan tuttu ja kiistatta kiehtova. Hän on osannut erinomaisesti analysoida prosessiaan ja rakastan lukea tuollaisia. Pakko myöntää, että lähes järjestään haluan kuulla, miten jokin taideteos on syntynyt. Siksi luenkin paljon esim. kirjailijoiden, ohjaajien ja muusikoiden haastatteluja, koska haluan kuulla miten teos syntyi. Siinä on kuitenkin aina se riski, että tekoprosessi paljastuu mielenkiinnottomaksi tai tekijä ei osaa/ole kiinnostunut analysoimaan sitä sen enempää. Se, ei toki vähennä teoksen taikaa, koka lopputuloshan on se tärkein. Mutta kyllä sitä haluaisi taiteilijan edes vähän raottavan verhojaan :)
VastaaPoistaItse asiassa se taisi olla herra Jääskeläinen, joka joskus totesi, että kirjojen kirjoittaminen on kaukana viinien valmistuksesta; osuvampi vertaus on kiljun valmistus. Romaanit ovat siis "mentaalikiljua".
Luulenpa, että omalla kohdallani kirjoittaminen on kuin keiton valmistusta:
PoistaSiihen menee tyypillisimmin perunaa (tosin jos on hernekeitto... en ehkä tyydy niin selkeään soppaan... aina), mutta muut juurekset ja vihannekset voivat vaihdella. Eri ainesosien sopivuutta miettii ensin mielessä, samaten sitä kuinka mikäkin mauste vaikuttaa niiden makuun. Olisi olennaista tietää onko tekemässä kala-, liha vai jauhelihakeittoa, se vaikuttaa siihen onko hyvä laittaa porkkanaa, lanttua jne.
Sitten kokeillaan. Joiltain osin keitto voi jäädä raa-aksi, sitä pitää vielä lämmittää tai perunoita olisi sitänyt pilkkoa pienemmiksi. Ehkä lientä on liian vähän ainesten kyytipojaksi.. tai sitten sitä on liikaa ja vie koko shown pääaineksilta.
Kun keitto on valmis, joku ei pidä lihakeitosta vaikka liha olisi kuinka hyvin valmistettua. Toiset eivät tykkää kalakeitosta, tai eivät ainakaan hyväksy sen kanssa kokeiltuja mausteita.
Millainenkohan tarina hernekeitosta tulisi, jos sen tarjoaisi sipulin sijasta valkosipulin kera... joku jäisi kaipaamaan sinappia jos sitä ei laita pöytään. Tosin se kuuluukin niihin mausteisiin, jotka vasta syöjä lisää itsekseen. Minun mielestäni. Siinäkin asiassa joku voi olla eri mieltä kuin kokki, kaikki pitäisi tunkea sekaan valmiiksi. :D
Että tällaista näin helteellä...